Kun Jenni Haukio puhui tyylikkäästi lotille Tuomiokirkossa, tuli mieleen kuinka kauas on etäännytty Linnan Lotta Kotilaisen ja Rintalan Sissiluutnantin ajoista. Eipä enää kuulu tölveksintää lottien sukupuolimoraalista. Sotilaathan lottia noissa romaaneissa ahdistelivat ja harrastivat seksuaalista häirintää, mutta siitä ei vielä puoli vuosiataa sitten osattu puhua, vain lottia syyllistettiin ja myös pontevasti puolustettiin. Nyt heidän kunniansa on lopullisesti palautettu.
Jyrki Nummi tarkasteli valaisevasti Hurmeen uutta Kiven muokkauilua Hesarissa. Selvästi tuli näkyviin, että ”nykysuomennos” todella latistaa alkutekstiä, kadottaa rytmin ja tekee siitä yksinkertaistettua selkosuomea. Tällaistahan voidaan tehdä lapsille ja lukuvaikeuksia poteville, mutta Nummi kertoi lasten innostuvan nimenomaan mehukkaasta alkukielestä. Miksi muuten Hurme nyt vainoaa Kiven ruotsinvoittoisuuksia, kun hän taannoin muussa yhteydessä puolusti väkevästi ruotsin kieltä? Seuraavaksi hän iskenee Volter Kilven kimppuun, paljon olisi oikomisen ja lyhentämisen varaa Alaston salissa. Tuloksia kuultaneen Kustavissa tulevina kesinä.
Jos joku haluaa perehtyä näihin asioihin syvemmän kielentutkimuksen valossa, suosittelen Johanna Laakson selkeästä rautalangasta vääntyvää blogia (https://kieliblog.wordpress.com/2021/10/03/kuurtaen-kaartaen/). Hesari ja varsinkin Suomen Kuvalehti joutuvat tyytymään pintaraapaisuihin, jälkimmäinen vieläpä vääriin perusteihin nojaamalla. Uskon että kunnollisia tutkimuksia tulee lisää jatkossakin.
Joku sanoo, että kirjailijan sanaa ei pitäisi niin pyhänä pitää etteikö siihen saisi modernisoiden koskea. Onhan se kuitenkin luovan yksilön ainutkertaisen tajunnan lävitse saanut juuri sen muodon, jonka tunnemme. Kirjallisuus on kieltä, toissijaisesti juonta ja kerrontaa ja henkilökuvia. Muistettakoon taas, kuinka Paavo Haavikko pillastui, kun hänen tekstiään hiukan väärin siteerattiin lehdessä. Juttu meni oikeuteen ja kirjailija voitti. Aleksis-parka ei voi enää oikeusjuttuja nostaa, eikä Kirjailijaliittokaan näytä piittaavan peruskivensä kohtelusta.
Lukijan vajavaista ymmärrystä täydentää sitä paitsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisema tekstikriittinen sarja Kiven teoksia. Niissä ei yhtään kiveä jätetä kääntämättä, selitetään jopa mikä on Turku jollei joku satu tietämään. Suositellaan teosten rinnakkaislukemistoksi.
Maanantaina tulee sopivasti telkkarista Erkki Karun Nummisuutarit vuodelta 1923. Axel Slangus on lyömätön Eskona, varsinkin suuressa humalakohtauksessa. Mainiosti elokuva kuvastelee suomalaista kansanluonetta sata vuotta sitten eikä se paljon ole muuttunut. Elokuva jää kai killumaan Areenaan, mistä sitä kannattaa myöhemminkin rauhassa nautiskella. Näin Kiven päivä vierähtikin eikä ollut meillä siinä valituksen sijaa, ei ollut!