Kyllähän näistä aika onnellinen tunnelma jäi. Kisat Sotshissa onnistuivat kokonaisuutena loistavasti, ja pieni Suomikin pinni paremmin kuin osattiin toivoa, niin ainakin täällä meillä arvioidaan. Mikään huippumenestys tämä ei kuitenkaan ollut, varsinkaan pohjoisiin naapurimaihin verraten.
Kaksi viikkoa meni tarkkaan urheilun koukkuotteessa. Aamupäivät saattoi sentään kirjoitella omiaan, sitten tärkeät lajit naulasivat tiukasti ruudun ääreen. Oli niissä vielä tenhoa ja rehellistä taistoa, ihan riittävässä määrin. Millä muulla elämän alueella näin selkeästi voidaan mitata paremmuuksia ja kuntoisuuksia ja luoda trillerimäisiä hetkiä reaaliajassa?
Suuri turhautuma koitui niille, jotka odottivat kisoista skandaaleja, terrori-iskuja ja venäläistä pullistelua. Mitään tällaista ei tapahtunut. Sekä avajaiset että päättäjäiset toteutettiin tyylikkäästi, hivelevän esteettisesti ja juhlavasti. Päättäjäisissä ilahdutti eniten maan klassisen kirjallisuuden vahva esiinnosto: mikä visio tuo lentelevät kirjojen sivut, joiden sanoma välittyi aikamme nuorille.
Tuolla nyt pohditaan radiossa ja lehdissä ja muissa välineissä, oliko tämä Putinin onnistunut propagandaisku ja missä määrin. Jos oli niin olkoon. Kyllä poliitikko voi tehdä propagandaansa tuhannella kehnommallakin tavalla. Upeat kisat jääköön Putinin kunniamerkiksi historiaan, minä en valita enkä vastusta.
Sitä paitsi hän tuskin ihan kaikesta itse päätti. Olikohan se sama tutkija Luukkanen, joka taannoin pohdiskeli, halusiko Putin samastua ja nostaa omaa arvoaa esim. Pietari Suuren avulla avajaisten ohjelmassa. Hehheh, ikään kuin hän todella sanelisi kaikkien ohjelmien jokaisen painotuksen. Entä nyt päättäjäisissä, halusiko Putin olla Tolstoi vaiko Gogol? Ja saihan siellä Solzhenitsynkin lopullisen arvonpalautuksen. Hän juuri oli suurvenäläisyyden suuri profeetta. Ettei vaan Putin olisi halunnut olla hänenkin nahoissaan…
Vakavasti puhuen tuntui hyvältä kuunnella Ville Haapasalon loppuhehkutuksia kisojen kokonaisuudesta. Ville paransi kisojen ajan kommenttejaan kuin sika juoksuaan. Hänen keskeltä Venäjää nouseva, kokemusperäinen, aidon kansanomainen arvostelukykynsä ylittää uskoakseni kaikki kotimaiset kamarioppineet, nämä ”takarivistä huutelijat”, joita Ville pisteli. Boikottimaakarit joutuivat ansaitusti häpeään, Villen kaltaiset nautiskelijat sen kun porskuttavat. Jos kansan itsetunto kohoaa, ei se välttämättä vahingoita sen köyhimpien ja kriittistenkään jäsenten asemaa. Voi käydä päinvastoin.
Meilläkin meinasi nousta suurvenäläinen ylpeys rintaan, kun viidenkympin kolmoisvoittajat nousivat päätösareenalla palkintopallille. Komea hetki! Se kruunasi isäntien kisamenestyksen. Matti Heikkinen teki hienon kilpailun uhkarohkealla nykäisyllään, mutta lähtikö liian aikaisin? Pelko hiipi heti rintaan, ettei poika kestä tuollaista menoa. Mutta hienoa kun yritti.
Paras palkinto suomalaisille oli miesten viestikullan lisäksi jääkiekon pronssiottelu. Olihan se kuin taitavan käsikirjoittajan kynästä, kaikkine Teemu Selänteen ja kumppaneiden juhlintoineen. Liikuttava illansuu kerta kaikkiaan. Ei nyt kaiken jälkeen tee vähään aikaan mieli katsella lätkää pätkääkään, ne MM-kisat Valko-Venäjälläkin voisi ihan hyvin peruuttaa. Ei niinkään poliittisista kuin yksinkertaisesti kisaväsymyssyistä. Tyhjiö on nyt täytettävä muilla harrastuksilla.
Näin hurahti viikonloppu maaseudulla. Harmaata ja kalvasta talvea pitää edelleen. Oli aikomus hiihdellä, mutta metriäkään ei ole vedetty, mitä vähän lenkkeilty. Muuten oli hieno kaksiviikkoinen, ja tekstiäkin syntyi ratkaisevat 70 liuskaa, koossa jo 200, painosivuina paljon enemmän. Niskat on taitettu. Tää on lupaavalla pohjalla, vähän kuin Suomen hiihtourheilu.
24.1.2014
PS Tea Ista poistui joukosta tämän hulinan keskellä. Kiitollinen ajatus hänen monista herkistä, vanhemmiten vahvoistakin roolitöistään. Eilen tuli myös surunviesti Ikaalisista: rakas ystävä, F. E. Sillanpään Seuran pitkäaikainen ja unohtumaton sihteeri Aamu Nyström on kuollut. Johtokunta sai samana päivänä kokouksessaan viettää hiljaisen kiitoshetken Aamun muistolle.