Ne olivat elämäni hauskimmat ja lämminhenkisimmät julkkarit. Komeampia on pidetty Kämpissä ja entisellä Södikalla ja Tiedekeskuksessa ja ties missä, mutta täällä Siltalan toimistossa oli jotensakin tiivis tunnelma. Koulu- ja opiskelukavereita oli paikalla sekä muistelmien teossa mukana kulkeneita auttajia. Oltiin vähän kuin luokkakokouksessa. Norssin klassikoita edustivat Jukkis Virta ja Klutsi Helkama! Koko joukko legendanoimaisen Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen veteraaneja oli paikalla aina Pekka Tarkkaa myöten.

Touko Siltala avasi tilaisuuden varmalla tyylillään ja kehui minut ”anteliaaksi muistelijaksi”, hm. No annettavaa onkin, ”mulla on muistoja liikaa”, olisin voinut laulaa. En silti haluaisi antaa niitä poiskaan. Minun sijastani tilaisuudessa lauloi Sauli Tiilikainen ”Muistojen bulevardin” ja lopuksi ”Oi niitä aikoja!” ja vielä äitini lempilaulun, Hangö-valssin! Puolisonsa Marja Sumari säesti haitarilla. Komeasti ja tunteella esittivät, tunnelma alkoi kohoilla.

Toinen sykähdyttävä numero oli ihanien naisten luenta- ja lausuntaesitys. Eeva-Liisa Haimelin luki romanttisen otteen kirjastani ja Tiia Louste lausui Aila Meriluodon runoja kokoelmasta Elämästä (1972). Kaikki liittyivät teemallisesti yhteen. Ja minäkin yritin puheessani valaista kirjan syntyä, taustaa, luonnetta, olemusta ja merkitystä, huh.

Kaikki on vielä niin tuoreessa muistissa, että vaikea saada etäisyyttä. Olen vähän kuin sumussa. Ehkä tämä oli eläytyvin kirjallinen matka urallani. Sen takia kaikki on vielä kuin utuverhon takana, en saa itselleni uskotelluksi, että se on nyt valmis eikä siihen voi puuttua enää mitenkään paitsi kertomalla lisää joissakin tilaisuuksissa. Pitää oikein välillä ottaa painava kirja käteensä, jotta vakuuttuisi, että se todella syntyi ja on olemassa.

Tässähän pitäisi olla kuvia tilaisuudesta ja tuolla puhelimessa joitain onkin, mutta oikutteleva koneeni kieltäytyy nyt niitä jakamasta ja tallentamasta, joten olkoot. Löydän niitä varmaan paremmin myöhemmin kuin nyt, kun sormetkin hapuilevat näppäimiä kuin outouttaan vasta opettelisivat. Ei paljon tarvita ennen kuin elämä luiskahtaa tilapäisesti pois sijoiltaan. Tässä vaiheessa ovat alan ihmiset yleensä tarvinneet alkoholia tai muita päihteitä avukseen, mutta meidän iässämme on jo pakko jarruttaa ja tyytyä hillitympään jäähdyttelyyn.

Matti Kuuselan uljas juttu torstain Aamulehdessä on kohottanut itsetuntoa ja lisännyt uskoa kirjaan. Samoin muutamat ehtivimmät palautteet ovat suorastaan häkellyttäneet positiivisuudellaan, varsinkin entisen yliopistollisen työtoverin Leena Kurjen juttu Facebookissa. Että näinkin voi kirjaa lukea! Olisiko mahdollista, että olisin sittenkin onnistunut?

Vielä on hillittävä ja painettava malttinappulaa. Hesari ei ole vielä sanaansa sanonut. Tuomas Enbuske soitti ja pyysi mukaansa podcastiin. Ennen hän asui nuorine perheineen tuolla rappumme alakerrassa. Kiva tietysti saada keskustella kirjan teemoista vanhan tuttavan kanssa. Kiitin eilen yhtä kallisarvoista avustajaa Hietalahden Pub Hemingwayssä, ja hän tarjosi pari lasillista Papa Ernestin väkevää sekoitusta  ”Kuolema iltapäivällä” sekä hampurilaisen, vaikka sen olisi pitänyt mennä toisinpäin. Ilta-aurinko hellitti pitkää hellettä, aika tuntui seisahtavan, onnellinen raukeus täytti mieleni.

Tuolla yllä pitäisi siis nyt olla tuoreita kuvia, mutta kun en saa enkä löydä. Kuvien käsittely on aina vaikeampaa kuin kirjoittaminen.Ehkä joku ystävällinen sielu vielä lähettää joitain otoksia, niin palataan muistoihin. Siihen saakka on tyydyttävä kannen toistamiseen ja kyllä sitä kelpaakin toistella. Odotellaan mitä vielä tuleman pitää…

12.8.2023