Päivän saa täysinäiseksi, vaikka yksin elääkin. Tai juuri siksi. Tiistaina selvitin lehdet aamulla viiden jälkeen, katsoin pääuutiset ja tein pari tuntia kirjoitutyötä. Sitten liikkeelle.
Paavo Haavikko kehui, että luki Hesarin kulttuuriosaston kolmessa sekunnissa. En pysty ihan samaan, mutta aika lyhenee joka aamu. Haavikon elämäkerta ei mahtunut tieto-finlandisteihin: kukaan ei kai ole ehtinyt paksua kirjaa lukea saati sulattaa.
Seurasin Jyrki Vesikansan väitöstä Metsätalolla. Kunnioitettavaa että kaveri väittelee kahdeksankymppisenä. Poikansa Jarkko väitteli jo vuosia sitten. Harvoin menee näin päin.
Vesikansan aihe on hänen hyvin tuntemansa Uuden Suomen häviö Hesarille ja alasajo. Miten kaikki tapahtui? Yksi syy Usarin häviöön oli näköjään se, että lehden johdossa ei ollut median tuntijoita, vaan liike-elämän ja muiden alojen edustajia. Hesarissa oli peräjälkeen kolme hallitsevaa Erkkoa ja vahva perheyrityksen henki. Siellä muutenkin osattiin asiat paremmin.
Tätini oli kiivas Usarin tilaaja ja murehti syvästi, kun lehti loppui. Sillä oli uskollinen joukko aatteellisia kannattajia, mutta se ei riittänyt. Murheellista ettei ylipainoisella Hesarilla ole kilpailijaa, ei edes Aamulehti enää sen liityttyä samaan komppaniaan. Ihmetyttää lukea samoja juttuja molemmista lehdistä. Ennen sentään kulttuuriosastot kilpailivat verissä päin, nyt ei Aamulehdessä ole enää edes kirja-arvosteluja! Erkka Lehtola pyörii synkkänä haudassaan.
Vesikansa kuvaa kirjassaan, kuinka Usarin entisaikaan johtava kulttuuriosasto kutistui ja kuoli. Koskenniemi yritti viimeisillä voimillaan vahtia, että sen konservatiivinen linja säilyisi. Siihen se sitten kaatuikin. Parhaat toimittajat lähtivät, Sarajas yliopistoon, Tarkka ja Heikinheimo Hesariin, Polkunen radioon. Jopa Saarikoski oli siihen aikaan Usarin pakinoitsijana.
Sali oli täpötäynnä, ja Jyrki selvisi rennosti jutustellen Raimo Salokankaan leppoisasta vastaväitöksestä. Väitöksissä on harvoin enää oikeata dramatiikkaa, ei varsinkaan näin seniorien kesken. Luin kirjaa sata sivua, hyvin kansantajuista ja hauskasti henkilöihin menevää lehtikronikkaa, levikkikierteen osalta vähän tieteellistäkin tarkastelua.
Kävelin Metsätalolta Kansallisteatterin lippukassalle ja siitä torin yli Ateneumiin, missä katselin Outi Heiskasen maahisia ja menninkäisiä monen salin täydeltä. Pientä grafiikkaa ja joitakin isompia, parempaa keskittymistä kai vaatisi Outin maailmankäsityksen syvempi ymmärtäminen tai sitten ei, hauskat ja aina tunnistettavat piirteensä siinä kumminkin on. Nautin paistettua lohta ja suppilovahveroita museon hitaassa kaikuvassa kuppilassa.
Illalla sonustauduin vielä Waltari-seuraan Töölön kirjastoon, missä Kaari Utrio kertoi seikkaperäisesti romaaniensa taustatyöstä. Hänellä kuten myös Laila Hirvisaarella oli tunnolliset muistiinpanot tukena laajaa romaania kirjoittaessaan. Mika Waltari sen sijaan luotti suureen muistiinsa ja alitajuntaansa, johon upotti mahtavan aineiston. Hän sanoi, että jos joku asia kirjoittaessa unohtui, se ei sitten ollut niin tärkeä.
Keskustelussa Waltari sai jo kohtuutonta arvonnnousua. Ei hän sentää perustanut suomalaista historiallista romaania. Hei hei, minne unohtuivat Topelius, Aho, Santeri Ivalo, Maila Talvio, T. Vaaskivi. Lempi jääskeläinen ja monet muut? Mutta kansainvälisessä menestyksessään Waltari oli tietysti meillä yksinäinen uranuurtaja. Utrion romaanit tunnetaan sentään Saksassa ja Itä-Euroopan maissa.
Päivän huipennuksena kohtasin täydessä salissa yllättäen nuoruuden rakastettuni, jonka kanssa karkasimme sateessa Töölöntorin kulmalle ilahduttamaan sydäntämme viinillä. Tunsimme edelleen olevamme nuoria ja elämäntahtoisia! Eihän voisi tätä täyteläisten elämysten päivää sen kauniimmin lopettaa.
10.11. 2021