Harvinaisen laajasti ja lämpimästi on Pentti Linkolaa muistettu. Sen hän kyllä ansaitseekin. Kun Hesarin pääotsikko luonnehtii häntä ristiriitaiseksi erakoksi, se on hyvin kapea puoli hänestä. Tuskin on monta johdonmukaisempaa ajattelijaa kuin Linkola. Ja läheisissä ihmissuhteissaan hän oli kaikkea muuta kuin erakko.
On huvittavaakin lukea nyt uudelleen Linkolan kirjaa Unelmia paremmasta maailmasta (1971). Kaikki keskeiset teesinsä hän on naulannut kiinni jo 1960-luvulla. Jo tuolloin Suomen metsistä oli jäljellä enää säälittävä ”rääsy”. Jo tuolloin vain totaalinen ajattelun ja toiminnan muutos saattoi pelastaa maailman. Jo tuolloin hän oli selvillä uhkatekijöistä, jotka myöhemmin tulivat yleisempään tietoon.
Joissain suhteissa hän muuttui ajan myötä. Tiukka pasifisti vastusti kaikkea väkivaltaa. Myöhemmin hän uskoi vain väkivalloin voitavan pysäyttää tuhoisa kehitys. Esitelmässään vuonna 1960 hän tuomitsi tavalliset tottelevaiset saksalaiset, jotka alistuivat Auschwitzin komendantin tavoin ylempien käskyvaltaan. Myöhemmin hän hyväksyi natsien toimet, koska ne vähensivät tuntuvasti luontoa kuormittavaa ihmissukua.
Jos jonkin ristiriidan Linkolasta osoittaa, se liittyy hänen väitettyyn ihmisvihaansa. Se oli kokonaisvaltaista, mutta ei ulottunut hänen ystäviinsä ja läheisiinsä. Monet todistavat nyt hänen karusta mutta lämpimästä ystävyydestään. Luonto meni kaikessa ihmisten yli, mutta ihmisyksilöiden elämä kiinnosti häntä aidosti. Hän pani talteen mielestään huomattavia nekrologeja, mutta yksikään ei varmasti ollut aukeaman laajuinen, kuten hänen omansa tänään kahdessa päälehdessä useiden muistelijoiden voimin.
Matti Kuuselan haikean nostalginen essee Aamulehdessä edustaa hänen parhaimmistoaan Eipä malttanut Matti kauan olla vaitonaisena eläkkeellä, mikä meitä kovasti lohduttaa. Vielä hän tulee jutuillaan meitä ilahduttamaan tämänkin jälkeen.
Tapasin Linkolan muutamia kertoja, yleensä kokouksissa tai tilaisuuksissa. Pyöräili hän pariin otteeseen tänne Hämeenkyröönkin ja poikkesi puhelemaan, kun asuimme Elinan kanssa vielä Mäkelän yläkerrassa. F. E. Sillanpään Seuran tilaisuuksissa hänet nähtiin niin Helsingissä kuin täällä Rauhamäessä puhujana. Hän ymmärsi syvällisesti Sillanpään kertomataidetta, kuinkas muuten. Sillanpää kuvasi hänen mielestään mestarillisesti sitä agraarista tasapainoista maailmaa, jolloin Suomessa vielä oli elintasoa. Unelmia-kirjassaan hän antaa oman kuvausnäytteensä ihanteellisesta maalaiselämästä jutussaan ”Heinäkuun päivä Haapasillassa”. Sitä maailmaa ei enää ole, mutta kirjoihin se on talletettu.
Kun olin Hiidenkiven päätoimittajana, tilasin Linkolalta artikkelin vanhan sivistyneistön tuhosta vuoden 2001 ensimmäiseen numeroon. Laajassa esseessään hän kertoi sukunsa vaiheista ja asenteista 1930-luvulla niin poikkinaiseen tyyliin, että siitä nousi suuri kohu ja monessa numerossa jatkunut keskustelu. Juttua pidettiin poliittisesti räikeänä, mitä se tietysti olikin. Linkola puolusti oikeistolaista sivistyneistöä tavalla, jollaiseen ei ollut totuttu. Sain siitä ansaitut moitteet jopa julkaisevan tahon SKS:n esimieheltä (naiselta). En kadu yhtään, se oli harvinaisen railakas ja raikastava kannanotto aikanaan.
Oli lohdullista tänään lukea lähimpien kommenteista, että Linkola säilytti terävän pään loppuun saakka. Pekka Tarkan muistelmien julkistamistilaisuudessa pari vuotta sitten hän oli jo hyvin raihnaisessa kunnossa, mutta ponni sisukkaasti paikalle. Kuten arvata saattoi, hän ei uskonut koronastakaan olevan paljon apua elämän säilymiseen maapallolla. Se voi vähän hidastaa tuhoa, mutta pandemian jälkeen ihminen jatkaa entiseen tapaan luonnon hävitystä. Greta Thunbergin toiminta näyttää Linkolaa sentään ilahduttaneen.
Olin viimeisen kerran Linkolan puheilla Helsingin kirjamessuilla hänen elämäkertansa ilmestymissyksynä. Kun Riitta Kylänpää kirjoitti omistuksen kirjaani, Pentti halusi lisätä omat terveisensä. ”Ähäkutti”, hän sanoi, ”etpäs päässyt kirjoittamaan minun elämäkertaani”. Todistus hänen toverillisesta huumoristaan. Muistamisen arvoinen hetki, kiitos Pentti.
6.4. 2020
