Kirjoitin talvella Helsingin Sanomien yleisönosastoon kuolinilmoituksista ja niihin valittavista runoista. Yllykkeenä oli havainto, että ainakin Aila Meriluodon ja Yrjö Jylhän nimiin oli kuolinilmoituksissa pantu runoja, jotka eivät voi olla heidän kirjoittamiaan. Jostakin tarjolla olevasta ehdotusvalikoimasta näitä poimitaan.

No nyt tähän herkkään aiheeseen tartuttiin saman lehden kulttuuriosastossa eilen. Laajassa artikkelissa pohdittiin ennen muuta tekijänoikeudellisia kysymyksiä. Runon valitsijan pitäisi asiantuntijain mukaan pyytää tekijän lupa ennen sen julkaisemista kuolinilmoituksessa.

Näin varmaan tarkkaan ottaen onkin, mutta käytännössä ohje tuottaa monille vaikeuksia. Mistä tavallinen surija, joka on ihastunut johonkin vainajaa koskettavaan runoon, lähtee etsimään tietoja: onko tekijänoikeus voimassa, keitä ovat runoilijan mahdolliset perilliset ja mistä heidät voi tavoittaa? Tai onko itse runoilija elossa ja tohtiiko häntä vaivata tämmöisellä pyynnöllä. Asuuko ehkä ulkomailla, onko vaikea luonne, kiukustuuko tällaisesta häiriöstä. Vaatiiko ehkä palkkionkin.

Monessa tapauksessa mieliruno jää julkaisematta, jos tiukkaa sääntöä yrittää noudattaa. Minusta riittää, että runo julkaistaan oikeassa muodossa. Jos tekijä tavoitetaan, hän voi suorastaan ilahtua pyynnöstä. Itse pyysin aikanani lupaa Lassi Nummelta hänen runoonsa, vaimoni kuolinilmoitukseen, ja hän suorastaan kiitti kunniasta. Äitini kuolinilmoitukseen panin Runebergin runon, eipä tarvinnut enää perillisiä vaivata.

Mutta hyvä kun asiaa pohditaan ja pelisääntöjä selvennetään. Aivan villejä eivät nämäkään runomarkkinat voi olla.

Kirjailijat sen sijaan voivat olla hyvinkin ikäviä ihmisiä yksityisesti, suorastaan demonisia, kuten viimeksi Eduard Uspenskin tyttären kertomukset osoittavat. Useat ovat ylitietoisia merkityksestään. Mika Waltari neuvoi kirjailijoita välttämään lukijoidensa tapaamista, jotta nämä säästyisivät ihailemansa kirjailijan henkilökohtaisen kohtaamisen tuottamalta pettymykseltä. Nykyisin vanhentunut varoneuvo, nythän oikein rynnitään lukijakontakteihin.

Jarkko Sipilä puhui eilen radion Kulttuuriykkösessä painavia asioita rikoskirjailijan suhteista poliisiin, rikollisiin ja mediaan. Tässähän liikutaan hyvin ladatulla maaperällä. Sipilän mukaan yksityisyyden suojaan liittyvän lainsäädännön tulkinnat haittaavat jo kohtuuttomasti poliisin työtä ja mediankin toimintaa. Tuntuu hullulta, että rikosten uhreista ei voi kertoa juuri mitään, vain ikä ja ehkä sukupuoli. Rikoksen tekijäkin on hyvin suojattu.

Tänään eduskunta päättää, että kansanedustajan syytesuojaa ei vieläkään murreta yhden kansanryhmää vastaan ”kiihottavan” botaanisen limbon vuoksi. Rikoksesta epäillyn lausumaa on toitotettu kaikissa medioissa kymmenet kerrat. Eikö se jo kiihota? Pikemmin kai turruttaa. Rikoksen tehnyt henkilö on taatusti tiedossa. Mutta Sipilän sanoin: jos ministeri tappaa vaimonsa, hänen henkilöllisyyttään ei saa nykysäännöin julkisuudessa paljastaa. Suhteellista vai mitä? Totta kai tiedot aina valuvat nettiin kiinnostuneiden saataville.

Onhan hienoa, että kansamme edustajilla on tärkeää pohdittavaa siellä istuntosalissa näinä ihmeellisinä hellepäivinä. Eipä kateeksi käy. Piti puhumani kukinnoista. Vaikka toisin on virallisesti suositeltu, ihailen puolestani vapaasti vieraslajeja kuten lupiineja tuossa rantapolkumme varrella. Kukkikoot komeasti, kyllä siellä kotimaisetkin sivussa sinnittelevät.

Onnitelut Katarina Eskolalle, joka täyttää vuosia. Tunsin sukulaissieluisuuden sykäyksen, kun hän valitteli työtilansa sekavuutta ja selvittämättömien lehtien pinoa. Tuttua! Marjan sanoin tulisin varmaan hyvin toimeen Katarinan kanssa. Hukkuisimme yhteisymmärryksessä nurkkiin kerääntyvään kirjalliseen materiaaliin. Kiva idea tuo kaatuneen omenapuun hyödyntäminen, linkolalaista asennetta. Työintoa ja voittoisaa mieltä, Katarina!

26.7.2020