Olen monena iltana lukenut keskittyneesti paksua kirjaa. Se on innoittanut ja välillä kammottanut. Miten voi olla näin syvien ristiriitojen repimä ihminen tämä kirjan päähenkilö, tämä hartaasti ihailemamme suurrunoilija Paavo Haavikko.
Martti Anhava on elämäkerran Niin katosi voitto maailmasta (Otava) kirjoittajana tehnyt komean ja kaamean työn. Hän ei ole todellakaan kohotellut kunnian korokkeelle tätä sodan jälkeisten vuosikymmenten johtavaa runoilijaa. Toki hän myöntää Haavikon ainutlaatuisen tuotannon ansiot, mutta näyttää armotta myös mestarin loppua kohden laskevan tason. Rinnalla ilmenevät hänen luonteenlaatunsa alhaiset piirteet. Harvoin on suurta kirjailijaa näin vähä vähältä paljaaksi riisuttu.
Kun Martti kertoi urakkaan ryhtyneensä, ihmettelin kuinka hän aikoo selvitä Haavikon elämän ja tuotannon keskeisestä taloudellisesta juonteesta. Näyttääpä selvinneen, tietysti käyttäen apuna hyviä asiantuntijoita kuten Markku Kuismaa ja Antti Blåfieldia. Näin menettelee viisas kirjoittaja. Kummasti alkaa näyttää siltä, että raha ja talous ovat runoilijan elämän varsinaiset johtotähdet, ja runojen ja muun kirjoittelu on hoitunut siinä sivussa. Aika tehokkaasti, se on sanottava.
Ei olekaan monia näin monitahoisia ja reaalimaailmassa riehakkaasti piehtaroivia taiteilijoita. Haavikko kosketti taikasauvallaan kaikkea mahdollista ja kärsi myös raskaita tappioita, ennen muuta inhimillisellä tasanteella. Työ ja tienaaminen voittivat kaiken muun. Mahtui mukaan myös rakkaussuhteita, joita niitäkin hän kiirehti kerskaillen käyttämään tuotantonsa aineksina. Tämähän on kauttaaltaan tätä puhki puhuttua autofiktiota koko Haavikon tuotanto, jos vain kykenee sitä siltä kannalta lukemaan. Paljolti Anhava on kyennyt ja asioita avannut.
Kaksi seikkaa ihmetyttävät eniten. Ensinnä Haavikon mozartmaisen nopeasti ja näennäisen kepeästi kertynyt jättituotanto. Toiseksi runoilijan estoton ilkeys ja omanvoitonpyynti kanssaihmisiään kohtaan. Kolmanneksi pitäisi totta kai liittää kielen ehdoton omaperäisyys. Muutamankin rivin tunnistat heti Haavikoksi. Monia on houkuttanut sen jäljittely, mutta ei se onnistu.
Anhavalla on ollut aitiopaikka kirjalliseen elämään ja Haavikkoonkin erityisesti, koska tämä oli vanhempiensa perheystävä ja isän atlejeekritiikin kohde. Elämän kuvaajalla on vahva taustatuki ja lähituntuma, mutta hän ottaa myös reippaasti etäisyyttä runoilijaan. Haavikon kirjoittamia yrityshistorioita hän pudottelee kylmästi jalustalta. Haavikko myi nimellään, nosti muhkeat ennakot ja kirjoitti kieli poskella juurikaan lähteistä piittaamatta. Varokaa käyttämästä hänen historioitaan lähdeteoksina!
Näinkin voi tehdä ja hyvin menestyä. Haavikon itseluottamus oli hievahtamaton. Hän oli ainoa, joka ymmärsi asiat oikein, muut olivat tyhmiä ja osaamattomia. Moinet hän lumosi ja hämäsi. Häntä alettiin pitää kansallisena oraakkelina, jonka hämäriin lauseisiin sisältyi jokin salattu viisaus. Poliittisena kommentaattorina Anhava ei anna Haavikolle suurta arvoa. Hänen maailmanlopun visionsa olivat lievästi sanoen kärjistettyjä. Ehkä hänen pörssijuttunsa olivatkin päteviä, kun hän kerran pörssiä niin pakkomielteisesti seurasi. Se tuntuu joutavalta ajankululta, mutta ei se kirjoittamiselta näytä aikaa riistäneen. Teoksia ryöppysi kuin turkin hihasta.
Kauko Kare, demonisoitu kriitikko, kysyi kauan sitten, onko Haavikko diabolisen nerokas huijari? Kun on lukenut tämän massiivisen elämäkerran, on pakko vastata ainakin osittain myöntävästi.
Entinen työtoverini Ritva Haavikko lausui aikanaan, että kaksi neroa hän on elämässään tavannut: Lauri Viidan ja Paavo Haavikon. Ei kumpikaan ollut kovinkaan huomaavainen tai sympaattinen ihminen läheisiään kohtaan. Paitsi ajoittain! Ei lempeys kuulu neron arsenaaliin. Kuuluuko sitä vastoin pian ääniä, jotka haluavat riistää miehisen neromyytin Haavikoltakin? Anhavan 856 sivua tarjoavat riittävän kuorman tuleville analyytikoille. Moni tekijän haastattelema aikalainen esittääkin kirjassa ansiokkaita analyysejä. Siitä sopii purkajien jatkaa.
Kirjan loppu on niin masentava, että ymmärrän niitäkin, jotka tahtovat mieluummin lukea kirkkaita runonsäkeitä semmoisinaan ajattelematta niiden raskauttavia taustakuvia. Mutta silloinhan sanoista jäänee käteen vain rankkaa tosimaailmaa aavisteleva heijastus. Kajastaako silloin enää rahan ja rakkauden raadollisuus puiden, heidän vihreytensä, lomasta?
14.10. 2021
PS Pieni haksahdus on korjattava: sivulla 716 Anhava ounastelee, että Mika Waltari kielsi Sinuhen kaikki sovitukset pettyneenä romaanin Hollywood-versioon. Tosiasiassa perikunta nojasi pitkään käsitykseen, että Sinuhen oikeudet olivat edelleen amerikkalaisella filmiyhtiöllä. Waltari ei itse tällaisiin puuttunut, päinvastoin hän antoi kohteliaan myönteisiä lausuntoja suuresta amerikkalaisesta cinemascope-elokuvasta.