Ensin sain suruviestin runoilija Ilpo Tiihosen kuolemasta. Sitten jouduin hänen pääsylipullaan kirkkoon Kurufestin avajaiskonserttiin. Tämä oli aktiivisen Maire Martikaisen junailua. Maire oli todistamassa Ilpon kaatuvan kuolleena mökkinsä rantaveteen.
Konsertti oli herättävä elämys pitkän hiljaiselon jälkeen. Taitavat viulistit ja sellistin veteliväy Dvorákin jousikvartettoa, Kodályn duoa ja Johannes Brahmsin jousisekstettoa. Uusia tuttavuuksia olivat Reinhold Glièren duot kahdelle sellolle. Mikäli ymmärsin, kaikki soittajat olivat huipputasoa. Musiikki siivittää ajatukset uusiin ulottuvuuksiin.
Kurufest on toiminut jo 15 vuotta, järjestäjinä vahva rintama kunnan kulttuuripalveluista seurakuntaan ja paikallislehtiin. Väkeä oli uskaltautunut paikalle turhan harvasti, mutta hyvä alku kesään.
Maire kutsui (pakotti) meidät Sinan kanssa jatkoille mökkiinsä Parkkuun perille, missä odotteli jo Satu Hassi eväspusseineen. Vietettiin paitsi Ilpon muistoiltaa myös Sadun synttärien rääppiäisiä. Kohtalonomaista oli silmäillä rantaan, minne Ilpo runollisen uransa lopetti. Onneksi taidokkaat säkeet jäivät. Ilpo oli viimeisiä, joka hallitsi jopa riimit ja perinteiset runomitat, kun sille päälle äityi.
Mikä huipennus: kun palailin Viljakkalan mutkaista tietä kotiin auringon laskiessa, radiosta alkoi kuulua tuttu ääni. Ilpo Tiihonen kertoi suhteestaan runoihinsa ja runouteen yleensä. Tuli kohti kuin ääni haudan takaa. Viisasta puhetta tietysti, varsinkin kun hän valotti runon syntyä pienistä arjen havainnoista. Ilpo eli täyden runoilijan elämän, ei ottanut koskaan muita töitä. Runoilija siis voi elää Suomessa, vaikka Mika Waltarin mukaan parempi hänen olisi kuolla. Silloin vasta hänet huomataan.
Näin missasin ensimmäisestä EM-futismatsista yli puolet! Ehdin sentään näkemään, kuinka Italia viimeisteli 3-0 voiton Turkista. Ilokseni olin veikannut täysin oikein Pekka Huhtaniemen tekemään ensimmäiseen kysymykseem, joka olikin sopivan helppo loivaksi aluksi. Ottelu ei näyttänyt kovin korkeatasoiselta, Italia pääsi aika vähällä. Kaksi turkkilaista sai keltaisen kortin.
Ja sitten. Vatsan pohjasta vihlaisee, kun ajattelenkin tätä iltaa lauantaina. Pitkän odotuksen ja valtaisan hypetyksen jälkeen huuhkajien joukkue astelee vihdoin viimein kentälle Kööpenhaminassa. Voi Luoja kun he nyt onnistuisivat ja pelaisivat yli kykyjensä. Koko kansakunnan onni ja menestys riippuu nyt huuhkajien menestyksestä. Heidän mukanaan Suomi nousee tai kaatuu. Nyt jos koskaan on kaikki pelissä. Toivottavasti Rive Kanerva nukkui yönsä hyvin.
Valitettavasti en uskalla uskoa voittoon. Tanska on liian kova vastustaja. Tasapelikin olisi voitto ja niukka tappio kunniallinen avaus. Ainakaan fanien ja kotikatsojien kannatuksessa ei pitäisi olla valittamista. Lähes koko kansa elää joka sydämenlyönnilläänn huuhkajien hyökkäysten ja puolustusten mukana. Entisenä maalivahtina pidän kaikki varpaat ja peukut pystyssä vekkulin Lukáš Hrádeskýn torjunnoille. Henki kurkussa hihkun Teemu Pukin irtautuville pyrähdyksille.
Onko jalkapallo se areena, joka suo meille mahdollisuudet luvalliseen ja legitiimiin nationalismiin? Me kannatamme omiemme voittoa henkeen ja vereen ja toivomme vastustajille karvaita tappioita. Emmekä ollenkaan kadu tai häpeä tätä valtoimenaan hyökyvää kansallistunnetta rinnasamme. Globaali idealismi väistyy pariksi viikoksi syvään unohdukseen..
Nyt se alkaa! Kerään ajoissa vesipullot ja oluet, juusto- ja makkaravalikoiman, porkkanat ja pähkinäpatterin television äärelle, kokoan joukot ja komennan hiljaisuuden. Maamme-laulu kajahtaa.
12.6. 2021