Ajattelin katsastaa vähän, millaisia elokuvia nyt tehdään. Otokseni on aika suppea: kaksi tuoretta teosta. Halusin aloittaa huipulta; katsonpa ensin mikä Oscar-akatemian mielestä on paras elokuva ja sen sitten palkitsi viidellä pystillä.
Tuloksena suuri pettymys. Anora on korkeintaan keskinkertainen viihdeleffa, juoneltaan ja ratkaisuiltaan suoraviivainen ja yksinkertainen. Kaksi lapsekasta tyyppiiä rillutelee keinomaailmassa aikansa, kunnes Moskovan gorillat ja isi ja äiti puuttuvat peliin. Sinänsä valaiseva läpinäkymä venäläisen oligarkian irtonaiseen pimeyteen. So what?
Palkintojen ripotteluun vaikutti varmaan sympatia halvalla ja amatöörielkein valmistetulle kenkänauhatuotannolle. Kiva että elokuvan voi tehdä näin paineettomasti ja ilman suurta tuotantokoneistoa, mutta ei se leffaa yhtään paremmaksi tee. Ihmiskuvat mahdollisimman ohkaisia, eikä lopun pieni kurotus tunteen orastukseen koleaa kokonaisuutta pelastanut.
No hitto, täytyyhän olla edelleen elokuva, joka luotaa ihmismielen syvyyksiä. Jossakin näin haltioituneen kehun elokuvasta All we imagine as Light. Ainakin se vie kokonaan toiseen maailmaan kuin on tämä New Yorkin seksityöläisen ja pilipalipojan leikkikehä. Mumbaissa podetaan myös vierastyöläisten irrallisuutta, mutta kovin eri tasoista. Oikeista ihmisistä on kysmys, mutta vähän hitaasti ja jähmeästi heitä kuvataan. Hitunen elävää romantiikkaakin on. Ehdottomasti parempi ja syvällisempi kuin edellinen.
Intia tuottaa elokuvia liukuhihnalta, mutta tämä on monen maan yhteistuotantoa ja varmasti kunnianihmoisimmasta päästä sikäläisessä myllyssä. Samalla tulokseen tulee jotain ilmeettömyyttä ja persoonatonta pohdiskelua. Vähän lääkitsi, mutta ei tarpeeksi. Tunnen alaa nykyisin erittäin puutteellisesti, mutta missä ovat entisten mestarien Fellinin, Pasolinin, Renoir’n, Godardin, Truffaut’n, Bergmanin tasoiset mestarit… Ehkä niitä on jossain kasvamassa. Katsotaan itään, Intiankin ohi vaikka Japaniin ja Kiinaan. Nyt on alkamassa Cine Aasia viikonloppu Orionissa ja Kino-Palatsissa. Taidan tehdä vielä kolmannen testin.
Tiistaina juhlittiin Martinus-talossa Kianto-kiertueen laskeutumista tänne etelään ja samalla erityisesti Esa Ruuttusen 75-vuotispäivää. Laulullinen esitys on hyvin vertynyt, vaikka edellisestä kerrasta on kolmisen kuukautta. Esan ääni soi komeasti ja Risto Vähäsarja säesti omilla sävellyksillään. Iltaan toi erityisen merkityksen lipputulojen suuntaaminen Tansanian Kilingin koululaisten ruokailuun ja opetukseen. Martsarin kummikouluyhditys piti samassa yhteydessä omat iltamansa. Suuri sali täyttyi ääriään myöten.
Eeva-Liisa Haimelin on toipumassa pitkästä saraudesta ja saattoi Esan jatkoilla arvioida esitystä kokeneen ammattilaisen silmin. Hyvän päästötodistuksen saimme. Saa nähdä jatkaako Kianto-Ruuttunen vielä lauleluitaan jossakin päin Suomea. Kestoesitykseltä joka tapauksessa tuntuu. Pojanpoika Ilkka Kianto todisti lämpiössä, että kaikki on siinä kohdallaan ja isoisänsä Iki Esan hahmossa aidoimmillaan. Tilatkaa käymään!
Eikä menot tähän pääty, klo 13,03 menen Temppeliaukion kirkkoon muistamaan talvisodan päättymistä 85 vuotta sitten. Kiannon talvisota oli karmea, temppelissä kuullaan toisenlaisia tunnelmia, mutta Esa sielläkin laulaa ja Risto säestää ja on muitakin taiteilijoita. Samalla toivomme palavasti tulitaukoa ja rauhanneuvottelujen edistymistä Ukrainaan.
13.3. 2025