Onko jalkapallo Eurooppaa eniten yhdistävä toimintamuoto? Tätä kysyttiin Matti Klingeltä eräässä tilaisuudessa vuonna 2004 – silloinkin EM-turnaus menossa. Matti valisti kysyjää: ”On erilaisia yhdistymisen tasoja, kaupallinen, poliittinen, diplomaattinen – ja sitten on tämä pallon potkimisen taso.”
Nyt olisi hauska kysyä, onko Klingen näkemys jalkapallon merkityksestä yhtään kohentunut. Valtaisa huomio on saatellut näitä kisoja. Pallon potkiminen on kiistatta maailman suosituin urheilulaji. Ehkä se on myös kansoja eniten yhdistävä kohtaamisten muoto.
Hieno peli se ainakin on, vaikka huipulla vaivana ovat liika kireys, jatkuvat rikkomukset ja loukkaantumiset. On tuskallista katsoa nurmellä tuskissaan kiemurtelevia pelaajia, kun kaikki eivät sittenkään ole filmauksia. Pelaajien täytyy olla valmistautuneita kolhuihin ja kärsimyksiin. Kuinka mustelmilla he ovat pelin jälkeen? Ilmeisesti he ovat nopeiden toipumisten mestareita. Lääkintähuoltokin on huipputasoa.
Katsojaa rasittavat myös pitkät maalittomat jaksot peleissä. Iloisia maalijuhlia on huipputasolla harvassa. Puolustuksen betonointi kuivattaa tuloksia. Sen sijaan maalivahtien ilmiömäisistä torjunnoista nautin taysin siemauksin. Ei ihme, että Italian maalivahti Donnarumma valittiin kisojen parhaaksi pelaajaksi. Samalla molarit ovat kasvaneet jättiläishahmoiksi. Sveitsin keskimittainen Sommer oli loistava poikkeus.
Varmasti keskustellaan taas, ovatko rankkarit oikea tapa ratkaista suuret ottelut. Ne huipentavat parhaimmillaan draaman, mutta tuottavat toisille liikaa hermojännitystä – ei vähiten laukaisijoille. Maalivahdeilla on vain voitettavaa. Nytkin Donnarumman yksi torjunta ratkaisi voiton, vaikka myös Englannin Pickford ylsi samaan. Englannin tyylikäs valmentaja Southgate valitsi liian nuoret ja tuoreet ampujat raastavaan koetokseen. Jos on voitto täynnä ekstaasia, tuskallista on katsoa pettymysten infernoa.
Kuitenkin tällaisen koetoksen jälkeen tulee jotenkin tyhjä olo. Tässäkö kaikki sitten oli? Pitkät viikot tihentyvät muutamaan laukaukseen pilkulta. Toisaalta Kaj Kunnas oli oikeassa: mistään et kehitä parempaa draamaa. Nämä ovat nykypäivän gladiaattorien turnajaiset. Villiintynyt yleisö juhlii voittajia eikä armahda häviäjiä. Onneksi ketään ei enää listitä, huligaanit korkeintaan telovat poliiseja.
Pekka H:n mobilisoima ovelan monikulmainen veikkauskisa meni kohdaltani hilpeästi penkin alle, mutta vanhan pelikaverin Artsin ytimekkäämpi veikkaustaisto kolmesta parhaasta onnistui paremmin. Tulin toiseksi, veikkasin oikein Englannin ja Tanskan sijoitukset. Salla voitti, koska sijoitti parhaan viinimaan Italian ykköseksi. Huveja on monenlaisia, henkeä pidättäen näitä nyt on seurattu.
Itse asiassa veikkasin Belgian voittavan, eikä minulla finaalissa ollut selvää suosikkia. Norssin pelikaverin Leden kanssa katsoimme, että klassikkoina meidän on kannatettava Caesarin valtakuntaa, johon osa Britannicaakin aikoinaan alistettiin. Mutta toisaalta historiallinen oikeus olisi ollut Wembleyn isäntien puolella. Huokaistaan kuten viisaat jalkapallotieteelliset kommentaattorimme: parempi kuitenkin voitti. Koronan ja talouskurimuksen koetelemalle Italialle voitto merkitsee suurta kansallistunnon kohotusta. Sen seuraukset voivat säteillä koko Eurooppaan, vai mitä Klinge.
Niinkin intensiivisesti eläydyin finaalin odotukseen, että unohdin mennä Töllinmäkeen kuuntelemaan Anni Kytömäen ja Silja Sillanpään keskustelua Annin hienosta palkintoromaanista. Pelihurmos päihitti jopa kirjallisuuden! Tällaista en muista ennen tapahtuneen, ehkä se oli alitajunnan määräämä terveellinen torjunta. Taustalla saattoivat vaikuttaa täällä kulttuurin pelikentällä saadut kolhut ja takapotkut. Mutta niistä joskus toiste. Nyt riittää futiksessa vähäksi aikaa nieleskelmistä.
12.7. 2021