Maagisena päivänä, valtavien hankien keskellä, aseiden kalistessa jo etelämpänä pitäisi tietysti laatia historiallisia mietteitä. Kun ei riittävän korkeita tule mieleen, ajattelen maamme kirjailijamuseoita. Miksi meillä niitä on niin vähän?

On klassikoita kuten Runebergin koti, Topelius-museot, Kiven syntymäkoti ja kuolinmökki, Sillanpään töllit, Viita-museo Pispalassa. Onko joitain nuorempia? Harvassa ovat ne, joissa kirjailija on todella työskennellyt, noistakin oikeastaan vain Runebergin ja Topeliuksen kodit. Erillisiä työhuoneita on säilötty kuten Maila Talvion.

Tämä on mielestäni hivenen merkillistä. Me voimme tutustua ja eläytyä Goethen, Balzacin, Strindbergin, Ibsenin, Tammsaaren. Dostojevskin, Tolstoin, Tšehovin ja lukemattomien muiden koteihin ja työhuoneisiin, mutta Suomessa harvojen klassikoiden huoneet ja jäämistöt katoavat.

Väinö Linnasta muistuttaa hänen kaupunkilainen työhuoneensa, joka on oikeastaan tavallinen olohuoneen nurkka. Eipä ollut aikanaan kenelläkään kaukonäköä säilyttää se Puuvillatehtaankadun puurakennus, jonka kaksiossa Tuntematon sotilas taottiin romaaniksi. Linnan maatila Käkisaaressa, missä Pohjantähden pääosat syntyivät, on olemassa, mutta mikään ei siellä enää muistuta Linnasta,

Kalle Päätalon rakas Kallioniemi on hoidettuna museona Taivalkoskella, hyvä niin, mutta eipä ole säilynyt entisellään hänen omin käsin rakentamansa omakotitalo Tampereen Messukylän Kirvestiellä.  Onkohan minkään rakennuksen tekovaiheita kuvattu niin tarkoin jokaista lautaa ja naulaa myöten kuin tätä Päätalon kotia, jossa hän kirjoitti parikymmentä osaa Iijoki-sarjaansa.

Ja sitten tullaan tietysti Mika Waltariin ja hänen tunnettuun kotiinsa Helsingin Tunturikadulla. Kuusi vuotta sitten ehdotin Helsingin Sanomissa sen kunnostamista ja avaamista museoksi. Aikaa kului, asiaa käänneltiin ja pohdittiin. Mika Waltari -seura yritti sekin parastaan. Kunnes viimein Waltarin kustantajan WSOY:n tiloissa pidettiin kokous, jossa selvästi sovittiin museon kunnostamisesta avaamisesta ja hoitamisen järjestelyistä, paikalla johtaja Timo Julkunen, perikunnan puolesta Joel Elstelä ja minäkin vieraana miehenä. Sain jopa tehtäviä museota esittelevän kirjallisen aineiston tuottamiseksi. Kaikki tuntui olevan reilassa, toivorikas mieli korkealla.

Parin vuoden ajan Waltarin asuntoa  voitiin koekäyttää ja esitellä valitulle seurueille, mutta sitten hyvä hanke näytti jostain syystä raukeavan, Ja nyt luemme uutisista, että kulttuurihistoriallisesti rikas ja ainulaatuinen asunto menee myyntiin. Syyt ovat varmaan monet, lähinnä kai rahalliset ja byrokraattiset. Yksityisasunnon muuttamiseen museoksi on kaiketi rakennettu joukko mutkikkaita esteitä. Syvä huokaus. Puuttuva summa ei liene mahdoton, ja byrokraattiset pykälät voidaan aina hioa ja oikaista. Vain todellista tahtoa puuttuu!

Sillä Helsingissä ei ole ainoatakaan oikeaa kirjailijamuseota! Kaikissa pohjoismaissa tietysti on, Islannissakin Halldor Laxnessin hienosti säilynyt koti, Tukholmassa Strindbergin Blå tornet ja  Taalainmaalla Selma Lagerlöfin klassinen koti ja uusimpana Astrid Lindgrenin kotimuseo. Miksi Helsinki häpeää ilman ainuttakaan? Waltarin koti olisi paitsi kirjallisesti myös kuvataiteellisesti merkittävä kohde, lisäksi ainoa meillä, jolla voisi olla kansainvälistäkin kiinnostuta. Se edusti myös aikansa 1930-luvun modernia porvarillista asumiskulttuuria Töölössä

Jos ei mikään muu auta, on vedottava Helsingin pormestariin Juhana Vartiaiseen. Stadilaisena älykkönä ja Proustin tuntijana (jolla tietysti asianmukainen museo Illiersissä, teostensa Combrayssa) – eikö hän voisi syttyä hienolle hankkeelle ja lähteä tukemaan Mika Waltarin kotimuseon perustamista kotikaupunkiinsa!

22022022