Olen pitkästä aikaa hiihtänyt maalla. Parasta on kun lenkin jälkeen voi istahtaa, juoda kuumaa ja katsella kun toiset hiihtävät. Eilen sitten repesi riemu valloilleen. Komea perinteitten mukainen viesti se oli, mutta kannattaa muistaa, että Norja voitti melkein minuutilla ja 11. kerran peräkkäin. Tasoero on vielä toivoton.
Hiihtoloma on myös työloma, luen edelleen silmä kovana tulevan kirjani käsikirjoitusta ja yritän korjata kupruja. Yllättävän vaivalloista hommaa. Alan jo epäillä, etten osaa enää edes oikeinkirjoitusta. Mutta sitten tulee taas luistavia jaksoja, mieli kohenee.
Väliin on luettava toisten kirjoja. Kaksi vahvaa ohjaajan muotokuvaa olen selvittänyt. Annina Holmberg on kirjoittanut isästään Kallesta elämäkerran Riivattu ja siunattu (Siltala 2022) ja tutkija Niko Jutila Rauni Mollbergista myös elämäkerran Molle (WSOY 2023). Kun olen molempien ohjaajien kanssa työskennellyt ja kumpaankin tutustunut, oli tietysti mielenkiintoista lukea, mitä tytär ja tutkija ovat heistä uutta irti saaneet. Väkeviä persoonia kieltämättä kumpikin.
Annina on välttänyt sen sudenkuopan, että alkaisi kovasti puolustamaan isäänsä. Hän säilyttää yleensä ulkoisen ja objektiivisen asenteen, vaikka sukeltaa välillä tunnevaltaisiin tilityksiin. Näiden välillä on hyvä tasapaino. Tytär ihailee isäänsä, mutta ei välttämättä ihannoi, vaan sanoo tarpeen tullen myös suorat sanat. Liian läheinen henkilökohtaisuus ei häiritse ohjaajan henkilökuvan rakentumista.
En ole lukenut Anninan kirjaa äidistään Ritvasta, siinä kuulemma oli enemmän tunnepitoista hyvästijättöä. Kallen sairaus ja kuolema on kuvattu kyllä sekin varsin perusteellisesti. Pakosta tällaisiin kirjoihin tulee surutyön tuntua.
Eira Mollberg on julkaissut parikin kirjaa isästään, ja niissä tunteet ja arvostukset heittelevät toisinaan hyvinkin ristiriitaisesti. Valaisevia nekin ovat, vaikka eivät yhtä objektiivisia kuin Anninan kirja Kallesta. Suurilla ohjaajilla on kirjallisesti lahjakkaat tyttäret, joilla on oivallusta taiteen ehdoista.
Silti on hyvin paikallaan, että kokonaan ulkopuolinen tutkija on tarttunut Mollen töihin ja elämäntarinaan. Tehtävä ei ole ollut helppo. Niko Jutila on pitänyt pään kylmänä ja avannut nyt kaikki ovet Mollen melko saatanalliseen persoonaan. Harvoin saa lukea näin häikäilemätöntä kuvausta akateemikoksi nimetystä taiteilijasta. Jutilan kuvaus on nimenomaan hyvässä mielessä häikäilemätön, koska hän ei ole väistellyt ikäviä asioita ja on samalla dokumentoinut surkeatkin jutut huolellisesti. Kerrassaan kunnollista työtä.
Tekijä näkyy haastatelleen minua elokuussa 2021, mutta en muista siitä mitään. Marja oli kuollut keväällä, ja koko kesä on pyyhkiytynyt mielestäni. Olen silti puhunut näköjään ihan asiaa, ja Jutila on kirjannut muistoni pätevästi. Se herättää luottamusta hänen muuhunkin lähteiden käyttöönsä. Käsillä on vankka 500-sivuinen opus erään taiteilijan komeasta noususta, työtovereitaan piinaavista ohjausmetodeista, suoranaisesta sadismista, kunnianhimon repimistä ihmissuhteista ja surkeasta loppulaskusta. Hulluus ja lahjakkuus lyövät kättä välillä onnistuneesti.
Alkusyitä on etsittävä Mollen kasvutaustasta, vanhemmista, yhteiskuntaluokasta ja jatkuvasti piinaavasta alemmuudentunteesta, joka heitti menestyksen tullen toiseen äärilaitaan. Voi kai sanoa sovinnaisesti, että Raunin pää ei kestänyt onnistumista, johon hän kaikin voimin ja kyseenalaisin menetelmin oli pyrkinyt. Häntä ajoivat eteenpäin sosiaalisen nousun ja kuuluisuuden tavoittelu, rahan ahneus ja vimmattu tarve alistaa toisia, varsinkin heikompia. Ei hän näissä suhteissa mikään yksinäinen ilmiö ole taiteen historiassa.
Kalle Holmbergin lähtökohta oli toisenlainen. Hänen lähtöperheessään oli korkeampi kulttuuripohja, vaikka Kallekin radikaalistuessaan kävi sotaa hallitsevaa isäänsä vastaan. Molle taisteli paitsi isäänsä myös appiukkoaan vastaan. Äitiin molemmilla oli ehjemmät suhteet. Molemmilla oli kovat näyttämisen poltteet ja niissä molemmat onnistuivat, vaikka kokivat myös fiaskoja ja vastoinkäymisiä.
Kaksi piirrettä yhdistää heitä erityisesti. Kummankin oli vaikea kestää kritiikkiä. Kielteinen arvostelu johti heidät lapsellisiin mielenosoituksiin ja pahimmillaan sairauteen. Yllätyin todella, kuinka raskaasti Kalle otti viimeisen ohjauksensa Tulitikkuja lainaamassa TTT:ssä saaman kritiikin. Muistan hyvin kuinka vaikeasti hänen ohjausnäkemyksensä silloin katsojille avautui. Tuntui että taiteellinen peräseinä oli tullut vastaan, ja se kai reaktion selittääkin. Molle taas ei oman kokemukseni mukaan kestänyt puoltakaan poikkipuolista sanaa, siinä suhteessa hän oli patologinen tapaus. Kaikkein ylistetyimmät ovat usein kaikkein herkimpiä, heitä ei saisi hipaistakaan.
Toinen yhdistävä piirre ohjaajien työtavoissa oli pitkillä monologeilla ohjaaminen. Olen kuunnellut kumpaakin tuntikausia ja tajunnut, että heidän tarkoituksenaan ei ollutkaan analyyttinen tulkinta käsiteltävästä teoksesta, vaan hengen kohotus, tunnetilan nosto ja työtoverien suggeroiminen heidän omille aaltopituuksilleen. Ei kannattanut yrittää ottaa selvää mitä he tahtoivat sanoa, vaan kuunnella mikä oli päivän henkinen viritys.
Paljon muutakin voisi elämäkerroista poimia. Ajatellaan nyt vaikka näiden hyvin maskuliinisten ohjaajien suhdetta seksuaalisuuteen. Hirvittää mitä siitä puolesta vielä esiin nostetaan. Ainakin Mollen yltiöseksuaalinen mielenvire oli tapa purkaa työn tuottamia paineita. Tämän piirteen demonisuuteen ei mikään ulkoa tullut kampanja olisi tehonnut. Hyvä kun Molle pääsi livistämään ennen Me too -tuomioita. Hänen työnsä olisi pysähtynyt niihin.
Palaan näihin ja muihin seikkoihin tulevissa muistelmissani, odottakaas vaan. Vaikka Annina ja Jutila tekevät hyvää työtä, paljon olisi vielä kerrottavaa. Myös omasta kohdastani.
Nyt Tauno auraa ikkunani alla jo kylätietä ja heittää kohteliaasti minun pihastani pahimmat lumet sivuun. Tänäänkin on hiihdettävä ja katseltava naisten hiihtoa, josko sieltäkin vielä uusia ilonaiheita irtoaisi.
4.3. 2023