Syksyn hiljainen merkkitapaus, joka ei ehkä nouse ansaitsemaansa huomioon, on ilman muuta Aulis Aarnion romaani Viiltävät muistot (Warelia 2021).
Niin paljon kuin vuoden 1918 tapahtumista onkin kirjoitettu, väitelty ja näytelty, Aarnio kykenee vieläkin lähestymään aihetta tuoreesta kulmasta. Hän lähtee etsimään kansalaissovintoa rintamien välistä. Hänen päähenkilönsä räätälimestari Wilenius on rauhan mies ja väkivallan vastustaja, mutta joutuu silti kärsimään kuritushuonetuomion Tammisaaressa osallisuudestaan punakapinaan. Ilmeinen väärys ei kuitenkaan katkeroita häntä, vaan hän lähtee kahinoiden jälkeen etsimään uutta tietä hämäläisessä maalaiskylässä, missä asuu Emmansa kanssa.
Totta, ilmeistä sukulaisuutta on aateveljeensä räätäli Halmeeseen. Näin Halmekin olisi menetellyt, jos henki olisi säästynyt. Aarnion romaani onkin eräänlainen rinnakkaisteos ja jatko-osa Linnan Pohjantähdelle, mutta silti itsenäinen näkemykseltään. Se esittää toisen tulkinnan, vaatii ehdotonta oikeudenmukaisuutta osapuolilta ja käsittelee kapinan jälkihoidon juridista puolta niin asiantuntevasti kuin vain siviilioikeuden professori emeritukselta sopii odottaa.
Kun kyseessä on syvästi pohdiskeleva aateromaani, sen henkilöasetelma on pantu palvelemaan juuri aatteiden vastakohtaisuuksia sekä käytännön sovellutuksia äärimmäisissä tilanteissa. Se mikä henkilöiden elävyydessä menetetään, analyyysin älyllisessä tiukkuudessa ja rehellisyydessä voitetaan. Sitä paitsi Aarnion kerrontatekniikka on peräti omalaatuinen: hän ei merkitse repliikkejä erikseen, vaan upottaa ne kaikkitietävään kerrontaan, jolloin vain murteellinen asu erottaa puhutun ajatuksen kerrotusta. Tällaista en muista ennen tavanneeni missään kirjassa.
Jos kritiikkiä etsii, niin Lapuan liikkeen ja Mäntsälän kapinan osuus nousee loppuosassa mielestäni todellista merkitystään suuremmaksi, kun Tampereen lähistöllä hämäläiskylässä liikutaan. Mutta sekin palvelee Aarnion yhteiskuntaa jäsentävää rakentelua. Joku keikarimainen kirjailija tai Suur-Suomesta intoileva hurjapää jäävät paperisiksi ja tyypitteleviksi hahmoiksi, mutta päähenkilöiden, erehdyksensä tunnustavan tuomarin ja vääryyttä kärsineen räätälin, dialogi säilyttää teränsä ja mielenkiintonsa.
Naisillakin on romaanissa merkittävä osuus. Sen järkyttävimpiä kohtauksia on kolmen naisen vaellus Hatanpään mielisairaalaan, minne yksi jätetään vaikeasti traumatisoituneena. Loppusivuilla aiheeseen palataan. Näissä jaksoissa Aarnio polkee ihan omaa uraansa kohtalon vuosien sankassa kuvastossa. Tämä maltin, järjen ja viisauden puolustus on monipuolisen Aarnion ehdoton pääteos, elämänkatsomuksellinen testamentti, sanoisin.
Yllätyksen tuottaa myös aiemmin mainitsemani Ari Järvelän kirja Idman, joka on niin ikään lähtöisin Wareliuksen kovasti kasvavasta kustantamosta Sastamalasta. Järvelä murskaa erään vakiintuneen kliseen: kaikkien aikojen kavalluksen tehneen pankinjohtaja Idmanin teko Tampereella 1913 ei ollutkaan itsekäs filunki, vaan harhautuneen ihmisystävän käsittämätön itsepetosten sarja. Miten tapaus sai niin jättimäiset mittasuhteet, on edelleen mysteeri. Koko maan talouselämä horjahti muutamaksi vuodeksi sijoiltaan. Kupru säteili laajalle ja vahingoitti monia sivullisia.
Tuloksettomia lääketieteen opintoja Helsingissä lopetteleva F. E. Sillanpääkin joutui kirjoittamaan vanhemmilleen: ”Liljeroosin setä ei enää ole rikas mies.” Tehtailija Henrik Liljeroos oli Sillanpään tärkein tukija ja takaaja. Voi olla, että opintolainan ehtyminen vaikutti osaltaan Sillanpään päätökseen palata kotiseudulleen ja ryhtyä kirjoittamaan. Näin Idmanin kavalluksesta oli ainakin yksi välillisesti suotuisa seuraus.
Nils Idman ei siis suinkaan käyttänyt kavaltamiaan miljoonia vain omaan ylelliseen elämäänsä ja keinotteluun, vaan etupäässä toisten auttamiseen ja holtittoman anteliaaseen lainoittamiseen. Hän harrasti oman aikansa elvytyspakettia vailla minkäänlaista pitävää pohjaa. Nykyinen meininki lainamarkkinoilla alkaa hirvittävällä tavalla muistuttaa Idmanin pankkipolitiikkaa!
Järvelän kirja on tutkivan journalismin hyvä esimerkki siinä, että se seuraa Idmanin vaiheita 15-vuotisen vankilatuomion jälkeenkin. Tällöin tullaan aivan ennen tutkimattomille alueille. Tärkeimpänä lähteenä kirjoittajalla on ollut kavaltajan puolison Anna Idmanin tarkka päiväkirja, jota on säilytetty suvun piilossa Hollannissa. Tapausten taloudellista puolta ovat aiemmin tutkineet Teemu Keskisarja ja Markku Kuisma, mutta sen syvempi inhimillinen puoli saa vasta tässä Järvelän kirjassa ymmärtävää valaisua. Rikas ennen julkaisematon kuvitus lisää kirjan löydönomaisuutta. Kiehtova retki menneeeen.
Äänikirjoina olen lisäksi sulattanut pari kiintoisaa teosta. Kuuntelin kuinka ruotsalainen historioitsija Herman Lindqvist lukee itse alkukielellä kirjaansa Mannerheimista. Aivan fasinoiva kokemus ja osoittaa äänikirjan mahdollisuudet. Tekijä on vahvasti läsnä kerronnassaan, ihailu ja ironian alaäänet erottuvat. Lindqvist on ehdottomasti Mannerheimin miehiä, mutta näkee myös idolinsa diivailut ja ennen muuta hänen kokemansa nöyryytykset Suomessa sotien välisenä aikana. Vaikka kirja kiitää päähenkilön syntymästä kuolemaan yhdeksällä vuosikymmenellä, se ehtii kuvata taustan, ajan käänteet ja luoda marsalkasta elävän hahmon monine vivahteineen.
Varmaankin Lindqvistiä pidetään liian populistisena kirjoittajana vakavien tutkijoiden keskuudessa, mutta ehdottoman charmikas tyyliniekka hän on. Tosin sietämättömän itserakas ja kaiken tietävä tyyppi, kuten sain kerran kabinetissa vieressä istuen kokea joidenkin kirjamessujan jatkoilla. Kyllä huomasi, että siinä puhuu Ruotsin kuningashovin äänitorvi ja luottomies. Etevä ja riittävän puolueeton kirjoittaja i alla fall.
Toinen äänikirja yllätti kerrassaan. Tiesin kyllä kahden johtavan ruotsalaisen kulttuurihenkilön Sven Stolpen ja Olof Lagercrantzin syvästä ja pitkäkestoisesta vihamielisyydestä toisiaan kohtaan, mutta en olisi arvannut, että kaiken takana oli nainen ja yksi kohtalokas kesä 1932. Kumpikin johti suuren lehden kulttuuritoimitusta peitset tanassa. Huiman tarinan kertoo Sven Stolpen pojanpoika Alex Schulman kirjassaan Polta nämä kirjeet. Järkyttävää luettavaa! Eipä turhaan kysellä Ou est la femme. Kahden miehen sota toisen vaimosta Karin Stolpesta ravisteli vuosikymmeniä ruotsalaista kulttuurielämää. Huhhuh, en tunne Suomesta toista samojen mittasuhteiden kolmiodraamaa, vaan kukapa tietää. Missä takoo tietokonettaan seuraava paljastuskirjoittaja?
Mika Waltarin syntymäpäivänä 19.9. 2021