Moni hovissa on varmaankin helpottunut, kun kuningatar Elisabeth perui joulupäivällisen. Ainakin mikäli uskomme ohjaaja Pablo Narrainin ja käsikirjoittaja Steven Knightin kuvausta näistä juhlista uutuuselokuvassa Spencer. Kolea ja kammottava tilaisuus saa prinsessa Dianan aivan suunniltaan.
Elokuva ei tuo varsinaisesti uutta väriä Dianan kuvaan tai muihin hovin jäseniin, mutta syventää prinsessan psykosomaattista tuskaa pakollisten perinnetapojen vankina. Oikeastaan hän vaikuttaa tässä lapselliselta kiukuttelijalta, jolle mikään järjestely hovissa ei näy kelpaavan. Hän on eksyksissä sekä konkreettisesti että psyykkisesti. Tulee mieleen prinssi Philipin tokaisu perheen nuorille kapinallisille mainiossa Crown-sarjassa: ”Teille on annettu kaikki mahdolliset edut, mistä nuoret vain voivat unelmoida, ja silti ette osaa elää niiden kanssa.”
Muistinvarainen repliikki kuvaa hyvin tämänkin elokuvan henkistä murtomaata. Näyttää siltä, että Diana oli päättänyt olla vastaan kaikkea, mitä asema häneltä edellytti. Katsoja jo toivoisi, että likka tekisi edes yhden pienen kompromissin. En nyt rupea ”spoilaamaan” (pilaamaan sanoisi hölmö suomalainen) vasta tulossa olevaa elokuvaa, jonka näin ennakkoon. Hyvin näytelty se on ja jokseenkin toisenlainen kuin odottaisi, keskittyy vain joulunpyhiin. Loppu on klassisen vapauttava, riuhtaisee irti ankeasta todellisuudesta.
Välillä piti käydä teatterissakin, Lillanissa menee kehuttu näytelmä, jolla on pitkä nimi ja autismista se kertoo, mutta kun tulimme Eeva-Liisan lipuilla ovelle, näytäntö olikin peruutettu. Ei hätä ollut sen näköinen, vieressä Karl Johan tarjosi mainion lipeäkalaillallisen, jota voi suositella kaikille, vielä muutaman valmistavat ennen joulua. Näin vaihtui hengen anti aineelliseen.
Eilen tulin sattumalta katsoneeksi televisiosta mestariteoksen, vaikka sitä ei suuremmin mainostettu – kaikenlaisista sarjoista kyllä pyörii sitä ärsyttävämmin trailereita ja ennakkoiskuja – usein juuri ennen uutisia, jotta niitä on vaikea vältellä.,
Mestariteos oli Andrzej Wajdan viimeinen elokuva Jälkikuvia (2016), joka näytti hyytävän rauhallisesti kuinka modernistinen taidemaalari Wladyslaw Strzeminski murskattiin stalinistisen kauden Puolassa toisen maailmansodan jälkeen. Elokuvan voima on sen koruttoman kouraisevassa kerronnassa. Jossain kritiikissä vilahti käsitys, että sitä vaivaa ”suurmiestauti”, mikä ei pidä paikkaansa. Jos yksilö on eläessään osoittanut poikkeukseallista voimaa ja vastarintaa, eikö häntä sitten pitäisi kuvata sellaisena? Kipeän kauniisti kuvattiin pienen reippaan tyttären suhde isäänsä, tähän työhönsä viime voimillaan paneutuvaan taiteilijaprofessoriin.
Puolalaiset ovat kautta historiansa olleet oman tiensä kulkijoita, toivottoman itsepäistä kansaa, kuten jo Hrushtshov aikoinaan tuskaili. Kansannousu Neuvostoliiton komentoa vastaan alkoi joitain vuoisia elokuvan tapahtumia myöhemmin, ja sekin tietysti murskattiin. Ei polakkeja vieläkään ihan helpolla saada uuden ylivallan eli EU:n komentoon, vetoavat pirulaiset omaan perustuslakiinsa. Wajdan kerronnassa on pitkän uran jälkeen testamentin tuntua.
Vähän on ollut häiriöitä postin jakelussa, mutta Hesari tuli sentään aamulla. Suvi Ahola osoittaa esseessään, kuinka kirjailijat meillä yhä selvemmin kuvaavat ihmistä osana luontoa. Kas vain, muuan Sillanpää oli tällä kannalla sata vuotta sitten, peräti tieteellisin ja monistis-filosofisin perustein. Pitkään häntä on pidetty ikään kuin vanhentuneena kirjailijana…
Televisiopalstalla toimittaja pitää mielenkiintoisena ohjelmaa, jossa toimittaja haaastattelee toimittajaa toimittajan työstä. Heistä itsestään se varmasti onkin huippumielenkiintoinen.
18.12. 2021