Ennen oli tosiaan loppiaiskatsauksia kulttuurisivuilla, mutta nyt ne korvataan listoilla ja irtopoiminnoilla. Kulttuuritoimittajat tarkastelivat muinoin kuluneen vuoden tapahtumia kriittisellä otteella. Nyt on tarjonta räjähtänyt ja kulttuuriksi voidaan nimetä mitä tahansa ajankulua, joten syvällisten ja laaja-alaisten katsausten teko on kai käynyt mahdottomaksi.  Yhden aiheen esseet eksyvät vielä joskus kulttuurisivuille.

Aina on mahdollisuus subjektiivisiin valintoihin. Loppiaisena lopetin viimein Olli Jalosen tiheästi vyyhteytyvän ja monimielisen valvontaromaanin Stalker-vuodet. Vähän työlästyin välillä, mutta lyhentäminen olisi vienyt ajankulun ja harhailun tunnelman. Kun asiat alkavat kaatua päälle lopussa, tahti tiivistyy. Negatiivinen heikkotahtoinen päähenkilö saa ansionsa mukaan, mutta selviytyy. Positiivisia toimintamalleja ei anneta joitain rehellisyyden puuskia lukuun ottamatta. Itse kukin voi miettiä omia ratkaisujaan elämän varrella. Aina ei voi toimia loogisesti. Yksitoikkoisen totinen tyyli tuo lomaan tahattoman tuntuista komiikkaa.

Toinen huippu, Ida Rauman Hävitys, on luvalla sanoen vieläkin lopusta kesken. Viehätti kovasti Turun paikalliskuvaus ja paikallista murretta törisevä historian lehtori Nordin, mutta koulutyttöjen herkkäpintainen kiukuttelu opettajan sorrosta ja henkisestä väkivallasta alkoi ärsyttää. Kun jossakin Keniassa tyttöjen naamat loistavat, kun vihdoin pääsevät kouluun istumaan, meilläkö siis etuoikeutetut tytöt kiemurtelevat tuskissaan, kun heitä arvostellaan ja nokitetaan. Varsinainen koulukiusaaminen on sitten toista. Hävitys on hienosti kirjoitettu herkkähipiäinen ja kiukkua pihisevä syytöskirja, jonka perusteisiin en ihan jaksa uskoa.

Millaista on todellinen sorto ja kurjuus? Tulin katsoneeksi telkkarista Vesku Loirin tähdittämän vanhan elokuvan Rakastunut rampa. Mainiosti siinä on käytetty Loirin muuntautumiskykyä ja esikaupungin ruotsinvoittoista puheenpartta, mutta elokuvaan mahtuu tietysti vain runko raihnaisesta romaanista. Teki mieli kerrata, mitä Joel Lehtonen kirjaansa aikanaan kirjoitti. Muistin sen aikoinani lukeneeni, mutta nyt se avautui uutena kuten klassikoille usein tapahtuu. Verraton rupinen kurjuuden kuvaus punakapinan jälkeisiltä vuosilta. Raajarikko punikki odottaa vielä vapautusta Venäjältä, mutta turha on toivonsa. Surkuhupaisan romanssin kuvauksessa on vaikutusta Victor Hugolta ja Dostojevskilta, mutta näyttämö on kolean kotimainen.

Niin Dostojevski. Meillä tuskin huomattiin, että venäläisen mestarin syntymästä tuli kuluneeksi 200 vuotta. Onko nyt niin, että haluamme torjua kaiken sieltä päin tulevan  valaistuksen? Kuulin että Saksassa Dostoa on juhlittu näkyvästi sanomalehtien etusivuilla. No toisaalta meillä Väinö Linnan 100-vuotispaalu meni jokseenkin ohi, tosin paljolti koronan ansiosta. Sitä yllättävämpää, että Henrik Tikkasta kaavaillaan seuraavaksi syntymäpäiväsankariksi. Koskas joku valpas feministi huomaa, kuinka hän kohteli vaimoaan ja muitakin naisia. Voisi kyllä tehdä terääkin, että sarkastinen sovinisti nostetaan korokkeelle tarkasteltavaksi.

Nyt tämä tynkä-katsaus uhkaa harhautua aivan sivuraiteille. Todettakoon nopeasti, että näyttämötaiteen puolella Kaija Saariahon ooppera Innocence oli niin ylivertainen, että pimitti alleen muut spektaakkelit. Silti jäi mieleen Kansallisteatterin draamallinen luento itsenäisyyden alkuvuosilta, eritoten Vesa Vierikon hienon Ståhlberg-hahmon ansiosta. Muuta ei voi mainita, kun niin vähän on nähtynä. Muutamat kuva-ateriat valkokankaalla ovat hulisseet syvempiä jälkiä jättämättä. Kotimaisia elokuvia vaivaa ruuhkaisa ylitarjonta. Klaus Härön Rakkaani merikapteeni on jäänyt yksinäisenä helmenä muistoon kimmeltämään.

Varttuvan yksineläjän iltoja virkistävät eniten tv-sarjat, ei voi mitään. Kummallisesti niiden kanssa tulee kumppaniksi. Viimeksi vaikutuin Crownin sisarusten Elisabetin ja Margaretin kipakasta välien selvittelystä, lähtökohtana jälkimmäisen vanha kariutunut romanssi Peter Townsendin kanssa. Hienosti tavoitettu tai kuviteltu dialogi, joka päättyi tunteelliseen sovintoon. Kirjoittajan taidosta kertoi Margaretin loppurepliikki: ”Eihän tehdä koskaan enää tällaista, se on niin middle class…” Loistavaa.

Eilen illalla kaksi upeaa kotimaista naista tarjosi puolestaan loiston hetkiä Lappeenrannan laulukilpailun suorassa lähetyksessä. Jaettu voitto oli oikeudenmukainen, niin tasaväkisen taidokkaita olivat Iida Antola ja Iris Candelaria, tosin temperamentiltaan erilaisia. Tasokkaita olivat muutkin. Sorsittiinko miehiä, vain kolme pääsi finaaliin. Kykyjä on sielläkin nousemassa. Oopperataiteen tulevaisuus on turvattu. Kiintoisaa seurata näiden kykyjen kehitystä tulevina vuosina.

Tätä ei voi sanoa kunnon katsaukseksi, mutta pysyköön otsikko voimassa. Oman kirjan kanssa teutarointi on vienyt miltei kaiken huomion. Tänä vuonna paneudun kaikkeen paremmin, teen löytöjä. Olkoon se kalpea uuden vuoden lupaukseni.

7.1. 2023