Tiedettiin Matti Klingen kunnon heikentyneen, mutta yllättävän nopeasti hänen voimansa loppuivat. Vielä tammikuussa kustantaja tutki mahdollisuutta julkaista hänen päiväkirjansa 23. osa, mutta sitä ei sitten julkaistu. Klinge ei jaksanut enää tilittää suhdettaan vaikeaan asiaan, Vladimir Putinin aloittamaan sotaan Ukrainan liittämiseksi takaisin äiti-Venäjään. Toinen vaikea asia hänelle oli varmasti Suomen ja Ruotsin päätös liittyä Natoon. Takaiskut saattoivat jouduttaa hänen hiipumistaan.

Emme saa ilmeisesti koskaan tietää hänen viimeistä tilintekoaan näistä kysymyksistä. Se olisi varmasti kulkenut kaukana siitä yksimielisestä valtavirrasta, joka Suomessa nyt vallitsee. Hän lausahti viime sanoinaan syksyllä Hesarissa, että sotaa Ukrainassa on ”tarkasteltava tasapuolisesti”. Yhden jyrkän toisinajattelijain me olisimme hyvin ansainneet ja kestäneet.

Matti oli minulle vähän kuin vaativa isoveli. Olimme saman koulun kasvatteja, latinan linjan käyneitä ja kumpikin promootioidemme ultimusmaistereita. Toisinaan Matti kutsui meidät kotiinsa Ullankadulle iltateelle tai viskille ja pohti suhdettaan ajan tapahtumiin. Näissä yllätyin kerran siitä, kuinka raskaasti Matti otti sen, että häntä ”ei arvostettu Suomessa”. Miten niin ei arvostettu? Hänhän sai huomiota, arvonimiä ja kunniamerkkejä – mitä puuttui?

Hänestä ei tullut yliopistonsa rehtoria eikä kansleria, ei edes akateemikkoa. Viimeksi mainittu arvonimi olisi hänelle kieltämättä hyvin sopinut. Hän sai tyytyä olemaan ”pelkkä” professori. Mutta asemaansa hän muuten pullisti rinta kaarella, kuten hänen kuusiosaisista muistelmistaan voi lukea. Se on hänen monumenttinsa, muistopatsasta ei tarvita.

Klinge oli osakuntansa kuraattorina puuhaamassa Helsinkiin Mika Waltarin muistomerkkiä. Waltaria hän luki ja tutkikin, mutta ei saanut kootuksi hänestä aikomaansa kirjaa. Se oli sinänsä vahinko, vaikka olimme Waltarista eräissä kohdin eri mieltä. Näitä olen selvitellyt Waltari-seuran vuosikirjassa Illusioni joitakin vuosia sitten. Joskus Matti vilautti ajatustaan myös luokkatoveriaan Pentti Saarikoskea käsittelevästä kirjasta. Suurin suunnitelma, Euroopan kulttuurihistoria, jäi sekin haaveeksi, aika loppui.

Matti Klingen rekisteri oli epätavallisen lavea. Hän ei todellakaan ollut mikään historian fakkiprofessori, vaan ulotti mielenkiintonsa muun muassa kaunokirjallisuuteen ja maalaustaiteeseen. Oli itsekin, kuten arvioidaan, keskitasoa parempi sunnuntaimaalari, piti useita näyttelyitä. Hänen kotonaan lojui kymmeniä tauluja lattialla seiniä vasten, osa myös ripustettuina. Hyllyt pursuivat kirjoja. ”Enemmän tulee sisään kuin menee ulos”, hän tuskaili. Minua huvitti hänen päiväkirjansa lause: ”Olen taas antanut itselleni luvan lukea yhtä ja toista.” Sitten seurasi jonkun ranskankielisen historiateoksen referointia.

Tulee taas tyhjempi olo, kun ei ole enää Matti Klingeä seuraamassa, valvomassa ja kommentoimassa. Hän oli kova huomauttelemaan minunkin kirjojen puutteista, mutta jo se, että hän julkisesti käsitteli kirjaa, oli tunnustus. Kuin sattumalta tulen juuri tänään omien muistelmieni tarkastusluennassa kohtaan, missä Matti soittaa sen jälkeen kun olen lähettänyt hänelle Runeberg-kirjani. Mitä hän sanoi, on luettavissa mainitusta elämäkerrasta ja tulevista muistelmistani. Niitä ei Matti ole enää ikävä kyllä kritisoimassa. En arvannut, että häntä tulisi suorastaan ikävä – niin itsekylläinen, arrogantti ja ylimielinenkin hän osasi olla. Mutta siinä oli aina oma hauska ironinen pilkkeensä. Anarkisti kravatti kaulassa, kuten hän itse sanoi. Veljellisen ystävällinen hän oli aina tavatessamme. Tietämyksessään primus inter pares. Eipä tule enää toista hänen kaltaistaan.

6.3. 2023