Kun katselee venäläisten pitkää kolonnaa, joka hitaasti etenee kohti Kiovaa, tulee kyllä mieleen kenraalimajuri Toverin lausahdus, että siinäpä lihava maali. Eikö sen kimppuun kohta jo käydä? Jos Ukrainalla olisikin oma Siilasvuo, tämä alkaisi pian paloitella mokomaa panssarikulkuetta. Tosin Suomussalmella oli suojana metsäinen korpi, kun tuolla on aavat lakeudet molemmin puolin maantietä. Motitus ei olisi yhtä tehokasta kuin Raatteen tiellä.

Siellähän surmattiin tuhansittain juuri ukranainalaisia punasotureita, perin kehnosti varustettuja. Varmaan siitä on jäänyt muistijälkiä moneen sukuun. Nyt olisi tilaisuus antaa takaisin ikään kuin toiselta puolelta. Vastassa on osin heikosti koulutettuja nuoria venäläissotilaita,

Halla-aho vaati jo läntistä sotilasapua Ukrainaan aseavun lisäksi. Tuomioja piti ehdotusta järkyttävänä, eikä siihen vielä ole kukaan lämmennyt läntisessä Euroopassa. Mutta entäs jos Harkova ja Kiova pommitetaan tuusannuuskaksi ja miljoona siviiliä surmataan. Katsommeko kaikki tuhoa tyynesti parhailta tv-paikoilta?  Avustusta kyllä virtaa maahan, mutta se ei hyökkäystä pysäytä.

Nato ei tietenkään puutu maahan, joka ei ole sen jäsen. Artikla 5 ei velvoita. Uhkana olisi todellinen suursota. Mutta kun me nyt keskustelemme omasta jäsenyydestä Natoon, olisiko tilanne silloin samanlainen? Jos Venäjä hyökkäisi Suomeen, tulisiko Nato tosiaan aseellisesti apuun? Eikö suursodan uhka silloinkin olisi vähintään saman kokoinen?

Tietysti Natolla on vahva pelotevaikutuksensa, mutta jospa Venäjä ei piittaisi siitä? Saisimmeko omille rajoillemme vielä raskaamman rytinän kuin talvisodassa?  Onneksi tilanne on toistaiseksi puhtaasti kuvitteellinen.

Venäjähän toimii monessa suhteessa aivan samoin kuin Stalin talvisodassa.  Putin on nytkin aliarvioinut vastustajan ja saanut väärän käsityksen kansan puolustustahdosta. Stalin suunnitteli paraatimarssin Helsinkiin 1939 kansan juhliessa vapauttajaa. Aivan samoin Putin on piirustanut nopean sodan, joka mahdollistaa hallinnon vaihdon ja kansan alistamisen Ukrainassa. Miten suuri valtakunta ei opi mitään? Ehkä suuri omahyväinen vallantäyteys sokaisee silmät.

Silmiin osui kaiken keskellä kansainvälisen oikeuden emeritusprofessorin Martti Koskenniemen lausahdus (HS äskettäin), jonka mukaan Venäjän irrationaalinen hyökkäys poikkeaa ensimmäisen kerran kansainvälisoikeudellisesta järjestelmästä, joka on ollut voimassa ensimm’äisestä maailmansodasta alkaen. Ensimmäisen kerran! Entäs Hitlerin hyökkäykset Puolaan, Neuvostoliittoon, Ranskaan ja Euroopan pieniin maihin? Miten Saksa silloin muka vetosi itsepuolustusoikeuteen?

Taikka Neuvostoliiton hyökkäys Suomeen 1939? Oliko Stalinilla silloin joku oikudellinen perustelu? Ehkä Leningradin turvallisuus? Turvaa lähdettiin hakemaan hyökkäämällä koko itärajamme pituudelta. Suomussalmi oli varsin kaukana Leningradin etupiiristä.

Silloinhan Suomi olisi kipeästi tarvinnut läntistä sotilasapua, mutta saatiin vain myöätuntoa ja joitain vapaaehtoisjoukkoja. Ranska oli jo lähdössä auttamaan, mutta myöhästyi. Suomi tunsi jääneensä yksin aivan kuten Ukraina tänään. Olihan silloinkin Euroopassa realistisia poliitikkoja, jotka katsoivat että ei pidä sekaantua tähän pieneen pohjoiseen kahakkaan. Suurempaa sotaa ei tarvinnut pelätä, koska se oli jo käynnissä. Suomi ansaitsi omin voimin verisen kunniansa aivan samoin kuin Ukraina nyt.

Miten ihmeessä historia aina toistaa itseään, eikä ihminen muutu vaikka hänen kielensä sanat ja vaatepartensa muuttuvat, kuten eräs egyptiläinen lääkäri taannoin mietiskeli.

2.3. 2022