Eihän olisi uskonut, että meidän pippurinen Alma, perheen ilopilleri ja kiukkupussi, saa aikaan jotakin näin laajamittaisen tavatonta.
Turun vanhan kivipainon talo on sullottu täyteen taiteellista häkkyrää ja runoutta, pienteollista rekvisiittaa, sisustuselementtejä eri aikakausilta, mystiikkaa ja nostalgiaa, laulantaa ja leivontaa ja kirkaisuja tehtaan katolta, arvoituksia ja banaaleja löytöjä kuten kenkäkaappi ja asehuone ja luurankoja, kaikkien seassa kerroksissa säntäileviä tanssijoita ja temppuilijoita ja ties mitä menninkäisiä. Isoa valaskalaakin pihalla riepotellaan ja tehdään voltteja ja kärrynpyöriä ja muuta jekkua.
Siellä saa elämyshakuinen kokija vaeltaa rauhassa kaikissa 64 huoneessa ja ihmetellä kekseliäitä installaatioita, joita löyhästi sitovat yhteen Saila Susikosken runot kokoelmasta Huoneiden kirja, joka on samalla koko poikkitaiteellisen tapahtuman otsikko. Mukana on kaikkiaan satakunta tekijää, kullakin omat koosteensa ja huoneensa, ja tämän hyvin eri suuntiin rönsyilevän kokonaisuuden on siis ihmeen kaupalla pidellyt koossa sen taiteellinen johtaja Alma Rajala.
Kyllähän siinä isä huoneissa kulkiessaan pakosta hämmentyi ja vähän ylpistyikin. Monien nukketeatterien ja muiden näytelmien jälkeen Alma on tähän koonnut koko voimansa ja tähänastisen osaamisensa ja selvästi halunnutkin ällistyttää yleisöä. Keväällä striimattu, vapaaehtoista lapsettomuutta kuvannut näytelmä sai jo huomiota Hesarissa. Tässä Alman assosiatiivista dramaturgia levittäytyy ja kurottautuu monta astetta pitemmälle.
Voiko tällaisesta löytääå jotakin kokoavaa ajatusta? Uskon että se jää vastaanottajien oman rekisteröintiherkkyyden varaan. Kuka sieltä mitäkin sieppaa. Itse pidin yleisön yksilöllisen rituaalisesta sisäänviennistä ja hajaantuvan anarkian jollakin tavoin kuitenkin järjestyksenomaisesta johdattelusta näkymästä toiseen. Nimikkokohteekseni määräyttyi lantinheittojen perusteella huone 27, syntymäpäiväni numero. Aloin uskoa esityksen salattuun sisäiseen logiikkaan. Asiantuntijan mukaan kyseessä on immersiivisen teatterisuuntauksen merkkiteos maassamme. Esitys on voimassa elokuun viimeiseen sunnuntaihin saakka.
Teatteri etsii alati uusia muotoja, ehkä nyt koronan puristuksessa entisiäkin mielikuvituksellisempia. Helsingin Yrjönkadulla minun vakituisessa uimahallissani meni esitys, jossa Viirus-teatteri väki polski altaassa. Se olisi ollut kiintoisa nähtävyys, mutta esityksiiä on vain muutama ja nekin pienelle yleisölle, joten sekaan ei näin äkkiseltään mahtunut. Kaikkea pitää näemmä kokeilla, ehkä seuraavaksi näytellään skeittipuistossa tai sähköpotkulaudoilla liikenteen keskellä.
Taiteesta oli kysymys myös eilen lauantaina, kun kuvanveistäjä Sofia Saari vieraili ensimmäisen kerran elämässään Hämeenkyrössä – jo oli aikakin. Tutkimme vanhaa hautausmaata, lounastimme Kehäkukassa ja katsastimme myös tätä Villa Viehätyksen interiööriä. ”Jokainen huone on oma maailmansa”, Sofia ihasteli vilpittömän tuntuisesti. Jo tulomatkalla hän oli ihaillut vanhaa vankkaa viljelysmaisemaa. On aina silmiä avaavaa, kun uusi visuaalisesti orientoituva tulija tulkitsee itselleni perin tutut näkymät.
Heinäkuun alussa olin Paltaniemellä paljastamassa Sofian veistosta nuoresta Eino Leinosta. Aiemmin hän on ikuistanut näkemyksellisesti mm. Juhana-herttuan, von Döbelnin, Risto Rytin ja Pentti Nikulan, ensimmäinen viiden metrin seiväshyppääjän. Jotakin uutta mekin tässä juonimme, perästä kuuluu.
Aiemmin olen tilannut tänne Hannele Kylänpäältä Silja-veistoksen, joka paljastettiin Sillanpään juhlavuonna 1988. Silloin se herätti kyröläisissä lievää suurempaa tyrmistystä epäsovinnaiasuudellaan. Nyt kun kokenut ja Venetsiassa koulittu veistäjä sen minulle tulkitsi, lämpenin ja huomasin itsekin uudelleen sen arvon. Sehän on hieno, monikerrosinen, syvästi sillanpääläistä vaistolämää kuvaava taideteos! Hei siellä kunnassa ja Sillanpään Seurassa: Silja täytyy esitellä paremmin kulkijoille! Nyt se nököttää vähän unohdettuna siellä puistossa joen partaalla, eikä satunnainen kulkija edes tajua, mitä se kuvaa. (Kone ei suostu edes tallentamaan tähän kuvaa siitä.) Pankaahan edes asiallinen laatta jalustaan!
Aamulla kahdeksanhenkinen joutsenperhe lipui ylevästi rantaan Marjan päivän tervehdykselle. Vaan eivät kohtaa enää hartainta ihailijaansa, minä saan tuurata. Ahventa nousee järvestä ja illan suussa kertyi korinpohjallisen kantarelleja ja herkkusieniä tutuilta paikoilta. Marjapensaat notkuvat ja omenat kypsyvät. Sateen lomasta voi hiljalleen satoa korjata, näin syys levollisesti lähenee.
15.8. 2021