Ei tarvitse lukea kovinkaan pitkälle Boccaccion tarinoita, kun huomaa kenen syytä ruttoepidemia oli Firenzessä. Tietysti syntisten ihmisten, ennen muita kelvottomien kirkonmiesten, kierojen apottien ja munkkien irstailujen seurausta. Oikeamielinen Jumala rankaisi tällaista synninpesää. Hänen vihansa kohdistui erityisesti oman huoneensa haltijoihin.

Kristinuskossa itsessään ei ollut vikaa. Kun juutalainen Abraham matkustaa Roomaan tutkimaan pyhän kirkon palvelijoita, hän kauhistuu siellä vallitsevaa turmelusta. Mikä on reaktio? Hän päättää kääntyä kristityksi, koska itse uskonsuuntauksen täytyi olla todella vahva, kun se kesti  tuommoisten hengenmiesten rötökset ja eteni heistä huolimatta.

Tänään 700 vuotta myöhemmin tällainen ajattelutapa on jossakin määrin väistynyt. Emme enää juurikaan pohdi Jumalan osuutta vallitsevaan pandemiaan. Emme syyllistä kirkon palvelijoita saati itseämme koronaviruksen leviämisestä. Tuskin kovin moni pitää vitsausta Jumalan rangaistuksena, jonka olemme ansainneet hillittömästä elämästämme.

Millainen meteli syntyisikään, jos arkkipiispa Tapio Luoma syytäisi saarnoissaan tulikiveä jumalattomien niskaan ja kehottaisi heitä pikaiseen parannukseen! Sen sijaan arkkipiispa tyytyy sävyisästi uskottelemaan, että Jumala auttaa ja rohkaisee meitä pian tämänkin koettelemuksen yli. On vain turvattava Hänen tahtoonsa ja autettava toinen toisiamme. Rankaiseva Jumala on kadonnut tajuntapiiristämme.

Oli paikallaan, että arkkipiispa piti ajankohtaisen aamuhartauden ja laajensi näkökulmaa Hesarin haastattelussa. Tämähän juuri on kirkon johtajan tehtävä. Lohtua ja rohkaisua tarvitsemme, emme ruoskintaa, satiirin suolaa ja säälimätöntä syyllistämistä, joita Boccaccio leikkisän pirullisella tyylillään aikalaisilleen tarjoili. Olivatko sen ajan italialaiset jotenkin kestävämpää ainesta kuin me nykyiset elintason hellimät eurooppalaiset?

Muutamat ystävät ovat Facebokissa valitelleet, että nyt kun viimein olisi tilaisuus rauhoittua ja levätä, lueskella ja ajatella ja nautiskella pienistä asioista, mielen valtaakin outo levottomuus. Tämän tästä on terästyttävä kuuntelemaan uutisia ja vakavien ministerien käskynjakoja. On seurattava pandemian leviämistä ja arvioitava omia toimia sen mukaan. Ei edes maailmanlaajuinen kulkutauti päästä ihmistä omista päivänkohtaisista huolistaan, saati että voisi ulottaa näkökulmansa ikuisuuden kysymyksiin.

Niinpä mekin täällä maakylässä askartelemme käytännön asioiden äärellä, tosin verraten hyvällä mielellä. Iskee syyllisyys siitäkin, että tämä ajaton välitila tuntuu niin viihdyttävältä, kun todellisia ongelmia ei vielä ilmene. Aivan toinen tilanne on niillä, joiden toimeentuloon korona iskee rajusti ja tyhjentävästi. Heille kaikki myötätuntomme. Hallitus tarjoilee sitten konkreettisempaa apua.

Säteilevän lämpimänä päivänä retkeilimme tuonne Sikomäen laelle ja silmäilimme Luojan luomaa huikaisevaa kaikkeusnäkymää Mahnalan selälle päin. Tulipa aivan aidosti runebergiläinen tunnelma, ja ajankohdan murheet katosivat. Selvisihän Saarijärven Paavokin kovista koettelemuksista sallimukseen uskoen. On kestäviä arvoja ja katoamattomia kokemuksia kaiken keskellä. Siihen viittasi Ylen eläkkeelle jäänyt kuuluttaja Jorma Lehto jäähyväissanoissaan: peipponen visertää ja valkovuokko kukkii kaikista talouden ongelmista huolimatta. Kiurukin liversi korkeudesta ja joutsenet kaarsivat tyylikkään ylilennon. Asiat tärkeysjärjestykseen.

Kenties siis koettelee Herra, vaan ei vielä hylkää meitä. Paremman huomisen toivossa tätäkin kevätpäivän tasausta eläkäämme. Päivä pitenee ja valostuu, toivo nousee ja kirkastuu.

20.3.2020