Panu Rajala

Himmeä kevätpäivä täynnä odotusta. Pensaiden leikkausta, kuopsuttelua, tunnustelua – kohta kaikki taas ryöpsähtää. Parasta on kun ei vielä ole mitään. Raparperi työntää punaista nenäänsä ilmoille, muut ojentelevat arkailevia silmujaan. Tästä ryhtyy suvi urkenemaan.

Kuunnellaan passioita illalla. Jykevästi jylisevät. Maalla saa soittaa täysillä, ei häiriinny kukaan. Kuiva kausi taittuu yölliseen sateeseen. Väsyttää raukeasti, kun on katsellut tyttärien raatamista. Oma liikunta vähenee. Veneeseen pääsen vielä ja veneestä pois. Puita olisi pienittävä. Lintujen sekakonsertti rannassa raikuu.

Vaalit jäävät jo kauas. Täälläkin Kyrön perällä perussuomalaiset menettivät johtoasemansa. Demarit on ensimmäistä kertaa kunnan historiassa suurin ryhmä. Hiljaista on, ei kuulu juhlintaa. Katsotaan mikä muuttuu vai muuttuuko mikään. Keskustakin pärjää, Katariina Pylsy on äänikuningatar, syystä kyllä.  Jouni Ovaska kannoilla. Helsingissä Eija-Riitta pääsi ainoana kristillisdemarina valtuustoon, vaikka ei nostanut sormeaankaan vaalitöihin. Paljon muita tuttuja ei enää olekaan listoilla kummassakaan kunnassa.

Luin loppuun Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (2022) vasta nyt. En pysy enää ilmestyvän kirjallisuuden tasalla. Mutta tämä olikin erinomainen ja mitä sopivin pääsiäiskirja juuri nyt. Myönteinen yllätys on aina iloinen tapaus. Ihailin romaanin kieltä ja kerrontaa, missä historiallinen klangi saadaan muhevasti ja luontevasti ilman teennäisyyden tuntua. Monet ilmaisut ja sanavalinnat riemastuttivat. Hieno suoritus. Hattulan kirkkomaalausten synty ja tausta ja merkitys tulevat vaikuttavasti esiin. Hyvin ja perinpohjin on Anneli aiheen tutkinut.

Tuli heti tarve poiketa seuraavalla matkalla Helsingistä tänne Hattulan kirkon kautta. Mutta kirkko lienee avoinna vain kesäisin. Vielä äskettäin Anneli järjesti omia opastuksiaan kirkossa ja esitteli maalauksia. Kunpa jatkaisi vielä jonkun kerran. Kuinka vanhat maalaukset voivat näin äkisti alkaa kiinnostaa. Romaani kertoo paljon paitsi maalareista, yhteisöstä, uskomuksista, kirkosta ja tapakulttuurista – silti ennen kaikken taiteen voimasta ja merkityksestä.

Toinen pyhien aattoon osunut teos oli se paljon keskusteltu tv-sarja Adolescence, jota Netflix näyttää. Olisi kiva kun kaikki näkisivät eivätkä vain kanavan ostaneet. Kerrankin maineensa veroinen sarja, aito ja väkevä, dokumentin kaltainen ja silti sepitetty, täysin uskottavasti kerrottu 13-vuotiaan pojan tekemä murhatapaus. Vaikka aihe on kauhea, miellyttävää käsittelyssä oli henkilöiden inhimillistäminen kauttaaltaan. Edes poliisi ei  ollut paha, vaan hyvin empaattinen, pojan sympaattisesta isästä puhumattakaan. Kliseinen syyttely oli kuvauksesta kaukana. Näyttelijöiden  osuus on niin väkevää kuin he eivät mitään roolia näyttelisikään.

Nyt kun sarjasta keskustellaan, viimeksi radion Kulttuuriykkösssä, voidaan aina keksiä kaikenlaisia fiksuja vaihtoehtoja ja psykologisoida teoreettisilla epäuskottavuuksilla, mutta ne ovat kärpästen surinaa sen otteen rinnalla, joka sarjassa katsojaa kouraisee. Aina voi väitellä viivahteista, mutta kokoanisvaltaisen elämyksen osalta olen samaa mieltä Brittien pääministeri Starmerin kanssa siitä, että näytettäköön tätä kaikissa kouluissa, muuallakin kuin Britanniassa.  Aina juuriin menevä tyrkkäys jotakin myönteisiä seuraamuksia saa aikaan. Meilläkin tekisi terää niin ala- kuin yläasteilla katsoa varoittavana ja opastavana esimerkkkinä.

Itse asia, aikamme hillitön keskittyminen ulkonäköön, vetovoimaan, ulkoiseen kilpailuun tuottaa jo varhaisvaiheissa tällaisia neurooseja – ja päälle sitten syrjäytymiset ja kaikki tietoiseet julki- ja nettikiusaamiset. On siinä ihmisen identiteetti kovilla lapsesta alkaen. Kaameata jos joku incel-nimetty pakkomielle heittää luonnollisen kehityksen raiteiltaan heti herkimmässä iässä. Puhutaan selibaatista jo 13-vuotaan ongelmana! Seksiä ja sen variaatoita kihisevä yhteiskunta naulaa lapsensa sellaiseen kilpapyörään, että ulospääsy voi pahimmillaan tapahtua pistooli tai veitsi kädessä.

Pääsiäiseen kuuluu julma uskonnollinen kauhukertomus, jota toistetaan vapautuksen ja ylösnousemuksen edellytyksenä. Saavuttikohan tämä brittiperheen söötti poika koskaan mitään vapautusta tekonsa ja tunnustuksensa jälkeen, saati hänen teinityttöuhrinsa. Entä me katsojat, tuliko mikään katharsis eläytyvästä kokemuksesta. Kun pojan perhe kyynelehti ja halaili toisiaan tuskissaan sängyllä, tuli kyllä tarve liittyä tavalla tai toisella joukkoon. Miten se voisi tapahtua, en tiedä. Kertokoot viisaammat. Onneksi ei ole vastaavaa kokemusta lähipiirissä. Se olisikin jo ylivoimainen taakka kannettavaksi.

19.4.2025

Kun joka päivä silmille hyökkää ällistyttäviä uutisia, arkinen elämä alkaa tuntua 110 metrin aitajuoksulta. Jokainen aita selvitettävä nuolaisten, vauhti säilytettävä, rytmi hallittava. Ei saa pudota tietovirrasta, ei ainakan vielä. En ole tällaista aikaa elänyt, vaikka kokenut sentään Berliinin muurin murtumisen, ikuisen Neuvostoliiton hajoamisen ja persujen jytkyt.

Sinänsä voimme merkitä historiaan, että juuri nyt maailmaa ravistelee bipolaarinen hurjapää, joka tekee globaaleja päätöksiä ”by heart”, tunteen tai vaiston varassa. Heti herätessään hän tuntee pakottavan tarpeen saada aikaan jotakin mullistavaa. Kun tällöin ei ole juristiakaan saatavilla, päätökset on tehtävä yksin. Hyvä puoli on se, että tuntuma asioihin on silloin kätevästi keskittynyt yksiin ja parhaiten osaaviin käsiin.

Näiden kommentointi on nyt parasta jätttää a-studion asiantutijoille, joita tarvitaan jo monta ketjullista kuin lätkämatsien vaihtopenkillä. Moni päivystää läpi vuorokauden iPhone kourassa ja odottaa pikakutsua illan lähetykseen. Ilman heidän herkeämätöntä valppauttaan emme pysyisi näinkään hyvin kärryillä siinä, mitä kohta tulee tapahtumaan tai sitten ei.

Parhaan paon päivänkohtaisuuksista tarjoaa paksu romaani tai monisainen tv-sarja. Oman perstuntumani mukaan jälkimmäinen laji uhkaa jo edellisen perinteistä valta-asemaa. Johtuuko siitä, että tv-sarja on lajina uudempi ja notkea, kehittyy vikkelämmin kuin raskaat romaanit ja juonikkaalla rakenteltullaan pakottaa katsojat henkeä pidättelevään riipppuvuuteen.

Esimerkkinä olkoon areenalta hotkimani belgialais-ranskalainen Pandore, hieno monisyinen ja jännittävä poliittis-moraalinen syväluotaus erään rikostapahtuman seurauksiin. Näin tiheästi harvoin kirjoitetaan ajantilitystä. Sitä paitsi ihastuin päähenkilöön, sinnikkääseen syyttäjään Claire Delvaliin (Anne Coesens), joka monen mutkan ja viran menetyksen jälkeen perii voiton vastapeluristaan. Sorry paljastuksesta, mutta oikeuden pitääkin tällaisissa voittaa, vaikka pahalta välillä näytti. Syntyi syövyttävä kuvaus myös niljakkaasta poliittisista pyrkyristä, Mark van Dyckistä (Yoann Blanc). Loppukohtaus oli loistavasti sitaistu! Kannatti elää 16 osaa myötä ja toivoa parasta. Ikävä kyllä oikea elämä ei useinkaan noudata näin järkkymätöntä logiikkaa.

Toinen toivon mukaan vastaavan tasoinen elämys on kohdallani vasta starttikuopissa. Kaikkialla kehuttu ja kohuttu Adolescence Netflixillä lupaa heti alkuosassaan järkyttävää, tyyliltään dokumentaarista kuvausta aiheesta, jossa 13-vuotias kaveri on syytettynä murhasta. Meilläkin on tällaisesta tapauksesta tuore kokemus. Sarjassa on aina se, että kun siihen lähtee, siinä on sitten kiinni ja vain odottaa iltaa, että voi taas jatkaa. Joku vanha itsekriittinen työmoraali estää katsomasta televisiota päivällä (poikkeuksena vanhat kotimaiset huippuleffat) tai lukemasta romaaniakaan (paitsi jos se liittyy tekeillä olevaan työhön). Lisää hirveästä sarjasta myöhemmin, jos kestän loppuun.

Tosielämässä uudet paikat kiinnostavat. Kävin kahdessa ennen kokemattomassa interiöörissä. Radio Dein tiloissa Ruskeasuolla puhelimme Eija-Riitta Korholan kanssa kaikenlaista, lähinnä sattumuksista muistelmieni vaiheilta. Ihmeen syvästi oli Eija-Riitta tähän aiheeseen perehtynyt ja jopa lukenut kunnolla kirjani. Kunnioittava hijaisuus on yleensä seurannutt muistelmiani Päin elämää!, mistä on taas se hyvä seuraus, ettei sitä ole pahemmin haukuttukaan. Saimme luultavasti aikaan vilkkaan podcastin (pääsiäisen jälkeen aalloilla), kiitos Eija-Riitan hyvän johdattelun. Hän on vaaleissakin ehdokkaana, mutta ei tunnu kantavan siitä kovin suurta huolta.

Toinen uusi ja samalla vanha interiööri oli Korkein hallinto-oikeus, joka sijaitsee Fabianinkadulla samassa komeassa graniittilinnassa, jossa ennen oli radiotalo. Sisustus on kokoaan uusittu siitä, kun vanhempieni kanssa kävin siellä seuraamassa Tarvajärven suoraa aamukahvilähetystä. Hauskaa ja puhdashenkistä viihdettä, ihmeellistä pikkupojan silmin. Muistin samalla Taata Sillanpäätä, joka täällä kävi nauhoittamassa joulupakinoitaan. Mitä kaikkea kulttuurihistoriaa liittykään vanhaan radiotaloon. Silloisessa studio ykkösessä, nykyisessä istuntosalissa, saimme nyt arvokkaasti istua.

Tällä kerralla ohjelmassa oli K. J. Ståhlbergin toiminta hallinto-oikeuden taatusti ahkerimpana lainsäätäjänä. Bibliofiilien tilaisuudessa hänestä kertoi Seppo Hentilä, joka on vaimonsa Marjaliisan kanssa kirjoittanut ensimmäisen presidenttiparin kaksiosaisen elämäkerran. Ståhlberg kiinnosti minua senkin vuoksi, että isoisäni oli hänen aikanaan linnan vartiokaartin päällikkö ja presidentin  turvamies. Tärkeä diskreetti tehtävä oli seurata presidenttiä matkan päästä, kun tämä kävi Katajanokalla kosiskelemassa tulevaa vaimoaan Esteriä. Näimme myös presidentin työhuoneen muhkeine lakikirjoineen ja soikeine työpöytineen. Näin  vaatimattomissa oloissa ja yhden miehen työnä luotiin tasavallan valtiosääntö, jota kesti melkein sata vuotta, ja vasta tällä vuosituhannella sitä on ruvettu vähän ajan mukaisesti muuttelemaan.

12.4.2025

Viivyttyäni pari viikkoa maalla oli palattava tankkaamaan kulttuurivajausta. Termi on Pentti Linkolan, hänelle hyvät ystävät järjestivät saman palvelun aina kun hän suostui käymään Helsingissä. Pelkkä lukeminen mökissä ei Pentille riittänyt.

Valitin viimeksi elokuvien tuottamia pettymyksiä. No nyt Antti Alanen lähetti ystävällisesti kohentavan listan paremmista elokuvista. Ryhdyn sitä hljalleen noudattamaan. Päällimmäisenä siinä oli Edward Bergerin Conclave, jota on luonnehdittu ”jännityselokuvaksi”, ja sitä se tosiaan on. Tiukemmin se pitää otteessaan kuin moni poliiisisarja.

En ole lukenut Frank Harrisin samanimistä romaania, johon elokuva perustuu. Olen sen sijaan nähnyt sekä elokuvana että teatterissa teoksen Kaksi paavia, joka sekin kykeni tihentämään teologiset keskustelut aivan herpaantumattomaan tehoon. Merkillistä latausta on näissä korkean tason paavillisissa seikkailuissa. Niiden maailma on niin sulkeutunut, että avautuessaan taiteensa ne saavat katsojan heti satimeen, hän on voitettu.

Ihailin Ralph Fiennesin intensiivistä soritusta johtavana kardinaali Lawrencena. Kaikki salaiset rituaalit paavin valinnassa kuvattiin pikkutarkan huolellisesti. Yhtäkkiä tuntui maailman tärkeimmältä asialta, kuka uudeksi paaviksi valitaan. Lopputulos on yllätys, kuten hyvässä dekkarissa kuuluu olla. Menkää katsomaan, vielä se pyörii ainakin täällä Helsingissä.

Toinen leffa ei jäänyt paljonkaan jälkeen. Kuulin radiokeskustelun Maria Callasin loppuvaiheista kertovasta elokuvasta Maria. Tuntui että se pitäisi nähdä, enkä kadu (vaikka se ei ollutkaan Antin vaativalla listalla). Chileläisen Pablo Larrainin ohjaama taiteilijakuvaus on yllättävän harras ja sisäistynyt, siinä on suuren tähden hyvästijättöä, mennyttä loistoa ja ihailua, mutta ei enää hänen leiskuvaa temperamenttiaan paitsi joissain oikutteluissa. Surullinen on sammuvan laulajan herpaantuminen, jossa sekoittuvat kuvitelmat ja muistot tyhjenevään todellisuuteen. Kuvaus ottaa vapauksia faktoista, esim. Marian käynti Onassiksen kuolinvuoteella lienee sepitelmä. Hieno kohtaus sinänsä.

Angelina Jolie on kaunis ja herkkäilmeinen, mutta hätkähdin aivan kuin hereille, kun lopussa tulee kuvakavalkadi oikeasta Callasista. Ei ole helppoa ilmentää vahvasti elänyttä, kaikkien tuntemaa persoonallisuutta. Musiikki ja miljööt ovat elokuvassa parasta antia. Aina en tiennyt kuka laulaa, oikea vaiko jäljittelijä, mutta upeasti joka tapauksessa.

Teatteriakin täytyi tupata väliin, vaikka olin jo päättänyt tältä keväältä hylätä koko taidemuodon. Seuraava tavoite olkoon uusi Tuntematon sotilas Pyynikillä.   Mutta Juhana von Baghin, Jussi Moilan ja Kati Lukan Jumalat Kansallisen suurella herätti uteliaisuuteni. Kuinka nuori polvi nyt tulkitsee antiikin myyttejä? Ei niitä ole kovin usein enää teatterissa viljelty. Sikäli on hyvä, että käsiohjelma (katoava laji?) esittelee ansiokkaasti taustoja ja henkilöitä. Koulu ei kai enää pidä myyttejä niin pinnalla kuin meidän aikanamme. Vaan mistä tiedän, katsomo ainakin täyttyi nuorista katsojista.

Kiitettävän kunnianhimoinen ajatus on nivoa tutuista tutuin Oidipus-taru nykypäivään ja teatterin todellisuuteen sekä yleiseen maailman tulkintaan. Voi kun se olisi toteututunut jäntevämmin vailla turhaa harhailua sinne tänne aihepiirin kiitollisessa pylväikössä. Käsittely on kieltämättä monipuolista, mutta välillä tavoite katoaa ja juttu harsuuntuu kovin ohkaiseksi. Teatterisohina sisältä kuvattuna ei sittenkään ole katsojalle kiinnostavin kulma. Mutta lavastus on parhaimmillaan hivelevää, tämä on painokkaasti Kati Lukan taideteos. Lopun pilaristo häikäisee.

Entä antiikin ja nykypivän ikuisesti elävä ja kärsivä ihminen, minne hän tässä jää? Monien muunnelmien ansariin? Tekijöiden tajuntoihin? Teatterin omaan taikamaailmaan vailla kouraisevaa kosketusta tähän aikaan, jota kaikista kauhuista ja vaivoista huolimatta yritämme edelleen elää.

Poikkesin myös Night Visions -festivaaliin Orioniin, mutta sen avauksesta, Lamberto Bavan Macabrosta ei ole paljon kerrottavaa, vaikka itse ohjaaja oli paikalla teostaan selittämässä. Kauhu genrenä ei ole oikein koskaan minua koskettanut, pikemmin tuntunut vähän lapselliselta. Ehkä Stephen Kingin parhaita lukuun ottamatta. Tässä jääkaappikallo lähinnä huvitti. Mutta tulipa käytyä.

Nyt on tankattu ja voin palata maalle seurailemaan kevättä. Jotakin tästä jäi poiskin, ennen muuta juhlittiin WSOY:llä Sinuhen uutta sivukuvioitua loistopainosta, mutta siitä ja sen vaiheilta sitten lisää juttua myöhemmin. Siellä pöydässä pohdmme Hannu K. Riikosen kanssa, voiko enää ilmestyä romaania, jota juhlitaan vielä 80 vuoden kuluttua. Epäilimme, mutta eihän se mahdotontakan ole. Tai on tietysti.

5.4.2025