Panu Rajala

Himmeä kevätpäivä täynnä odotusta. Pensaiden leikkausta, kuopsuttelua, tunnustelua – kohta kaikki taas ryöpsähtää. Parasta on kun ei vielä ole mitään. Raparperi työntää punaista nenäänsä ilmoille, muut ojentelevat arkailevia silmujaan. Tästä ryhtyy suvi urkenemaan.

Kuunnellaan passioita illalla. Jykevästi jylisevät. Maalla saa soittaa täysillä, ei häiriinny kukaan. Kuiva kausi taittuu yölliseen sateeseen. Väsyttää raukeasti, kun on katsellut tyttärien raatamista. Oma liikunta vähenee. Veneeseen pääsen vielä ja veneestä pois. Puita olisi pienittävä. Lintujen sekakonsertti rannassa raikuu.

Vaalit jäävät jo kauas. Täälläkin Kyrön perällä perussuomalaiset menettivät johtoasemansa. Demarit on ensimmäistä kertaa kunnan historiassa suurin ryhmä. Hiljaista on, ei kuulu juhlintaa. Katsotaan mikä muuttuu vai muuttuuko mikään. Keskustakin pärjää, Katariina Pylsy on äänikuningatar, syystä kyllä.  Jouni Ovaska kannoilla. Helsingissä Eija-Riitta pääsi ainoana kristillisdemarina valtuustoon, vaikka ei nostanut sormeaankaan vaalitöihin. Paljon muita tuttuja ei enää olekaan listoilla kummassakaan kunnassa.

Luin loppuun Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (2022) vasta nyt. En pysy enää ilmestyvän kirjallisuuden tasalla. Mutta tämä olikin erinomainen ja mitä sopivin pääsiäiskirja juuri nyt. Myönteinen yllätys on aina iloinen tapaus. Ihailin romaanin kieltä ja kerrontaa, missä historiallinen klangi saadaan muhevasti ja luontevasti ilman teennäisyyden tuntua. Monet ilmaisut ja sanavalinnat riemastuttivat. Hieno suoritus. Hattulan kirkkomaalausten synty ja tausta ja merkitys tulevat vaikuttavasti esiin. Hyvin ja perinpohjin on Anneli aiheen tutkinut.

Tuli heti tarve poiketa seuraavalla matkalla Helsingistä tänne Hattulan kirkon kautta. Mutta kirkko lienee avoinna vain kesäisin. Vielä äskettäin Anneli järjesti omia opastuksiaan kirkossa ja esitteli maalauksia. Kunpa jatkaisi vielä jonkun kerran. Kuinka vanhat maalaukset voivat näin äkisti alkaa kiinnostaa. Romaani kertoo paljon paitsi maalareista, yhteisöstä, uskomuksista, kirkosta ja tapakulttuurista – silti ennen kaikken taiteen voimasta ja merkityksestä.

Toinen pyhien aattoon osunut teos oli se paljon keskusteltu tv-sarja Adolescence, jota Netflix näyttää. Olisi kiva kun kaikki näkisivät eivätkä vain kanavan ostaneet. Kerrankin maineensa veroinen sarja, aito ja väkevä, dokumentin kaltainen ja silti sepitetty, täysin uskottavasti kerrottu 13-vuotiaan pojan tekemä murhatapaus. Vaikka aihe on kauhea, miellyttävää käsittelyssä oli henkilöiden inhimillistäminen kauttaaltaan. Edes poliisi ei  ollut paha, vaan hyvin empaattinen, pojan sympaattisesta isästä puhumattakaan. Kliseinen syyttely oli kuvauksesta kaukana. Näyttelijöiden  osuus on niin väkevää kuin he eivät mitään roolia näyttelisikään.

Nyt kun sarjasta keskustellaan, viimeksi radion Kulttuuriykkösssä, voidaan aina keksiä kaikenlaisia fiksuja vaihtoehtoja ja psykologisoida teoreettisilla epäuskottavuuksilla, mutta ne ovat kärpästen surinaa sen otteen rinnalla, joka sarjassa katsojaa kouraisee. Aina voi väitellä viivahteista, mutta kokoanisvaltaisen elämyksen osalta olen samaa mieltä Brittien pääministeri Starmerin kanssa siitä, että näytettäköön tätä kaikissa kouluissa, muuallakin kuin Britanniassa.  Aina juuriin menevä tyrkkäys jotakin myönteisiä seuraamuksia saa aikaan. Meilläkin tekisi terää niin ala- kuin yläasteilla katsoa varoittavana ja opastavana esimerkkkinä.

Itse asia, aikamme hillitön keskittyminen ulkonäköön, vetovoimaan, ulkoiseen kilpailuun tuottaa jo varhaisvaiheissa tällaisia neurooseja – ja päälle sitten syrjäytymiset ja kaikki tietoiseet julki- ja nettikiusaamiset. On siinä ihmisen identiteetti kovilla lapsesta alkaen. Kaameata jos joku incel-nimetty pakkomielle heittää luonnollisen kehityksen raiteiltaan heti herkimmässä iässä. Puhutaan selibaatista jo 13-vuotaan ongelmana! Seksiä ja sen variaatoita kihisevä yhteiskunta naulaa lapsensa sellaiseen kilpapyörään, että ulospääsy voi pahimmillaan tapahtua pistooli tai veitsi kädessä.

Pääsiäiseen kuuluu julma uskonnollinen kauhukertomus, jota toistetaan vapautuksen ja ylösnousemuksen edellytyksenä. Saavuttikohan tämä brittiperheen söötti poika koskaan mitään vapautusta tekonsa ja tunnustuksensa jälkeen, saati hänen teinityttöuhrinsa. Entä me katsojat, tuliko mikään katharsis eläytyvästä kokemuksesta. Kun pojan perhe kyynelehti ja halaili toisiaan tuskissaan sängyllä, tuli kyllä tarve liittyä tavalla tai toisella joukkoon. Miten se voisi tapahtua, en tiedä. Kertokoot viisaammat. Onneksi ei ole vastaavaa kokemusta lähipiirissä. Se olisikin jo ylivoimainen taakka kannettavaksi.

19.4.2025

Kun joka päivä silmille hyökkää ällistyttäviä uutisia, arkinen elämä alkaa tuntua 110 metrin aitajuoksulta. Jokainen aita selvitettävä nuolaisten, vauhti säilytettävä, rytmi hallittava. Ei saa pudota tietovirrasta, ei ainakan vielä. En ole tällaista aikaa elänyt, vaikka kokenut sentään Berliinin muurin murtumisen, ikuisen Neuvostoliiton hajoamisen ja persujen jytkyt.

Sinänsä voimme merkitä historiaan, että juuri nyt maailmaa ravistelee bipolaarinen hurjapää, joka tekee globaaleja päätöksiä ”by heart”, tunteen tai vaiston varassa. Heti herätessään hän tuntee pakottavan tarpeen saada aikaan jotakin mullistavaa. Kun tällöin ei ole juristiakaan saatavilla, päätökset on tehtävä yksin. Hyvä puoli on se, että tuntuma asioihin on silloin kätevästi keskittynyt yksiin ja parhaiten osaaviin käsiin.

Näiden kommentointi on nyt parasta jätttää a-studion asiantutijoille, joita tarvitaan jo monta ketjullista kuin lätkämatsien vaihtopenkillä. Moni päivystää läpi vuorokauden iPhone kourassa ja odottaa pikakutsua illan lähetykseen. Ilman heidän herkeämätöntä valppauttaan emme pysyisi näinkään hyvin kärryillä siinä, mitä kohta tulee tapahtumaan tai sitten ei.

Parhaan paon päivänkohtaisuuksista tarjoaa paksu romaani tai monisainen tv-sarja. Oman perstuntumani mukaan jälkimmäinen laji uhkaa jo edellisen perinteistä valta-asemaa. Johtuuko siitä, että tv-sarja on lajina uudempi ja notkea, kehittyy vikkelämmin kuin raskaat romaanit ja juonikkaalla rakenteltullaan pakottaa katsojat henkeä pidättelevään riipppuvuuteen.

Esimerkkinä olkoon areenalta hotkimani belgialais-ranskalainen Pandore, hieno monisyinen ja jännittävä poliittis-moraalinen syväluotaus erään rikostapahtuman seurauksiin. Näin tiheästi harvoin kirjoitetaan ajantilitystä. Sitä paitsi ihastuin päähenkilöön, sinnikkääseen syyttäjään Claire Delvaliin (Anne Coesens), joka monen mutkan ja viran menetyksen jälkeen perii voiton vastapeluristaan. Sorry paljastuksesta, mutta oikeuden pitääkin tällaisissa voittaa, vaikka pahalta välillä näytti. Syntyi syövyttävä kuvaus myös niljakkaasta poliittisista pyrkyristä, Mark van Dyckistä (Yoann Blanc). Loppukohtaus oli loistavasti sitaistu! Kannatti elää 16 osaa myötä ja toivoa parasta. Ikävä kyllä oikea elämä ei useinkaan noudata näin järkkymätöntä logiikkaa.

Toinen toivon mukaan vastaavan tasoinen elämys on kohdallani vasta starttikuopissa. Kaikkialla kehuttu ja kohuttu Adolescence Netflixillä lupaa heti alkuosassaan järkyttävää, tyyliltään dokumentaarista kuvausta aiheesta, jossa 13-vuotias kaveri on syytettynä murhasta. Meilläkin on tällaisesta tapauksesta tuore kokemus. Sarjassa on aina se, että kun siihen lähtee, siinä on sitten kiinni ja vain odottaa iltaa, että voi taas jatkaa. Joku vanha itsekriittinen työmoraali estää katsomasta televisiota päivällä (poikkeuksena vanhat kotimaiset huippuleffat) tai lukemasta romaaniakaan (paitsi jos se liittyy tekeillä olevaan työhön). Lisää hirveästä sarjasta myöhemmin, jos kestän loppuun.

Tosielämässä uudet paikat kiinnostavat. Kävin kahdessa ennen kokemattomassa interiöörissä. Radio Dein tiloissa Ruskeasuolla puhelimme Eija-Riitta Korholan kanssa kaikenlaista, lähinnä sattumuksista muistelmieni vaiheilta. Ihmeen syvästi oli Eija-Riitta tähän aiheeseen perehtynyt ja jopa lukenut kunnolla kirjani. Kunnioittava hijaisuus on yleensä seurannutt muistelmiani Päin elämää!, mistä on taas se hyvä seuraus, ettei sitä ole pahemmin haukuttukaan. Saimme luultavasti aikaan vilkkaan podcastin (pääsiäisen jälkeen aalloilla), kiitos Eija-Riitan hyvän johdattelun. Hän on vaaleissakin ehdokkaana, mutta ei tunnu kantavan siitä kovin suurta huolta.

Toinen uusi ja samalla vanha interiööri oli Korkein hallinto-oikeus, joka sijaitsee Fabianinkadulla samassa komeassa graniittilinnassa, jossa ennen oli radiotalo. Sisustus on kokoaan uusittu siitä, kun vanhempieni kanssa kävin siellä seuraamassa Tarvajärven suoraa aamukahvilähetystä. Hauskaa ja puhdashenkistä viihdettä, ihmeellistä pikkupojan silmin. Muistin samalla Taata Sillanpäätä, joka täällä kävi nauhoittamassa joulupakinoitaan. Mitä kaikkea kulttuurihistoriaa liittykään vanhaan radiotaloon. Silloisessa studio ykkösessä, nykyisessä istuntosalissa, saimme nyt arvokkaasti istua.

Tällä kerralla ohjelmassa oli K. J. Ståhlbergin toiminta hallinto-oikeuden taatusti ahkerimpana lainsäätäjänä. Bibliofiilien tilaisuudessa hänestä kertoi Seppo Hentilä, joka on vaimonsa Marjaliisan kanssa kirjoittanut ensimmäisen presidenttiparin kaksiosaisen elämäkerran. Ståhlberg kiinnosti minua senkin vuoksi, että isoisäni oli hänen aikanaan linnan vartiokaartin päällikkö ja presidentin  turvamies. Tärkeä diskreetti tehtävä oli seurata presidenttiä matkan päästä, kun tämä kävi Katajanokalla kosiskelemassa tulevaa vaimoaan Esteriä. Näimme myös presidentin työhuoneen muhkeine lakikirjoineen ja soikeine työpöytineen. Näin  vaatimattomissa oloissa ja yhden miehen työnä luotiin tasavallan valtiosääntö, jota kesti melkein sata vuotta, ja vasta tällä vuosituhannella sitä on ruvettu vähän ajan mukaisesti muuttelemaan.

12.4.2025

Viivyttyäni pari viikkoa maalla oli palattava tankkaamaan kulttuurivajausta. Termi on Pentti Linkolan, hänelle hyvät ystävät järjestivät saman palvelun aina kun hän suostui käymään Helsingissä. Pelkkä lukeminen mökissä ei Pentille riittänyt.

Valitin viimeksi elokuvien tuottamia pettymyksiä. No nyt Antti Alanen lähetti ystävällisesti kohentavan listan paremmista elokuvista. Ryhdyn sitä hljalleen noudattamaan. Päällimmäisenä siinä oli Edward Bergerin Conclave, jota on luonnehdittu ”jännityselokuvaksi”, ja sitä se tosiaan on. Tiukemmin se pitää otteessaan kuin moni poliiisisarja.

En ole lukenut Frank Harrisin samanimistä romaania, johon elokuva perustuu. Olen sen sijaan nähnyt sekä elokuvana että teatterissa teoksen Kaksi paavia, joka sekin kykeni tihentämään teologiset keskustelut aivan herpaantumattomaan tehoon. Merkillistä latausta on näissä korkean tason paavillisissa seikkailuissa. Niiden maailma on niin sulkeutunut, että avautuessaan taiteensa ne saavat katsojan heti satimeen, hän on voitettu.

Ihailin Ralph Fiennesin intensiivistä soritusta johtavana kardinaali Lawrencena. Kaikki salaiset rituaalit paavin valinnassa kuvattiin pikkutarkan huolellisesti. Yhtäkkiä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, kuka uudeksi paaviksi valitaan. Lopputulos on yllätys, kuten hyvässä dekkarissa kuuluu olla. Menkää katsomaan, vielä se pyörii ainakin täällä Helsingissä.

Toinen leffa ei jäänyt paljonkaan jälkeen. Kuulin radiokeskustelun Maria Callasin loppuvaiheista kertovasta elokuvasta Maria. Tuntui että se pitäisi nähdä, enkä kadu (vaikka se ei ollutkaan Antin vaativalla listalla). Chileläisen Pablo Larrainin ohjaama taiteilijakuvaus on yllättävän harras ja sisäistynyt, siinä on suuren tähden hyvästijättöä, mennyttä loistoa ja ihailua, mutta ei enää hänen leiskuvaa temperamenttiaan paitsi joissain oikutteluissa. Surullinen on sammuvan laulajan herpaantuminen, jossa sekoittuvat kuvitelmat ja muistot tyhjenevään todellisuuteen. Kuvaus ottaa vapauksia faktoista, esim. Marian käynti Onassiksen kuolinvuoteella lienee sepitelmä. Hieno kohtaus sinänsä.

Angelina Jolie on kaunis ja herkkäilmeinen, mutta hätkähdin aivan kuin hereille, kun lopussa tulee kuvakavalkadi oikeasta Callasista. Ei ole helppoa ilmentää vahvasti elänyttä, kaikkien tuntemaa persoonallisuutta. Musiikki ja miljööt ovat elokuvassa parasta antia. Aina en tiennyt kuka laulaa, oikea vaiko jäljittelijä, mutta upeasti joka tapauksessa.

Teatteriakin täytyi tupata väliin, vaikka olin jo päättänyt tältä keväältä hylätä koko taidemuodon. Seuraava tavoite olkoon uusi Tuntematon sotilas Pyynikillä.   Mutta Juhana von Baghin, Jussi Moilan ja Kati Lukan Jumalat Kansallisen suurella herätti uteliaisuuteni. Kuinka nuori polvi nyt tulkitsee antiikin myyttejä? Ei niitä ole kovin usein enää teatterissa viljelty. Sikäli on hyvä, että käsiohjelma (katoava laji?) esittelee ansiokkaasti taustoja ja henkilöitä. Koulu ei kai enää pidä myyttejä niin pinnalla kuin meidän aikanamme. Vaan mistä tiedän, katsomo ainakin täyttyi nuorista katsojista.

Kiitettävän kunnianhimoinen ajatus on nivoa tutuista tutuin Oidipus-taru nykypäivään ja teatterin todellisuuteen sekä yleiseen maailman tulkintaan. Voi kun se olisi toteututunut jäntevämmin vailla turhaa harhailua sinne tänne aihepiirin kiitollisessa pylväikössä. Käsittely on kieltämättä monipuolista, mutta välillä tavoite katoaa ja juttu harsuuntuu kovin ohkaiseksi. Teatterisohina sisältä kuvattuna ei sittenkään ole katsojalle kiinnostavin kulma. Mutta lavastus on parhaimmillaan hivelevää, tämä on painokkaasti Kati Lukan taideteos. Lopun pilaristo häikäisee.

Entä antiikin ja nykypivän ikuisesti elävä ja kärsivä ihminen, minne hän tässä jää? Monien muunnelmien ansariin? Tekijöiden tajuntoihin? Teatterin omaan taikamaailmaan vailla kouraisevaa kosketusta tähän aikaan, jota kaikista kauhuista ja vaivoista huolimatta yritämme edelleen elää.

Poikkesin myös Night Visions -festivaaliin Orioniin, mutta sen avauksesta, Lamberto Bavan Macabrosta ei ole paljon kerrottavaa, vaikka itse ohjaaja oli paikalla teostaan selittämässä. Kauhu genrenä ei ole oikein koskaan minua koskettanut, pikemmin tuntunut vähän lapselliselta. Ehkä Stephen Kingin parhaita lukuun ottamatta. Tässä jääkaappikallo lähinnä huvitti. Mutta tulipa käytyä.

Nyt on tankattu ja voin palata maalle seurailemaan kevättä. Jotakin tästä jäi poiskin, ennen muuta juhlittiin WSOY:llä Sinuhen uutta sivukuvioitua loistopainosta, mutta siitä ja sen vaiheilta sitten lisää juttua myöhemmin. Siellä pöydässä pohdmme Hannu K. Riikosen kanssa, voiko enää ilmestyä romaania, jota juhlitaan vielä 80 vuoden kuluttua. Epäilimme, mutta eihän se mahdotontakan ole. Tai on tietysti.

5.4.2025

Joskus viivyin iltamyöhään Ilmalassa vanhan MTV:n tiloissa, oli jonkun näytelmän katselu tai muut pippalot. Tyhjenevässä talossa yksi huone oli aina valaistu. Hannu  Karpo leikkasi ja montteerasi. Hän oli töissä vuorokauden läpi, siltä tuntui. Yhtä työhullua miestä en ole tavannut. Hän tosiaan rakasti työtään, se oli lähetystehtävä. Hän oli korpikulman kansan Robin Hood, pelastuksen tuoja. Seuraajaa ei ole ilmaantunut.

Tapani Kansa viihtyi hyvin Käpykolossa. He olivat tasasuhtaiset ystävykset Mikko Niskasen kanssa, vaikka eri-ikäiset. Kumpikin nautti toisensa kuuluisuudesta. Mikko lauloi mielellään tunteellisella falsetillaan, Tapani lauloi vähän paremmin tummalla baritonillaan. Heitä kelpasi kuunnella. Mikko kaavaili Kansaa Tulipunakukan Olaviksi, mutta ei ollut filmiyhtiöllä rahkeita maksaa keikkalaulajan tasoisia palkkioita.

Esittelin pyynnöstä Matti Kassilan elokuvaa Ihmiselon ihanuus ja kurjuus kutsuvierasnäytännössä joulun alla 1988. Tilaisuus jäi pysyvästi mieleen, koska vaimoni Elina eli silloin viimeisiä päiviään. Pystyin hallitsemaan itseni. Esityksen jälkeen Tapani Kansa tuli kiittämään vakavana, se tuntui hyvältä. Hän selvästi tiesi tilanteeni.

Seuraavan kerran tapasin ohimennen Tapanin, kun hän leikksi ruohoa puolisonsa Nina af Enehjelmin johtaman majatalon pihassa Ilmajoella. Musiikkijuhlat oli menossa, esitettiin Taipaleenjokea. Olikohan Kansalla samaan aikaan oma lauluiltansa. Hänkin olisi halunnut laulaa oopperassa ja taisi niin joskus tehdäkin. Säntillinen Katri Helena moitti häntä kurittomaksi estradilla, kun piti jotain yhteistä esittää. Tapanilla oli aina hermo päällä, teki omat ratkaisunsa muista suuremmin piittaamatta.

Oopperasta tuli mieleen vielä Ilkka Kuusisto, jonka hieno kuolinilmoitus oli viikolla Hesarin kulttuurisivun kyljessä. Minäkin laitoin Lassi Nummen runon aikanani Elinan kuolinilmoitukseen. Ilkan huumoria jää kaipaamaan. Vakavat hetkensä oli hänelläkin. Martti Talvela neuvotteli hänen kanssaan Kansallisoopperan johtajakysymyksestä ja lausahti ohimennen: ”Kun sinulla on ollut niin helppo elämä.” Ilkka kivahti: ”Mitä hän tiesi minun elämästäni!”  Muisteli, kuinka piteli pientä tytärtään kädestä tämän kuolinvuoteella.

Suomi köyhtyy aina pala kerrallaan, kun suuret personallisuudet poistuvat. Sitä vavahdellen odottaa, kuka on seuraava.

Omat muistoni pysähtyivät viime torstaina. Tuli kuluneeksi neljä vuotta siitä, kun Marja tuli lintukävelyltä rannasta, asettui katsomaan brittisarjaa televisiosta ja tuupertui tuolilta massiivisen aivoverenvuodon satuttamana. Tällaiset hetket eivät unohdu. Vein punaisen neilikan haudalleen.

Jospa vainajat pääsevät hyvään paikkaan, kuten uskonvarmat vakuuttavat. Hyvä ystäväni aikoo taivaassa tilata audienssin Dostojevskiltä, koska on lukenut hänen tuotantonsa ja haluaa käydä siitä syventävän keskustelun. Jospa todella tapaisi täältä poistuneita, olisihan se ihmeellistä. Silloin sitä odottaisi kuolinhetkeään kuin lapsena joulua.

29.3. 2025

Onnittelut Heikki Aittokoskelle löydöstään tänään (HS  A5) , joka näyttää de Gaullen yli 60 vuotta vanhan Euroopan vahvistusidean uuden ajankohtaisuuden. Historia ei toistu, mutta kuljettaa mukanaan vaihtuvia käyttökelpoisia aatteita. Macron on arvatenkin tutkinut suuren edeltäjänsä perintöä, mutta mahtavatko hänellä rahkeet riittää.

Kekkonen ihaili de Gaullea, joka ihmeen kevyesti päästi itsensä kaatumaan ylioppilasvallankumouksen pauhuun. UKK toimi toisin, littoutui uuden nuorison kanssa 1968. Piti Ylioppilaskunnan juhlassa puheen, joka ymmärsi Vanhan valtaajia. Hänen lastenkutsunsa Tamminiemessä oli tuttu radikalisimin kesytyskeino.

Arto Paasilinna keksi romaaniinsa Jäniksen vuosi (1975) nerokkaan selityksen UKK:n ratkaisuille. Kirjassa tutkija tuli siihen tuokseen, että Kekkonen kuoli vuoden 1968 vaiheilla ja hänet vaihdettiin. Hänen pituutensa lisääntyi ja kallonsa muoto muuttui. Samalla hänen ajatuksensa muuttuivat, hän radikalisoitui ja hänen poliittinen toimintamallinsa sai uuden suunnan. Hän alkoi uskoa sosialismin voittoon maailmassa. Tämä kaikki johtui siitä, että hänen näköiseensä hahmoon oli istutettu salaa toinen kaukaa johdettu henkilö. Asiaa olivat juonineet venäläiset tahot.

Vanha menestysromaani menee uutena sovituksena Kansallisteatterissa, ja siellä Kekkosen jättiläismäinen kallo tuodaan lupaavasti näyttämölle. Mutta mitä kummaa: näytelmän kehittely kadottaa kokonaan jutun ytimen. Kallon muutosta vain ällistellään, mutta sen merkitykseen ei edes viitata. Näin taas kerran, kuten teatterissa usein käy, ulkoinen näyttävyys pimittää ajatuksen. Mitä lie Kristian Smedsin kallossa liikkunut.

Muutenhan esitys on roiskivan reipasotteinen, karjuva ja alleviivaava, kuten teatterissa usein tapahtuu. Yleisön kanssa flirttailu on viety äärimmäisyyeen. Ehkä  meitä täytyy nykyisin oikein kainalosta kutittaa, kun tiettävästi olemme taas maailman onnellisin kansa. Paasilinnan Onnellinen mies (1976) voisi olla seuraava ajankohtainen sovitettava.

Risto Jarvan elokuva Jäniksen vuosi (1978) oli hengeltään ja tyyliltään huomattavasti lähempänä alkuteosta kuin Smedsin sovitus, joka anastaa vain idean ja tekee sen päälle kokonaan oman näköisensä näytelmän. Onkohan tekijänoikeuksilla enää mitään merkitystä? Alkuteosta voi näköjään rusikoida mielinmäärin uuteen malliin ilman että oikeudenomistajat edes inahtavat. Musiikin alueella ollaan vielä tarkempia. Antti Litja suoriutui Vatasen roolista hienoin minimalistisin keinoin, Tommi Korpela tarvitse maksimaaliset karjahdukset. Jos joku haluaa vielä epäillä onnellisuutamme, menköön sytykkeekseen kuulemaan tämän Vatasen vihantäyteistä noitumista.

Yksi onnentäyteinen päivä oli ihan oikeasti presidentti Zelenskyin vierailu Suomessa. Siitä en ole kuullut kenenkään heittävän poikkipuolista sanaa. Paitsi tietysti Hesarin pääkirjoitus näki kavaluutta keväisen taivaan yllä, mutta se kuulunee asiaan. Lehden kuuluu aina puuttua asioihin negaatiokärki edellä. Uskon silti, että Zelenskyin ja puolisonsa lämpimät ja aidosti kommunikoivat olemukset sulattivat osan peloista, joita maailmanpolitiikka on meihin viime aikoina jähmettänyt. Miten on, haluaisivatkohan venäläiset vaihtaa myös Zelenskyin sisään toisen hahmon… Aihe jollekin tämän päivän satiirikolle.

Hesarista sain lisäksi lukea kahden hyvän kaverin elämäntarinat. Martti Häikiön tie on päättynyt. Muistokirjoitus kertoi hänen avuliaasta luonteestaan, josta minäkin sain hyötyä tutkimuksissani. Jukka Rislakin taival taas jatkuu täysin palkein, kirjoja pukkaa ja pian näköjään pilapiirroksiakin kansien väliin painettuina. Kun oli puhe UKK:n muutoksesta, Rislakki puolustaa ihan omaa sisäistä muutostaan. Mainio peloton tutkija ja totinen humoristi, onnea hänelle ja Annalle! Ikätoverit porskuttavat ja toiset täysin palvelleina katkeavat.

22.3. 2025

Kuinka monesti teitä on huijattu netissä? Oletteko langenneet ansaan Tinderissä? Lisäksi on monia muita mahdollisuuksia tulla nenästä vedetyksi. Aktiivinen seikkailija uhriutuu varmasti. Ammattimaisia yrittäjiä ei alalta puutu.

Hesari on aiheesta kirjoittanut, ja Tv1:n Mot selvitti ansiokkaasti pahimpien gangsterien pääpesää ja yhtä esimerkkitapausta. Sydäntä särkevää nähtävää.  Erityisen halveksittavaa on huijata säästöt vanhoilta puolustuskyvyttömiltä ihmisiltä. Tuloksiin pääsy ei vaadi edes erityistä taitoa, vain raakaa ja säälimätöntä mielenlaatua.

Kuulun huijareitten helppoon kohderyhmään. Lähes päivittäin joku mukamas Fb-kaveri yrittää jujuttaa minuakin johonkin arveluttavaan raha-ansaan. Kavahdan nykyisin kaikkia vieraan näköisiä sähköposteja ja vihaan nettimainoksia. Oudot liitetiedostot teurastan armotta. Onni on toistaiseksi ollut myötä, vara ei tiliä kaada.

Nämä tulivat taas vereksinä mieleen, kun katselin ties monettako kertaa Mika Waltarin klassikkoa Gabriel, tule takaisin Tampereen Komediateatterissa Kirjailija vaistosi ajan hengen jo 80 vuotta sitten. Tuolloin sodasta oli vasta palattu ja monet naiset olivat sotaleskiä tai jääneet muuten yksin. Täyttymätön rakkauden kaipuu tarjosi  oivallisen aihepiirin niin Auervaaran kaltaisille huijareille kuin taitavalle komedian kirjoittajalle.

Teatterinjohtaja Helge Ranin oli lähdössä kiertueelle ja hänellä oli mukanaan kolme naista. Näille hän pyysi Waltarilta kepeän huvinäytelmän, ja tämä teki työtä tilattua. Helge otti päältä pääroolin. Sitten Arvi Kivimaa ohjasi näytelmän varsinaisen kantaesityksen Helsingin Kansanteatteriin toukokuussa 1945.  Menestys oli niin kestävää laatua, että elokuva, televisioteatteri ja Kansallisteatteri, jopa Kansallisooppera ovat vuosikymmenten aikana seuranneet perässä.

Onkin syytä muistaa tässä yhteydessä aiheesta oopperan tehnyttä säveltäjää, Ilkka Kuusistoa, joka vastikään pääsi lepoon pitkään sairastettuaan. Siinä oli  vasta hauska ja kekseliäs säveltäjä.  Sain tehdä hänen kanssaan oopperan Taipaleenjoki Ilmajoelle, jolloin hän opetti minulle kädestä pitäen libreton tekoa. Tärkeintä oli antaa musiikille tilaa, hän tähdensi: teksti ei saanut missään tapauksessa ylittää 40 liuskaa. Kun teos oli valmis, hän antoi käytännön yleisohjeen: oopperaa ei voi katsoa selvin päin. Menimme ensi-iltaan baarin kautta.

Takaisin Gabrieliin, josta olen nähnyt lukuisia versioita. Leo Lähteenmäki, Tarmo Manni, Antti Litja, Veikko Honkanen ja monet muut ovat huijareina loistaneet. Samoin Emma Väänänen, Ritva Ahonen, Seela Sella, Tea Ista ja Tiina Rinne hänen uhreinaan. Nyt Tampereen Komediateaterilla oli satumainen onni kiinnittää nimirooliin tv-sarjassa kunnostautunut Iso-Börje eli Kristo Salminen. Markkinointi oli sitä myöten hoidettu. Salminen onkin roolissa erinomainen, tarkasti vivahteita noukkiva tilannetaituri. Muhkealla miestyypillä tulee olemaan kysyntää. Myös naiset ovat varsin ihania,  niin Sanna Majanlahti (Ulriika), jonka muodonmuutos on aika hurja, kuin myös sävyisämpi Karoliina Kudjoi (Kristiina) sekä nuoruutta edustava Matleena Junttanen (Raili), joka selvimmin pomppaa kehyksistä kohti tulevaisuutta.

Ohjaaja Panu Raipia on nimittäin vetänyt ikivihreää näytelmää halki aikojen nykypäivään uutisotsikoilla ja silmiin pistävällä pukujen vaihdoilla ja modernisoinnilla. Valpas katsoja olisi kaiketi oivaltanut yhteydet pelkän tekstinkin kautta, mutta hyvähän näitä on alleviivata. Olemme taas entistä varautuneempia, naiset varsinkin, heitähän tämä ”sydämetön komedia” erityisesti haluaa puhutella. Waltarin romaaneissa miehet tavallisesti kärsivät naisten viettelyksistä, nyt käy päinvastoin. Sydämettömys näkyy siinä, että Waltari uskoo naisten haluavan tulla huijatuiksi ja näyttää heidän pettymysten jälkeenkin kaipaavan uusintaa. Tätä ei ihme kyllä näy mikään naisliikekään paheksuneen. Ehkä totuus on liian karvas ja ilmeinen.

Kun kirjoitin taannoin kirjaa Noita palaa näyttämölle (WSOY 1998) Waltarin näytelmistä, eräs kriittinen ystävä kysyi epäillen, minkähän tasoisia ne näytelmät mahtavat olla. Hän kuten moni muu uskoi, että Waltari pyöräytteli näyttämöille kevyitä päiväperhoja, jotka oli helppo unohtaa. Niin ei käynyt, moni muukin hänen komediansa ponnahtelee edelleen ohjelmistoon siellä täällä. Mika oli aikanaan katsellut Pariisissa älykkäitä bulevardikomedioita  ja käynyt tavallaan ranskalaista teatterikoulua. Yhtenä harvoista suomalaisista hän oli oppinut tämän konstin.

Esittelimme kaimani kanssa näytelmää Tampereen Suomalaisen Klubin ryhmälle ennen esitystä, ja tyytyväisiltä vaikuttivat vielä sen jälkeenkin. Täysi oli teatteri. Sointu Lanki oli minut komentanut paikalle, häntä on kiittäminen. Mailan kanssa saimme niin hauskan illan, että hän unohti lähtiessä ulkokengät teatteriin. Vielä tämä tulee varmasti jossakin nähdyksi, sillä huijaukset eivät lopu ja ajankohtaisia huvinäytelmiä on vähän.

Maaliskuun Iduksena 2025

Huomasin päivä päivältä kannattavani yhä vahvemmin Johannes Höstflot Klaebon voittoa. Tuntui hienolta, että hän saisi ehjän kuuden kultamitalin sarjan kotikaupunkinsa kisoissa. Näin sitten kävikin. Olemmeko nyt innoissamme? Päinvastoin tuntuu, että suomalaisia harmittaa tällainen kohtuuton ylivoima. Ei ole kivaa, että aina sama mies voittaa. Se vie terän jännitykseltä. Varmaan niinkin.

Hesari mainitsee Klaebon historiallisen voittosarjan kolmella rivillä jutussa, jonka pääaiheena on Remi Lindholmin ”unelmien täyttymys” eli seitsemän sija kuninkuusmatkalla. Ilahduttti se kyllä minuakin samoin kuin se, että kaikki suomalaiset hiihtivät kohtuullisesti eikä heitä tarvinnut tällä kertaa haeskella tuloslistan hänniltä. Vaikka suurimmat toivot lusmuilivat, täällä jaksetaan vielä hiihtää.

Onneksi Hbl noteeraa Klaebon häikäisevän saavutuksen arvonsa ansaitsevalla tavalla. Jonas von Wendtin essee tarkastelee Klaeboon asemaa paitsi hiihtäjänä myös kansallisena idolina. Hän on hiihtäjäkansan keulakuvana täydellinen: hyväpuheinen, kohtelias, iloinen – jopa niin, että hän sopii koko norjalaisen hyvinvoinnin mainosmieheksi. Tällaisesta hahmosta mikä tahansa kansa olisi ylpeä ja onnellinen.

Sitä paitsi Klaebon hiihtoa on ilo katsella. Se on  niin helpon ja joutuisan näköistä, että mieleen tulevat balettien virtuoosit tai taitoluistelun tähdet. Alusta saakka minua on huvittanut hänen tapansa juosta toisinaan ylämäet. Innovaatio säästää kymmenyksiä eikä vain sadasosia. Jäljittelijöitä ei ole juuri ilmaantunut. Ilmeisesti tyyli vaatii erityisen tekniikan ja voimia ja sopii tiettyyn voiteluun. Varmaan joku on analysoinut tätä tarkemmin.

Ylivoima lannistaa aina perässähiihtäjiä, sille ei voi mitään. Sibelius, Alvar Aalto ja Mika Waltari olivat liian suvereeneja ja pimensivät näkymiä kollegoilta. Meidän urheilutähtemme ovat ihmisinä vaisumpia kuin norjalainen meteori, mutta melkein yhtä kovia: niin Veikko Hakulinen, Iivo Niskanen kuin Lasse Viren. Nyt kun Niskasen sisarukset jo sammuttelevat, tarvitaan uusia esikuvia. Lauri Vuorisessa on aineksia.

Serkkuni naureskeli, että minä näköjään katson kun toiset urheilevat enkä itse ehdi edes kunnolla ulkoilemaan. Tämä vika kisoissa on, ne liimaavat istumaan. Mutta nyt ne päättyvät ja tekosyyt kaikkoavat. Lähdenkin lenkille ennen naisten hiihtoa, josta en paljonkaan toivo – vain että palaako Therese Johaug vielä kerran valtaistuimelle, jonka on jo kahdesti menettänyt täpärästi ruotsalaiselle Ebba Anderssonille. Sittenhän norjalaisten riemulla ei olisi enää mitään rajoja. Sallitaan se reilulle urheilukansalle.

Sieltä on kuninkaalliset omiaan kannustamassa, meillä presidentti sentään soitti videopuhelun Hakolalle ja Vuoriselle. Hyvä niinkin. Viel uusi päivä kaiken muuttaa voi.

9.3.2025

Olen viettänyt hiihtoloman maalla. Tosin en ole hiihtänyt meetriäkään, kelit lämpimät, jäiset ja vetiset. Pitkiä harmaita päiviä. Ihanteellista sisätyöaikaa.

Kaksi ilonaihetta kuluneella viikolla. Tv-sarja Franz Kafkasta valtasi mieleni iltaisin. Sitten Lauri Vuorinen yllätti vaimeat odotukseni täydellisesi. Suksille hän ei kuitenkaan minua innostanut. Mutta hyllyni Kafka-riviä pölytin melko rivakasti. Olen lukenut tuon ja tuon, mutta joitain on jäänyt vallan avaamatta.

Näihin kuuluu romaani Amerikka, Kafkan varhaistuotantoa. Aloin nyt lukea, mutta heti alussa New Yorkiin saapuvan Karlin matkalaukkuselkkaus venyy niin tuskastuttavan pitkäks, että oli pakko lopettaa. Jatkan joskus myöhemmin.

Parhaiten pääsee sisälle K:n novelleihin, niihin jotka hän julkaisi elässään. Ne ovat tavallaan tekijän auktorisoimia kuten kuuluisa ”Muodonmuutos”, joka on edelleen hurjaa luettavaa. Edes Ovidius ei kyennyt 2000 vuotta sitten vastaavaan. Kun lukee nyt Gregor Samsan seikkailuja syöpäläisenä, kiinnittää huomiota sihen, kuinka loogiesti ja tarkasti  Kafka pystyy kujettamaan häntä vaiheesta toiseen ikään kin itsestään selvänä jatkumona. Suurta mustaa huumoria.

Kafka sopii tähän aikaan, niin mielettömiä muutoksia maailma nyt kokee. Ruben Stiller häneltä sieppasikin sitaatin tämän aamun lähetykseen, tosin hyvin viattoman. Kafka merkitsee päiväkirjaansa tiedon, että  sota on syttynyt (ensimmänen maailmansota) ja lisää lakonisesti: ”Iltapäivällä uimaan”. Maailma jatkoi silloinkin menoaan sodasta huolimatta.

Prahan mestarin kirjailijanlaatu on arkisen asiallinen, ja silti teoksia tulkitaa yhä uudelleen ympäri maailmaa. Vanha totuus pätee edelleen: hänen lukemisensa on helppoa, mutta tulkinta vaikeaa. Juuri sen takia hän tutkijoita innostaakin. Jokainen voi löytää oman Kafkansa.

Muistan kuinka innokkaasti Jouko Tyyri jo 1960-luvulla sovelsi Kafkaan freudilaisisa teorioita. Hän oikein nautiskeli keksiessään kerronnasta seksuaalisia symboleja. Kai Laitinen on monissa teosten esipuheissa ja jälkilauseissa ollut pidättyvämpi, mutta hänkin siteeraa virolais-ruotsalaisen Harry Järvin yltiöfreudilaisia elämäkerrallisia tulkintoja. Kaikkia metodeja on Kafkaan sovellettu.

Mikä olisi paras tapa lukea Kafkaa nyt, maailman synkistyessa ja sodan enteiden tihentyessä ja ihmisten hysterisoituessa. Teen omia lukukokeita vailla mitään tavoitteita. Itävaltalais-saksalainen tv-sarja kuvaa Kafkan suhteet kolmeen naiseen. Feliceen, Milenaan ja Doraan, hurmaavan jäykästi ja samalla intensiivisesti, elävästi, omassa ajassaan liikuttavasti. Tulee näkyviin palavasti rakastava herrasmies, joka samalla tuntee kauhu kaikkea seksuaalista toimintaa kohtaan. Päätän lukea uudestaan Kafkan kirjeet Milenalle, niissä on eniten sähköjännitteitä. Sarja on kuvattu omaperäisesti, liikkuvasti, pitkin kekusteluin ja äkkinäisin leikkauksin, läpikotaisin elävästi.

On varmaa. että Donald Trump ei ole koskaan lukenut Kafkaa, mutta hän osaa luonnostaan elää kafkalaista elämää – ainakin sisäisesti. Hän tekee samalla tavoin ristiriitaisia ja päättömiä aloitteita ja saa ne tuntumaan jollakin lailla loogisilta, jopa välttämättömiltä. Kafka oli etevä vakuutusvirkailija, joka tunsi lakitekstit ja numerot, mutta käytännön arkielämää hän tunsi erittäin heikosti. Hän on ilmeisen autistinen henkilö, ehkä Asperger-tapaus, ja siihenkin on psykoiloginen tutkimus varmasti jo monesti viitannut vai onko.

Jatkan harrastustani maaseudun harmaassa haudanhiljaisuudessa, mutta huomenna palaan Helsinkiin. Olen saanut yhden työn päätökseen sopivasti suomalaisen kulttuurin päivänä. Lippua en silti vetänyt salkoon. Tarkistin laajahkon käsikirjoituksen ja päätin, että olkoon se nyt siinä ja odottakoon kohtaloaan. Jonnekin sitä pian pusken ja katson onko sillä onnea matkassa.

Parasta mitä Suomen MM-hiihtojoukkueelle saattoi heti ensimmäisenä päivänä sattua oli Lauri Vuorisen ällistyttävä pronssmitali. Taitavan taktinen hiihto! Palautan taas mieliin Veikko Huovisen sanat: ellei meille tule hiihtomenestystä, Suomen kansan henkinen selkäranka murtuu. Kyllä se siitä, kun alku on jo näin hieno. (Kläbohan on hiihdon yli-ihminen, häntä voi vain ihailla, ei juuri kilpailla hänen kanssaan varsinkaan hänen kotikaupungissaan.)

PS Kun poikkesin alakertaan, uutsissa räiskyi dramaattisesti. Trump ja Zelensky ottivat raikuen yhteen Valkoisessa talossa. Trump räyhäsi kuin persieen ammuttu karhu. Mitähän siitäkin seuraa? Luettava yhä enemmän Kafkaa, jotta ymmärtäisi senkin mikä on täysin käsittämätöntä. Voisiko tämän ajan novelli alkaa: ”Eräänä aamuna herätessään Donald Trump huomasi olevansa suuri koppakuoriainen…”

Kalevalanpäivänä 2025

Siinä olemme muistotilaisuudessa me Helmin neljä poikaystävää. Oikealta opetusneuvos Kauno Perkiömäki (85), rovasti Hannu Lehtipuu (94), ministeri Pekka Tuomisto (84) ja professori Panu Rajala (79). Hyvin pärjäsimme, hartaina Helmiä muistelimme, häneen meillä oli kaikilla omat kosketuksemme pitkältäkin ajalta. Tunnelma haikea, muistot enimmältä riemukkaita.

Puheita pidimme ja monia pakisimme, Laitilan kylän paikallishistoriaa tuuletimme, siinä kylän vanha kanta-asukas Pekka on paras asiantuntija. Sota-ajoista kertoivat aika hurjia juttuja sen aikaiset sotilaspojat Hannu ja Pekka. Minäkin kuulin uusia asioita, vaikka kuvittelin näiltä  main jo kaiken tuntevani.

Tarkin talo rakennettiin Tuomiston maalta lohkaistulle tontile, ”paraatipaikalle”, kuten Pekka muistutti. Tuolla sen keltainen pääty loistelee vastarannalla, nyt tyhjenneenä, vaikka lapset ovat kuulemma päättäneet säilyttää sen ennallaan. Helmi saattoi puolestaan ikkunoistaan tarkkailla elämän melskettä meidän rannallamme. Samalla hän hallitsi Sillanpään Saavutuksen ja Walakorven asumuksen.

Rovasti Jorma Pitkänen siunasi Helmin hautausmaan vanhassa kappelissa, kun kirkko on nyt remontissa. Hyvin mahduimme sinne, puolisensataa saattajaa Helmin itsensä huolella laatiman kutsulistan mukaan. Saatoimme hänet kauniin hautausmaan poveen. Paljon oli paikalla Vasaran sukua, mukava oli kuulla heidän mouhijärveläistä murrettaan. Monia kanssaihmisiämme tapaamme vain hautajaisissa.

Olli puhui asiallisesti, Oili istui syvissä mietteissä muistellen arvatenkin äitinsä viimeisiä aikoja, joita hän ratkaisevasti avusti ja helpotti. Näin Helmi sai viettää satavuotisen elämänsä loppuun saakka omassa kodissaan ilman Pirhan tai purhan tai minkään soten apua lukuun ottamata muutamia päiviä sairaalassa.. Lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia oli  paikalla vilisten.

Eräs aikakausi on taas päättynyt, kuten Kauno totesi. Alla tarinan lopuksi paikallislehden muistokirjoitus, jonka sain toimekseni ja veljet hyväksyivät.

21.2.2025

Matkalta palattuani tuntui kuin maailma olisi kääntynyt sillä aikaa sijoiltaan. Tosiasiassa vain vanhat trendit olivat vahvistuneet. Nyt pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Ukraina litistyy kahden suurvallan survomana. Enteet surettavat. Kuinka kävikään Mitannian Egyptin ja Babylonian puristuksessa. Sinuhe sen kertoi. Aina pienet joutuvat kärsimään, kun suuret pullistelevat.

Silti täytyisi pitää toivoa yllä. Pahinta on antautuminen etukäteen. Siitä antaa näytteen valtamediamme HS, joka pääkirjoittajan kolumnissa neuvoo meitä alistumaan jo huonoihin rauhanehtoihin. Aivan samoin Trump laskee käsistän jo ennalta tärkeimmät valttikortinsa. Voi kuvitella kuinka Putin Kremlissä hykertelee. Peli on melkein pelattu, mutta silti pitää uskoa viimeiseen saakka.

Eurooppa tarvitsee näköjään kunnon kolhaisun ennen kuin se ryhdistäytyy.  Saksan ja Ranskan johtajat lähtevät sentään edes sanalliseen taisteluun, ja Britanniakin havahtuu saarellaan huomaamaan mitä mannermaa tarvitsee. Meillä ollaan kumman defaitistisia. Kun vuosikaupalla on uhottu, että Ukrainan kohtalo ratkaistaan taistelukentällä ja Ukraina ei saa hävitä ja Venäjä ei saa voittaa – ei tarvittu kuin Trumpin kaksi puhelinsoittoa ja Vancen yksi puhe, niin jopa muuttui ääni kellossa.

Nyt sitten opetellaan häviämään kauniisti ja ryppyilemättä. Realismin nimissä arvoista piittaamatta. Pelastetaan mitä henkitoreissa voidaan. Kaksinapaiset neuvottelut käydään Riadissa ja Zelensky kutsutaan kuunteluoppilaaksi. Monennapaiset pulinat jatkuvat Pariisissa. Kohta ei tiedetä, kuka mitäkin tahtoo ja ketä edustaa.  Henkisesti lannistavinta on Hesarin ja muidenkin tietäjien edustama tappion julistus ennen enimmäistäkään neuvottelua. Samaa henkeä oli Rannan vahingoniloisessa pilapiirroksessa. Ehkä siellä ajatellaan, että pessimisti ei pety. Veikkaan että Ben Z pitää näitä omassa tv-ohjelmassaan viikon rimanalituksena.

Vakava takaisku oli tieto vanhan kaverin Martti Häikiön kuolemasta. Tuossahan silloin tällöin tapailimme hänen ja rouvansa Tytin kanssa Laivurin nurkilla. Olimme Martin kanssa yhteisissä puuhissa, kun hän kirjoitti Koskenniemen kaksiosaista elämää ja minä Waltaria ja Meriluotoa. Sain Martilta aineistoa ja kanustavaa tukea. Viimeksi luin hänen salanimellä kirjoittamansa dekkarin. Tytiltä kuulin, että heillä luettiin innostuneina muistelmiani. Maailma harvenee, kun kaverit katoavat yläilmoihin.

17.2.2025