Taidetankkauksia

Viivyttyäni pari viikkoa maalla oli palattava tankkaamaan kulttuurivajausta. Termi on Pentti Linkolan, hänelle hyvät ystävät järjestivät saman palvelun aina kun hän suostui käymään Helsingissä. Pelkkä lukeminen mökissä ei Pentille riittänyt.

Valitin viimeksi elokuvien tuottamia pettymyksiä. No nyt Antti Alanen lähetti ystävällisesti kohentavan listan paremmista elokuvista. Ryhdyn sitä hljalleen noudattamaan. Päällimmäisenä siinä oli Edward Bergerin Conclave, jota on luonnehdittu ”jännityselokuvaksi”, ja sitä se tosiaan on. Tiukemmin se pitää otteessaan kuin moni poliiisisarja.

En ole lukenut Frank Harrisin samanimistä romaania, johon elokuva perustuu. Olen sen sijaan nähnyt sekä elokuvana että teatterissa teoksen Kaksi paavia, joka sekin kykeni tihentämään teologiset keskustelut aivan herpaantumattomaan tehoon. Merkillistä latausta on näissä korkean tason paavillisissa seikkailuissa. Niiden maailma on niin sulkeutunut, että avautuessaan taiteensa ne saavat katsojan heti satimeen, hän on voitettu.

Ihailin Ralph Fiennesin intensiivistä soritusta johtavana kardinaali Lawrencena. Kaikki salaiset rituaalit paavin valinnassa kuvattiin pikkutarkan huolellisesti. Yhtäkkiä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, kuka uudeksi paaviksi valitaan. Lopputulos on yllätys, kuten hyvässä dekkarissa kuuluu olla. Menkää katsomaan, vielä se pyörii ainakin täällä Helsingissä.

Toinen leffa ei jäänyt paljonkaan jälkeen. Kuulin radiokeskustelun Maria Callasin loppuvaiheista kertovasta elokuvasta Maria. Tuntui että se pitäisi nähdä, enkä kadu (vaikka se ei ollutkaan Antin vaativalla listalla). Chileläisen Pablo Larrainin ohjaama taiteilijakuvaus on yllättävän harras ja sisäistynyt, siinä on suuren tähden hyvästijättöä, mennyttä loistoa ja ihailua, mutta ei enää hänen leiskuvaa temperamenttiaan paitsi joissain oikutteluissa. Surullinen on sammuvan laulajan herpaantuminen, jossa sekoittuvat kuvitelmat ja muistot tyhjenevään todellisuuteen. Kuvaus ottaa vapauksia faktoista, esim. Marian käynti Onassiksen kuolinvuoteella lienee sepitelmä. Hieno kohtaus sinänsä.

Angelina Jolie on kaunis ja herkkäilmeinen, mutta hätkähdin aivan kuin hereille, kun lopussa tulee kuvakavalkadi oikeasta Callasista. Ei ole helppoa ilmentää vahvasti elänyttä, kaikkien tuntemaa persoonallisuutta. Musiikki ja miljööt ovat elokuvassa parasta antia. Aina en tiennyt kuka laulaa, oikea vaiko jäljittelijä, mutta upeasti joka tapauksessa.

Teatteriakin täytyi tupata väliin, vaikka olin jo päättänyt tältä keväältä hylätä koko taidemuodon. Seuraava tavoite olkoon uusi Tuntematon sotilas Pyynikillä.   Mutta Juhana von Baghin, Jussi Moilan ja Kati Lukan Jumalat Kansallisen suurella herätti uteliaisuuteni. Kuinka nuori polvi nyt tulkitsee antiikin myyttejä? Ei niitä ole kovin usein enää teatterissa viljelty. Sikäli on hyvä, että käsiohjelma (katoava laji?) esittelee ansiokkaasti taustoja ja henkilöitä. Koulu ei kai enää pidä myyttejä niin pinnalla kuin meidän aikanamme. Vaan mistä tiedän, katsomo ainakin täyttyi nuorista katsojista.

Kiitettävän kunnianhimoinen ajatus on nivoa tutuista tutuin Oidipus-taru nykypäivään ja teatterin todellisuuteen sekä yleiseen maailman tulkintaan. Voi kun se olisi toteututunut jäntevämmin vailla turhaa harhailua sinne tänne aihepiirin kiitollisessa pylväikössä. Käsittely on kieltämättä monipuolista, mutta välillä tavoite katoaa ja juttu harsuuntuu kovin ohkaiseksi. Teatterisohina sisältä kuvattuna ei sittenkään ole katsojalle kiinnostavin kulma. Mutta lavastus on parhaimmillaan hivelevää, tämä on painokkaasti Kati Lukan taideteos. Lopun pilaristo häikäisee.

Entä antiikin ja nykypivän ikuisesti elävä ja kärsivä ihminen, minne hän tässä jää? Monien muunnelmien ansariin? Tekijöiden tajuntoihin? Teatterin omaan taikamaailmaan vailla kouraisevaa kosketusta tähän aikaan, jota kaikista kauhuista ja vaivoista huolimatta yritämme edelleen elää.

Poikkesin myös Night Visions -festivaaliin Orioniin, mutta sen avauksesta, Lamberto Bavan Macabrosta ei ole paljon kerrottavaa, vaikka itse ohjaaja oli paikalla teostaan selittämässä. Kauhu genrenä ei ole oikein koskaan minua koskettanut, pikemmin tuntunut vähän lapselliselta. Ehkä Stephen Kingin parhaita lukuun ottamatta. Tässä jääkaappikallo lähinnä huvitti. Mutta tulipa käytyä.

Nyt on tankattu ja voin palata maalle seurailemaan kevättä. Jotakin tästä jäi poiskin, ennen muuta juhlittiin WSOY:llä Sinuhen uutta sivukuvioitua loistopainosta, mutta siitä ja sen vaiheilta sitten lisää juttua myöhemmin. Siellä pöydässä pohdmme Hannu K. Riikosen kanssa, voiko enää ilmestyä romaania, jota juhlitaan vielä 80 vuoden kuluttua. Epäilimme, mutta eihän se mahdotontakan ole. Tai on tietysti.

5.4.2025