Totuuden jälkeinen aika jyllää myös kulttuuriohjelmissa. Korvaan tarttui menneellä viikolla tv:n KulttuuriCoctailissa Sofi Oksasen havaintoesitys siitä, kuinka masentunut Susan Sontag oli saatuaan Nobel-palkinnon. Pieni virhe vain siinä, että Sontag ei koskaan ole saanut Nobelia. Masentunut hän on voinut olla ja syystä kyllä. Ehkä Sofi muisteli Susanin saamaa National Book Awardia, varmaan sekin otti häntä päähän.
Mihin Finlandia-palkinnon rahoja on käytetty? Samoihin aikoihin joku muisteli radiossa, että Laila Hietamies oli sanonut palkinnon saatuaan hankkivansa pölynimurin. Hietamies eikä edes Hirvisaari saanut koskaan Finlandiaa, ehdolla kyllä oli kerran. Ja pölynimuria tuskin enää itse käytteli, mutta siivoojalle se olisi kaiketi ollut tarpeen.
Hyviä juttuja ei tietysti pitäisi pilata tosiasioilla, senhän kirjailijat itse tietävät. Tänä aamuna kulttuurikriitikot keskustelivat tv:ssä tärkeistä aiheista, kuten teknomusan berliiniläisistä juurista ja mistä kontekstistä kritiikkiä kulloinkin kirjoitetaan. Myös Valko-Venäjän sorrettu taiteilija sai huomiota ennen kuin hänen teoksensa on täällä Helsingissä nähtävillä.
Ei varmaan kenenkään mielessä käynytkään semmoinen sata vuotta vanha runoilija kuin Eeva-Liisa Manner, josta äskeisen merkkipäivän vaiheilla ilmestyi tuore elämäkerta. Suomalainen klassikko ei ole mikään erityinen kulttuurikeskustelujen aihe. Pieni hommage olisi kuitenkin ollut paikallaan, vaikka vanhan Viipurin kohtalo ei nyt vedä vertoja Minskin ajankohtaisille tapahtumille.
Marja-Leena Tuurnan elämäkerta Mannerista on hyvä ja luotettava käsikirja, elämän ja teosten pääasiallinen läpikäynti. Mutta Mannerin rikas tuotanto ja suorastaan seikkailullinen elämä ansaitsevat vielä seikkaperäisemmän ja syventävän käsittelyn, näin varsinkin näytelmien ja esseiden osalta. Mutta Tuurna on avannut hyvän uran jälkeen tuleville tutkijoille, joista varsinkin Tuula Hökkä on jo paljon runoilijasta julkaissutkin. Lisää odotellaan.
Matti Kuusela, mainio kirjoittaja muuten, huitaisee giganttisen harhaiskun Aamulehdessä lakaisemalla toistakymmentä klassikkoa Eino Leinosta Paavo Haavikkoon kärpäslätkällä kumoon tehdäkseen kunniaa ikisuosikilleen Eeva-Liisa Mannerille. Ihan näin tolkuttomiin ei tarvitse mennä, jotta vähän unohduksiin painuneen runoilijan kruunu kirkastuisi, mutta yritys on herooinen ja ainakin toista kuin helsinkiläisten kulttuurikeskustelijoiden yliolkaiset ohitukset. Mutta tällaisetkin liikkeet jotenkin sopivat Mannerin monisärmäiseen persoonaan. Ei koskaan mitään ihan tavallista…
Jospa hän olisi jaksanut vielä pari myöhäistä kokoelmaa tehdä eikä mennyt pilaamaan varhaisempia Runojensa valikoimaan, ties vaikka Jarl Helleman olisi manageroinut hänestä ansiokkaan Nobel-ehdokkaan. Mikä taas olisi hänelle tuottanut juuri sellaista tuskaa kuin Sofi Oksanen kuvitteli Susan Sontagin kohdalle. Suuret taiteilijat eivät käyttäydy odotusten mukaisesti, eivät edes palkintoja saadessaan.
Mannerin Espanjan seikkailuista saisi hyytävän hauskan tv-elokuvan ja vaikka mitä, jos joku ymmärtäisi aiheeseen tarttua. Siihen pitäisi laittaa runollisia ylä-ääniä, maailmantuskan jyrinää ja absurdia elämänleikkiä, joten taitaa olla ylivoimainen koetus kenelle hyvänsä. Jonkun sopisi silti yrittää.
Ajelen viikonlopuksi maalle ja tuon sieltä hyllystä Mannerin kirjat, sen verran tässä on tullut kosketusta. Sieltähän ne varsinaiset täysosumat löytyvät, vaikka Manner ei ikääntyessään hyväksynyt edes kuuluisaa Tämä matka –kokoelmaansa. Se kertoi hänestä vain tekijänsä sitkeydestä, sen arvo oli terapeuttinen ja se täytti hänet jälkeenpäin mielipahalla ja häpeällä. Kielellisestikin se oli kömpelö! Tässä siis Mannerin oma arvio kokoelmasta, joka ilmestyessään 1956 Tuomas Anhavan johdolla julistettiin uuden runon suurimmaksi merkkiteokseksi.
Hiipii mieleen, että tässä Mannerissa on tosiaan vielä paljon tutkittavaa ja ihmeteltävää.
9.12.2021