Siinä kaksi monumenttia: Kyllikki Saaren suohauta ja Teemu Keskisarja, joka tietää aiheesta miltei kaiken
On todella merkillistä, että Kyllikki Saaren murha jaksaa yhä herättää meissä tunteita ja tuottaa uusia tutkimuksia. Tapahtumasta on kulunut 68 vuotta! Aake Jermon kirjan otsikko pätee: Murha ei vanhene koskaan.
Mehän matkasimme Teemun ja hänen apurinsa Eeva Tammen kyydissä Isojoelle alkuperäisille tapahtumapaikoille. Pohjaksi olin lukenut sekä Teemun kirjan Kyllikki Saari, joka ilmestyi kesän alussa, että Juho Saaren mikrososiologisen tutkimuksen samasta aiheesta: Kuuluisan kuoleman varjo, viime vuodelta.
Molemmat ovat eri tavoin kiintoisia. Saaren ote on jossain määrin teoretisoiva ja yleistävä, Keskisarja käy härkää sarvista, kertoo tapahtumat juurta jaksain, mutta tiukkaa lähdekritiikkiä noudatten. Kumpikin on saanut uutta kuulustelutietoa käytettäväkseen. Tuloksena on mielestäni hiuksia nostattavia juttuja.
Kävimme Kortteenkylän kansakoulun pihalla, minne Kyllikki pyöräili hartaustilaisuuteen kohtalokkaana sunnuntai-iltana 17.5.1953. Jatkoimme mekin meijerin risteykseen, missä hän erosi ystävästään Maiju Yli-Hietalasta ja lähti yksin metsätaipaleelle kohti kotiaan. Hän pelkäsi matkaa, mutta ei huolinut Maijun ja kahden muun ystävän tarjoamaa yösijaa lähempänä kirkonkylää. Mitä sitten tapahtui? Se ei ole selvinnyt vieläkään.
Kyllikin suohauta on synkänpuhuva ja koruton muistomerkki. Sen äärellä jos missä historia kouraisee. Tähän päättyi 17-vuotiaan hiljaisen uskovaisen talontyttären elämäntie. Kyllikki oli ennakoinut sitä yhdessä runossaan. Koko kansakunta seurasi sitten hänen etsintöjään, ja hautajaisiin tulvi 25 000 ihmistä.
Joten siinä mekin sitten seisoimme ikuisen arvoituksen äärellä. Emme kuitenkaan tyhjin aivoin, sillä Teemu äyskäröi päihiimme roppakaupalla uusilla aineksilla päivitettyä tutkimustietoa. Salaisuus alkoi mielestäni rakoilla.
Kävimme myös kirkossa ja pappilassa, molemmat Kyllikin keskeisiä paikkoja. Kirkossa hän kävi joka sunnuntai ja pappilan kansliassa hän oli töissä. Sinne mielestäni johtavat kaikkein todennäköisimmät johtolangat. En oikein usko vahvimpaan tutkintalinjaan, ojankaivajien syyllisyyteen. He olivat sittenkin melko harmittomia kaljoittelijoita ja naisten hätyyttelijöitä ja perin tuttuja kyläläisiä, toinen hiukan hesselikin. Ei heillä ollut surmatyöhön tarvittavaa tarmoa paitsi ehkä yhdessä.
Polttavammat kivet kasaantuvat vt. kirkkoherran Kauko Kanervon pään päälle. En nyt ryhdy selostamaan omaa teoriaani, joka matkalla tarkentui yhä tiiviimmäksi, vaikka siinä on myös heikkoja kohtia. Tuntui siltä, että Teemukin kallistuu nyt papin konnuuden puoleen oltuaan ensin ojankaivuulinjan kannattaja. Mikä parasta, hän tuntui uskovan siihenkin, että tapaus vihdoin viimein ratkeaa… Vaikka kaikki asianosaiset ovat tietysti jo aikaa sitten kuolleet.
Rikoshistoria ja murhamysteerit ovat aina minuakin kiinnostaneet, enhän muuten olisi matkaan lähtenyt. Television parhaita ohjelmia ovat Armanin suomalaiset rikostarinat. Kiitos Teemun ja Eevan sain uutta sytykettä tähän harrastukseen. Teemun kirja on kiehtova, jos niin voi sanoa näin synkästä tarinasta. Se ei kerro vain tästä erityistapauksesta, vaan valottaa hyvin 1950-luvun eteläpohjalaista maaseutuelämää monine merkillisine ja sykähdyttävine piirteineen. Kirja taustoittaa pääsyytetyt ja antaa heistä pienoiselämäkerrat. Omituista ja silti kovin tutunomaista, vaisua ja vilkasta, pilsneriä ja puukotuksia, uskonnollista ja jumalatonta oli vitaalinen elämänmeno Isojoella liki 70 vuotta sitten. Oma ikäluokkani on laahautunut saman matkan tähän saakka ja tässä sitä ollaan, tähyämässä taaksepäin, kummastelemassa kohtalon kuljetusta. Useimpien kohdalla se on sentään ollut armollisempi kuin Kyllikki-paran osalla.
10.8. 2021