Onpa kirkas ja pilvetön aamu! Näin totesimme Taunon kanssa, kun talsimme hakemaan lehtiä Kierikkalan puolelta kello kuuden aikaan. Sopiva lenkki, pää tuulettuu, sää tulee testatuksi. Valo on jo voittanut, ei tarvita enää taskulamppua lehtikasan penkomiseen.
Vastarannan poika Ilkka Tuomisto sivakoi hopeaa parakisoissa, siitäkin iloitsemme. Kova naama on Ilkka, tuolta Laitilan kylästä kotoisin. Ei ole antanut kädentyngän häiritä urheiluharrastustaan. Kärkimiehiä olisi kaksikätistenkin joukossa. Laitilassa harrastetaan lisäksi hiihtosuunnistusta ja muuta huipputasolla. Tänä talvena en ole hiihtänyt metriäkään minä, ja siihen se taitaa jäädä.
Olemme maalla nauttimassa keväästä ja minä erityisesti tästä täydellisestä työrauhasta. Nyt vain ulkoilma alkaa houkutella. Impivaaran savusaunatyömaalla olen pätkinyt ja pilkkonut saunapuita ja tonttia raivannut. Loputtomasti olisi hommia metsäisellä niemellä ja muuallakin näillä main. Mutta se työ on kuin jumalanpalvelusta aukeitten vesien varrella, auringon lämmittäessä ja ensimmäisten lintujen virskuttaessa. Jos niitä nyt moottorisahan pärinältä kuulee.
Käytiinhän teatterissakin. Koskilinnassa esittävät heppoisaa huvinäytelmää Meijän Onni, jonka on kirjoittanut harrastajateattereihin erikoistunut eläkeläinen Liisa Heiskanen. Kymmeniä näytöskappaleita hänellä jo tilillään, kaikkia varmaan esitetäänkin. Tulevat mieleen takavuosilta jotkut Liisa Vuoriston tai Leena Härmän kappaleet. Ehkä nekin olivat ajankohtaisempia ja osuvampia. Mutta tietty tapainkuvien ajattomuus, puhdashenkisyys ja selkokielinen kuvaus elävät edelleen. Tässä puolustettiin onnellista avioliittoa ja naapurisopua, ja kukas niitä nyt vastustaisikaan.
Mukava oli nähdä toisaalta Myllykolusta tuttuja kykyjä, vetreitä näyttelijöitä jo vuosikymmentenkin takaa. On joitakin, jotka ovat ikään kuin syntyneet näyttämölle, elävät siellä aivan suvereenisti ja aina samanoloisina. Sellainen on vaikkapa nimiroolissa nähty pikkuserkkuni Koskisen Matti – ei sen luontevampaa äijää löydykään. Taikka tuo Majaveden Leena, ei turskimpaa muijaa tulisi mistään. Ja Niemisen Pipsa on tietysti omaa luokkaansa, ainakin neljäs vuosikymmen hänellä menossa teatterihommissa ja tahti sen kun paranee. Ja nyt oli näitä tuoreitakin löytöjä, jotka saivat tulikasteensa viime kesänä Myllykolun Ihmiselon ihanuudessa ja kurjuudessa. Ohjaaja Beni Siltala oli tuupannut mukaan rutkasti säveltämiään lauluja menoa vauhdittamaan.
Meillä valmistellaan Aamu Nyströmin hautajaisia ensi perjantaiksi. Muhkea pappismies Harri Virtanen kävi asiasta neuvottelemassa, ja seremonia käytiin läpi. Marja vastaa ohjauksesta, hän edustaa Aamun sukua vaikkakin etäistä, mutta sen läheisempää ei olekaan. Aamu ja Marjan isä olivat pikkuserkuksia. Kirjoitin paikallislehteen muistosanat persoonallisesta ystävästämme Aamusta, ehkä ne pitäisi liittää näillekin sivuille.
Näin Hämeenkyrö elää elämäänsä. Päivä paistaa jo täysillä, kun tätä kirjoitan. Malesian konetta etsitään ja Ukrainassa eletään jännityksen jähmettyneitä päiviä, mutta täällä ne tuntuvat etäisiltä selkkauksilta. Minä käyn talvisotaa Pavolaisen rinnalla ja valvon hänen lepoaan Mikkelin sotasairaalassa. Vähemmän sankarillinen haavoittuminen: apteekin lääkekaappi kaatui hänen päälleen pommituksessa. Häntäluu murtui. Sanottiin että Olavi ikään kuin veti puoleensa pommeja missä vain liikkuikin.
Töihin siitä, turha enää verrytellä, sormet toimivat jo ja toivon mukaan pääkin.
11.3.2014