Olen minäkin muistanut Eeva-Liisa Manneria, jopa fyysisesti. Painelin Finlandia-taloon runoilijaa juhlimaan. Tärkein syy oli Sina Kujansuun ja Maila Böhmin yhteisesitys, jossa vaikeana pidetty runous selkiytyi erittäin jäntevästi. Sina on todellinen lavaleijona, ja Maila säesti kauniisti. Olin oikein ylpeä siitä, että sama taiteilijakaksikko esiintyi kesällä Marjan muistotilaisuudessa.
Muukin juhlaohjelma oli rennon täyteläistä, varsinkin Jussi Tuurnan johtaman bändin soittelu, hänen ja Anna-Mari Kähärän lauluiksi säveltämät runot ja Kaija Viitasalon johdolla kauniisti esiintynyt naiskuoro. Kuultiin myös Mannerin kirjeitä ja Noora Dadun esittämä runo ”Meren Mobile”.
Toiseksi osallistuin juhlintaan ostamalla aulasta tekijän kädestä Marja-Leena Tuurnan uunituoreen elämäkerran Mannerista. Kirja on ilahduttavan kohtuukokoinen ja tiivis, sen parissa ei mene koko viikkoa kuten Haavikon punnerruksessa. Alusta jo huomaan, että Tuurnan ote on selkeä ja varma, ei turhaa kirjallisuustieteellistä rypistystä. Tekijä tunsi hyvin kohteen, samoin Sina, joten heidän tulkintansa lepäävät tukevalla perustalla.
Kolmanneksi kulkeuduin kutsusta juhlien jatkoille Lallukkaan, ja siellä vasta riemu repesi. Tarjoilu oli runsas ja tunnelma välitön. Istuin pöydässä kahden järjestävän E-L Manner -seuran kunniajäseniksi kutsutun välissä, juuri mainittujen Marja-Leenan ja Sinan. Ei paremmin voisi sattua. Seuran puheenjohtajaa Malla Kuurannetta on kiitettävä onnistuneesta juhlakokonaisuudesta, jossa oli rönsyä ja improsivoidun tuntuista rosoa vähän kuin Mannerin elämässä ja runoissa.
Edeltävä viikko täyttyi sekin tapahtumista, ei voi mitään. Torstaina esitelmöin omassa Mika Waltari -seurassa nimihenkilön ja Väinö Linnan suhteista. Aihe avaisi hyvinkin laajoja kirjallisia, poliittisia, filosofisia ja henkilökohtaisia näkymiä – hyvä jos vähän kutakin pystyin raapaisemaan. Jos joku innostuu aiheesta ja tilaa puhumaan, lupaan edelleen syventää sanomaani. Yleisöä riitti Töölön sali täyteen, vaikka korona edelleen kummittelee. Paras luontaispalkinto: ihana Tiia tarjosi Elitessä sen illallisen, joka Taipaleenjoen yhteydessä jäi taannoin väliin.
Sain kolmannen rokotuksen keskiviikkona, oli kulunut tasan kuusi kuukautta edellisestä. Kivuttomasti se kävi enkä nytkään tuntenut mitään jälkioireita. Vähän aikaa jonotimme viimassa Jätkäsaaren kadulla, mutta se ei haitannut. Tällaisesta tulee miellyttävän solidaarinen yhteiskuntaan kuulumisen tunne, joka on toista kuin kiukkuinen individualismi, joka kieltää omaan pyhään ruumiiseen mitään pistämästä.
Finladiatkin ehdittiin tässä välissä jakaa, ja joku kysyi puoliaiheellisesti, ovatko hyvät kirjailijat loppumassa, kun samat palkitaan useampaan kertaan. On havaittavissa pientä väsähdystä suhtautumisessa palkintoihin. Luen Jukka Viikilän voittajaromaania ja ihailen ilmavaa sanontaa, fragmentaarista assiosiaatiotekniikkaa, yllätyksellisiä mietteitä, mutta en oikein saa hahmottumaan romaanin muotoa tai rakentumista – lieneekö se tarkoituskaan. En myöskään tutustu kirjassa viliseviin, ajatuksiaan laukoviin henkilöihin. Pääasia että viisaita puhuvat.
Ja vielä maanantaina piipahdin naapurissa Agricolan kirkossa kuulemassa Rajattoman ja solistien joulukonserttia. Siellä Katrikin veti Hoosiannaa varmalla tyylillä ja tunteella. Kiva nähdä monen vuoden jälkeen, että elossa ollaan. Pääsin tällä kertaa vaivattomasti livahtamaan sisälle kirkkon, kun yritys viimeksi tylysti torpattiin. Edistystä siis.
Näinkin vilkas voi ensimmäinen adventtiviikko olla, kun lämpimikseen käy siellä ja täällä. Nyt tuleekin seisahdus ja voin keskittyä taas kunnolla kirjalliseen työhön. Piti olla vielä perinteinen finaali F. E. Sillanpään Seuran jouluakahveilla, mutta peruuttivat tilaisuuden viime hetkillä. Onkohan siellä Hämeenkyrössä joku erityinen koronapiikki havaittu? Vai eikö ole kuultu passista? Poikani mukaan Tampereen Nokia-areenalla oli täysi rähinä päällä ja seinät pullistelivat ylen onnellista lätkäkansaa.
Vihje: Manneria voi juhlia vaikka kuuntelemalla Ylen ykköseltä Poltetun oranssin kuunnelmaversiota, ensimmäinen osa tuli tänään ja toinen ensi sunnuntaina. Varmaankin tallessa Areenalla. Herkkä tulkinta, vaikka näyttelijäin puhe painuu välillä liian taiteelliseksi mutinaksi. Näytelmän kantaesitys yllätti aikanaan Tampereella kaikki, ja se meni vaikka kuinka kauan, toistakymmentä vuotta muistaakseni. E-L Manner, 100, oli kova mimmi kirjailijana ja ansaitsee huomionsa.
5.12.2021