Jotkut elämykset jäävät pysyvästi mieleen. Sellainen on epäilemättä Jenufa eilen viimeisessä illassaan. Nuori baritoni Waltteri Torikka sanoi, että se on kaikkein hienoin ja järkyttävin esitys mitä hän on Kansallisoopperassa nähnyt. Melkeinpä voin siihen yhtyä, vaikka en ole yhtä paljon esityksiä nähnytkään.
Miksi se sitten vaikutti? Lähden usein tarinasta. Tässä on klassinen tragedia, kreikkalaisten murhenäytelmien sukua. Kohtalo puuttuu ihmisten elämään ennakoimattomalla tavalla. Jotain tuttuakin tässä on meille suomalaisille, varmaan kaikille kansoille. Tapasimme väliajalla entisen esimieheni Aarre Heinon, joka emeritusprofessorina muistutti Minna Canthin Anna Liisasta. Sama lapsensurman teema vähän toisesta kulmasta. Näin me kirjallisuudentutkijat lonkalta vaan oivallamme yhteyksiä.
Sitten on Janácekin kaunis melodinen sävellys, josta en osaa sanoa enempää. Myös komeita dramaattisia paisutuksia, varsinkin lopussa. Tsekki heilui kapellimestarina. Muutenkin peräti kansainvälistä porukkaa, ohjaaja, valaisija, lavastaja, pukusuunnittelija, kuoron valmentaja tulevat kaikki ties mistä. Helsingissä voi nähdä huippuunsa viritettyä oopperataidetta noin vaan, ajamalla ratikalla Kisahallin kylkeen.
Jos oikein haluaa nautiskella, kannattaa mennä ensin syömään Café Lyoniin siihen oopperaa vastapäätä. Kun joskus olin taas puhumassa ranskaa, ei kun Ranska-yhdistyksen illassa samassa ravintolassa, olemme saaneet siihen hyvät suhteet ja mielistyneet paikkaan muutenkin. Kalamenu täytti ja vähän ylittikin kaikki toiveet, suosittelemme. Sitä paitsi tarpeeksi kevyt, ettei rupea nukuttamaan kesken oopperaa.
No sitä vaaraa ei ollut, kun Karita Mattila kiekaisi ensimmäisen äänensä. Sekin vielä, että voimme täällä vapaasti kuunnella maailmankuulua sopraanoa, joka lisäksi sattuu hitto soikoon olemaan suomalainen. Upea ilmestys myös vähän tollon maalaistytön roolissa. Äänellisesti ihmeellinen tehohelistin. No joo, vaikea keksiä mitään mitä ei ole sanottu. Minua huvitti hänen kömpelö askelluksensa, heittäytyminen tytön tunteeseen itseään kaunistelematta. Salskea nainen kerrassaan.
Mutta häntä ei nyt juhlittu pääasiassa, vaan eläkkeelle jäävää tenoria Jorma Silvastia, joka lauloi reippaasti Lacan osan. Sekin vähän tollo mutta kunnollinen poika, joka korjaa hairahtuneen Jenufan itselleen viillettyään ensin posken auki tyttöparalta. Mitään tällaista ei sentään tapahdu Anna Liisassa, joka on suuren puhdistautumisen draama, kun taas Jenufa on alistumisen ja hyväksymisen. Kohtalaisen onnellisesti käy siinäkin lopulta.
Oli siellä muitakin uljaita solisteja, oli Päivi Nisula ja Riitta-Liisa Korhonen ja Ilmajoen tuttavat Jyrki Anttila ja Juha Kotilainen. Mutta tätä ei nyt voi enää suositella kenellekään, kun se poistui ohjelmasta. Sen sijaan meillä pitäisi olla sama systeemi kuin Metropolitanissa, että parhaat oopperaesitykset välitetään korketasoisesti tv:ssä tai screenillä koko kansalle. Voi olla jo suunnitelmissa, kun Ylellä on siihen rahaakin enemmän kuin muilla toimijoilla.
Päätän oopperakatsaukseni tähän ja siirryn muistuttamaan Kalevalan päivästä, jota täyttä päätä vietämme. Kohta Lönnrotin patsas kukitetaan. Tuolla paasasi Jari Halonen käsittämättömiä ajatushattaroitaan studio 55:ssä Kalevalan tämänhetkisestä pyhyydestä – mahdikasta, korkealla leijailevaa ja täysin käsittämötäntä. Late Karhuvaarakin oli äimän käkenä, urheasti yritti tivata Haloselta edes yhtä selväkielistä lausetta. Ei tullut. Saarnamies, joka ei saa sanomaansa ymmärrettävään muotoon, ei ole minkään arvoinen. Voi hän tietysti siirtyä omaan sfääriinsä elämään sitä ”pyhää elämää”. Sitähän riittää.
Hyvää Kalevalaa kaikesta huolimatta. Me jaamme päivällä kirjoituskilpailun palkintoja parhaille lukiolaisille Suomalaisella Klubilla, joten ihan ilman juhlaa ei vierähdä tämäkään päivä.
28.2.2014
PS Suna Vuori arvioi kovin nirsosti Hesarissa sitä Svenskanin pikkuhauskaa vanhuuskomediaa, Isabella Rothberg sai enemmän ajatuksia esiin eilen HBl:ssä. Mitä ovat kliseet vanhoista naisista? Juuri niitä, joita ei yleisesti haluta tunnistaa. Halonen sanoisi, että he elävät kliseistä vapaata pyhää elämää. Varmaan elävätkin.