Striimaus on syksyn sana. Kulttuurielämä huojuu pystyssä striimattuna. Esityksiä, konsertteja, keskusteluja, kokouksia, näytelmiä ja pian kai kotiriitoja ja katutappeluita näemme striimattuina. Loistava keksintö? Totta puhuen ne ovat esiintyjille aika onttoja kokemuksia, ehkä katsojillekin.
Laskin kalenterista, että olen urakoinut syksyn mittaan 9 striimattua esiintymistä, 8 esitelmää elävälle yleisölle, 4 radiohaastattelua ja 3 omaa lehtijuttua. Aiheena useimmiten Väinö Linna ja kirja Päivä on tehnyt kierroksensa. Muutama tarina lisäksi Runebergista. Olosuhteet huomioiden hämmästyin itsekin tapahtumien määrää. Lisäksi on pidetty kokouksia tulevien oopperoiden merkeissä, toki kaikissa näissä turvatoimet muistaen.
Ei tämä koronasyksy sittenkään ihan kuollut ole ollut. Pidän silti striimattuja tapauksia aika outoina enkä usko niiden laajaan menestykseen. Kunhan jotakin virettä on pidetty yllä. Elävä yleisö antaa oikean kaikupohjan niin sanoille, sävelille kuin mille hyvänsä ekspertiisille. Mutta vähitellen kai kaikki välittyy meille digitaalisesti ja elävinä näemme vain naapurimme, kaupan myyjät ja kadulla kulkijat.
Kuluneella viikolla olen istunut kolmesti striimatulla katederilla todistamassa samaisesta Linnasta. Maanantaina yliopiston alumnien tilaisuudessa Porthaniassa muistelimme Touko Siltalan kanssa samalla opiskeluelämäämme, joka toi useinkin samaan saliin kuulemaan luentoja. Annamari Sarajas luennoi Dostojevskista sen minkä terveydeltään silloin jaksoi. Kai Laitinen väitteli täällä, vastaväittäjänä Väinö Kaukonen. Muistettavia tapauksia. Ja nyt me kahdestaan kertoiltiin väsymättä Väpistä, ja kuulemma parisataa alumnia jaksoi sitä katsella ja kuunnellakin.
Tutustuimme session jälkeen Hans Välimäen ravintolaan Bardot’hon Kluuvikadulla ja nautimme bouillabaisset ja tutkailimme tulevaisuuden kirjallisia suunnitelmia. Oli pakko todeta, että Linna-kirjastamme ei tullut ihan sellaista tapausta kuin vähän uumoilimme, mutta tehtävänsä tietouden lisääjänä autenttinen muistelma täyttää. Uutta vaan putkeen, ei pidä tästä striimailukaudesta lannistua.
Tiistaina istuin studiossa Näkövammaisten kulttuuritalo Iriksessä, ja tällä kertaa Eija-Liisa Markkula johdatteli samaan aiheeseen. Neljä henkeä meitä oli asian äärellä, Porthaniassa oli kolme. Markkulakin tunsi hyvin Linnansa, juttelusta tuli taas vaivatonta. Ari Suutarla ei lähettänyt meille tiukkoja kysymyksiä, kuten odotimme, mutta muutamia sentään linjoilta heltisi. Vastauksissa alkaa olla jo liikaa rutiinia.
Viimeksi eilen poikkesin tulomatkallamme Tampereelle ja Komediateatteriin, missä esiinnyimme vakuuttavasti kaima Raipian kanssa lavalla Päämäärä Tuntemattoman lavasteessa (Remingtonin isoilla näppäimillä) ja vastailimme tällä kertaa teatterin toimitusjohtajan Teemu Ojalan kysymyksiin. Siitä muodostui etkot ennen huomista näytelmästriimausta, joka lähetetään halukkaille kirjailijan 100-vuotispäivänä kello 17. Siinä Väinö Linnaa ja kolmattakymmentä muuta roolia esittää loistavasti ja palkitusti Tuukka Huttunen (tupakalla kuvassa samassa lavasteessa).
Näin Komediateatteri on ainoa areena Tampereella ja ilmeisesti koko maassa, joka nostaa Linnan syntymäpäivän. Ehkä jotain onkin jossain, mutta yleensä on perin ihmeellistä miten vaisusti keskeistä klassikkoa muistetaan. Kaikkea ei voi panna koronan syyksi. Aamulehti nyt vähän yrittelee ja löysi kaverin, joka on koululaisena haastatellut Linnaa Hämeenpuiston varrella. Laajempia muisteluksia ei ilmeisesti ole tulossakaan.
Minullakin on mielessä yhtä ja toista, mutta taidan säästää tuonnemmaksi. Antaa nyt kirjan ja näytelmän puhua puolestaan ja katsotaan havahtuuko huomenna kukaan vanhaá Väpiä muistamaan. Kai haudalla sentään käydään ja joitakin seremonioita järjestetään. Ero siihen, kuinka sivistysmaat klassikoitaan yleensä muistavat, on melkoinen. Ajatellaan Victor Hugon asemaa Ranskassa tai Tolstoita Venäjällä. Olen istunut Tsehovin massiiviset juhlat läpi Moskovan Taiteellisessa teatterissa ja nähnyt omin silmin ja kokenut puutunein jäsenin, kuinka tärkeitä omat kirjailijat ovat venäläisille.
On meilläkin osattu. Olen ollut järjestämässä Sillanpään 100-vuotisjuhlia Hämeenkyrössä, Tampereella, Helsingissä ja jopa Lontoossa. Samoin Waltarin vastaava juhla noteerattiin paitsi Vanhalla ylioppilastalolla myös useassa Euroopan maassa. Ero näistä Linnan tämänhetkiseen tilanteeseen on huikea. Tautitilanteen osalta Linnalla oli huono tuuri. Mutta ehkä Linnan merkitys tiivistyykin hänen lukijoidensa hiljaisiin kiitollisiin hetkiin eikä tarvitse ulkoisempaa pönkitystä. Siinä suhteessa uudet painokset olisivat paikallaan, hoi kustantaja! Tietysti äänikirjat täyttävät aukot. Niiden suosio on striimausten lohdullisempi rinnakkaisilmiö. Kirjailijan kestävin muistomerkki on lopulta hänen teoksissaan.
19.12. 2020