Kun joka päivä silmille hyökkää ällistyttäviä uutisia, arkinen elämä alkaa tuntua 110 metrin aitajuoksulta. Jokainen aita selvitettävä nuolaisten, vauhti säilytettävä, rytmi hallittava. Ei saa pudota tietovirrasta, ei ainakan vielä. En ole tällaista aikaa elänyt, vaikka kokenut sentään Berliinin muurin murtumisen, ikuisen Neuvostoliiton hajoamisen ja persujen jytkyt.
Sinänsä voimme merkitä historiaan, että juuri nyt maailmaa ravistelee bipolaarinen hurjapää, joka tekee globaaleja päätöksiä ”by heart”, tunteen tai vaiston varassa. Heti herätessään hän tuntee pakottavan tarpeen saada aikaan jotakin mullistavaa. Kun tällöin ei ole juristiakaan saatavilla, päätökset on tehtävä yksin. Hyvä puoli on se, että tuntuma asioihin on silloin kätevästi keskittynyt yksiin ja parhaiten osaaviin käsiin.
Näiden kommentointi on nyt parasta jätttää a-studion asiantutijoille, joita tarvitaan jo monta ketjullista kuin lätkämatsien vaihtopenkillä. Moni päivystää läpi vuorokauden iPhone kourassa ja odottaa pikakutsua illan lähetykseen. Ilman heidän herkeämätöntä valppauttaan emme pysyisi näinkään hyvin kärryillä siinä, mitä kohta tulee tapahtumaan tai sitten ei.
Parhaan paon päivänkohtaisuuksista tarjoaa paksu romaani tai monisainen tv-sarja. Oman perstuntumani mukaan jälkimmäinen laji uhkaa jo edellisen perinteistä valta-asemaa. Johtuuko siitä, että tv-sarja on lajina uudempi ja notkea, kehittyy vikkelämmin kuin raskaat romaanit ja juonikkaalla rakenteltullaan pakottaa katsojat henkeä pidättelevään riipppuvuuteen.
Esimerkkinä olkoon areenalta hotkimani belgialais-ranskalainen Pandore, hieno monisyinen ja jännittävä poliittis-moraalinen syväluotaus erään rikostapahtuman seurauksiin. Näin tiheästi harvoin kirjoitetaan ajantilitystä. Sitä paitsi ihastuin päähenkilöön, sinnikkääseen syyttäjään Claire Delvaliin (Anne Coesens), joka monen mutkan ja viran menetyksen jälkeen perii voiton vastapeluristaan. Sorry paljastuksesta, mutta oikeuden pitääkin tällaisissa voittaa, vaikka pahalta välillä näytti. Syntyi syövyttävä kuvaus myös niljakkaasta poliittisista pyrkyristä, Mark van Dyckistä (Yoann Blanc). Loppukohtaus oli loistavasti sitaistu! Kannatti elää 16 osaa myötä ja toivoa parasta. Ikävä kyllä oikea elämä ei useinkaan noudata näin järkkymätöntä logiikkaa.
Toinen toivon mukaan vastaavan tasoinen elämys on kohdallani vasta starttikuopissa. Kaikkialla kehuttu ja kohuttu Adolescence Netflixillä lupaa heti alkuosassaan järkyttävää, tyyliltään dokumentaarista kuvausta aiheesta, jossa 13-vuotias kaveri on syytettynä murhasta. Meilläkin on tällaisesta tapauksesta tuore kokemus. Sarjassa on aina se, että kun siihen lähtee, siinä on sitten kiinni ja vain odottaa iltaa, että voi taas jatkaa. Joku vanha itsekriittinen työmoraali estää katsomasta televisiota päivällä (poikkeuksena vanhat kotimaiset huippuleffat) tai lukemasta romaaniakaan (paitsi jos se liittyy tekeillä olevaan työhön). Lisää hirveästä sarjasta myöhemmin, jos kestän loppuun.
Tosielämässä uudet paikat kiinnostavat. Kävin kahdessa ennen kokemattomassa interiöörissä. Radio Dein tiloissa Ruskeasuolla puhelimme Eija-Riitta Korholan kanssa kaikenlaista, lähinnä sattumuksista muistelmieni vaiheilta. Ihmeen syvästi oli Eija-Riitta tähän aiheeseen perehtynyt ja jopa lukenut kunnolla kirjani. Kunnioittava hijaisuus on yleensä seurannutt muistelmiani Päin elämää!, mistä on taas se hyvä seuraus, ettei sitä ole pahemmin haukuttukaan. Saimme luultavasti aikaan vilkkaan podcastin (pääsiäisen jälkeen aalloilla), kiitos Eija-Riitan hyvän johdattelun. Hän on vaaleissakin ehdokkaana, mutta ei tunnu kantavan siitä kovin suurta huolta.
Toinen uusi ja samalla vanha interiööri oli Korkein hallinto-oikeus, joka sijaitsee Fabianinkadulla samassa komeassa graniittilinnassa, jossa ennen oli radiotalo. Sisustus on kokoaan uusittu siitä, kun vanhempieni kanssa kävin siellä seuraamassa Tarvajärven suoraa aamukahvilähetystä. Hauskaa ja puhdashenkistä viihdettä, ihmeellistä pikkupojan silmin. Muistin samalla Taata Sillanpäätä, joka täällä kävi nauhoittamassa joulupakinoitaan. Mitä kaikkea kulttuurihistoriaa liittykään vanhaan radiotaloon. Silloisessa studio ykkösessä, nykyisessä istuntosalissa, saimme nyt arvokkaasti istua.
Tällä kerralla ohjelmassa oli K. J. Ståhlbergin toiminta hallinto-oikeuden taatusti ahkerimpana lainsäätäjänä. Bibliofiilien tilaisuudessa hänestä kertoi Seppo Hentilä, joka on vaimonsa Marjaliisan kanssa kirjoittanut ensimmäisen presidenttiparin kaksiosaisen elämäkerran. Ståhlberg kiinnosti minua senkin vuoksi, että isoisäni oli hänen aikanaan linnan vartiokaartin päällikkö ja presidentin turvamies. Tärkeä diskreetti tehtävä oli seurata presidenttiä matkan päästä, kun tämä kävi Katajanokalla kosiskelemassa tulevaa vaimoaan Esteriä. Näimme myös presidentin työhuoneen muhkeine lakikirjoineen ja soikeine työpöytineen. Näin vaatimattomissa oloissa ja yhden miehen työnä luotiin tasavallan valtiosääntö, jota kesti melkein sata vuotta, ja vasta tällä vuosituhannella sitä on ruvettu vähän ajan mukaisesti muuttelemaan.
12.4.2025