Kafka ja Vuorinen

Olen viettänyt hiihtoloman maalla. Tosin en ole hiihtänyt meetriäkään, kelit lämpimät, jäiset ja vetiset. Pitkiä harmaita päiviä. Ihanteellista sisätyöaikaa.

Kaksi ilonaihetta kuluneella viikolla. Tv-sarja Franz Kafkasta valtasi mieleni iltaisin. Sitten Lauri Vuorinen yllätti vaimeat odotukseni täydellisesi. Suksille hän ei kuitenkaan minua innostanut. Mutta hyllyni Kafka-riviä pölytin melko rivakasti. Olen lukenut tuon ja tuon, mutta joitain on jäänyt vallan avaamatta.

Näihin kuuluu romaani Amerikka, Kafkan varhaistuotantoa. Aloin nyt lukea, mutta heti alussa New Yorkiin saapuvan Karlin matkalaukkuselkkaus venyy niin tuskastuttavan pitkäks, että oli pakko lopettaa. Jatkan joskus myöhemmin.

Parhaiten pääsee sisälle K:n novelleihin, niihin jotka hän julkaisi elässään. Ne ovat tavallaan tekijän auktorisoimia kuten kuuluisa ”Muodonmuutos”, joka on edelleen hurjaa luettavaa. Edes Ovidius ei kyennyt 2000 vuotta sitten vastaavaan. Kun lukee nyt Gregor Samsan seikkailuja syöpäläisenä, kiinnittää huomiota sihen, kuinka loogiesti ja tarkasti  Kafka pystyy kujettamaan häntä vaiheesta toiseen ikään kin itsestään selvänä jatkumona. Suurta mustaa huumoria.

Kafka sopii tähän aikaan, niin mielettömiä muutoksia maailma nyt kokee. Ruben Stiller häneltä sieppasikin sitaatin tämän aamun lähetykseen, tosin hyvin viattoman. Kafka merkitsee päiväkirjaansa tiedon, että  sota on syttynyt (ensimmänen maailmansota) ja lisää lakonisesti: ”Iltapäivällä uimaan”. Maailma jatkoi silloinkin menoaan sodasta huolimatta.

Prahan mestarin kirjailijanlaatu on arkisen asiallinen, ja silti teoksia tulkitaa yhä uudelleen ympäri maailmaa. Vanha totuus pätee edelleen: hänen lukemisensa on helppoa, mutta tulkinta vaikeaa. Juuri sen takia hän tutkijoita innostaakin. Jokainen voi löytää oman Kafkansa.

Muistan kuinka innokkaasti Jouko Tyyri jo 1960-luvulla sovelsi Kafkaan freudilaisisa teorioita. Hän oikein nautiskeli keksiessään kerronnasta seksuaalisia symboleja. Kai Laitinen on monissa teosten esipuheissa ja jälkilauseissa ollut pidättyvämpi, mutta hänkin siteeraa virolais-ruotsalaisen Harry Järvin yltiöfreudilaisia elämäkerrallisia tulkintoja. Kaikkia metodeja on Kafkaan sovellettu.

Mikä olisi paras tapa lukea Kafkaa nyt, maailman synkistyessa ja sodan enteiden tihentyessä ja ihmisten hysterisoituessa. Teen omia lukukokeita vailla mitään tavoitteita. Itävaltalais-saksalainen tv-sarja kuvaa Kafkan suhteet kolmeen naiseen. Feliceen, Milenaan ja Doraan, hurmaavan jäykästi ja samalla intensiivisesti, elävästi, omassa ajassaan liikuttavasti. Tulee näkyviin palavasti rakastava herrasmies, joka samalla tuntee kauhu kaikkea seksuaalista toimintaa kohtaan. Päätän lukea uudestaan Kafkan kirjeet Milenalle, niissä on eniten sähköjännitteitä. Sarja on kuvattu omaperäisesti, liikkuvasti, pitkin kekusteluin ja äkkinäisin leikkauksin, läpikotaisin elävästi.

On varmaa. että Donald Trump ei ole koskaan lukenut Kafkaa, mutta hän osaa luonnostaan elää kafkalaista elämää – ainakin sisäisesti. Hän tekee samalla tavoin ristiriitaisia ja päättömiä aloitteita ja saa ne tuntumaan jollakin lailla loogisilta, jopa välttämättömiltä. Kafka oli etevä vakuutusvirkailija, joka tunsi lakitekstit ja numerot, mutta käytännön arkielämää hän tunsi erittäin heikosti. Hän on ilmeisen autistinen henkilö, ehkä Asperger-tapaus, ja siihenkin on psykoiloginen tutkimus varmasti jo monesti viitannut vai onko.

Jatkan harrastustani maaseudun harmaassa haudanhiljaisuudessa, mutta huomenna palaan Helsinkiin. Olen saanut yhden työn päätökseen sopivasti suomalaisen kulttuurin päivänä. Lippua en silti vetänyt salkoon. Tarkistin laajahkon käsikirjoituksen ja päätin, että olkoon se nyt siinä ja odottakoon kohtaloaan. Jonnekin sitä pian pusken ja katson onko sillä onnea matkassa.

Parasta mitä Suomen MM-hiihtojoukkueelle saattoi heti ensimmäisenä päivänä sattua oli Lauri Vuorisen ällistyttävä pronssmitali. Taitavan taktinen hiihto! Palautan taas mieliin Veikko Huovisen sanat: ellei meille tule hiihtomenestystä, Suomen kansan henkinen selkäranka murtuu. Kyllä se siitä, kun alku on jo näin hieno. (Kläbohan on hiihdon yli-ihminen, häntä voi vain ihailla, ei juuri kilpailla hänen kanssaan varsinkaan hänen kotikaupungissaan.)

PS Kun poikkesin alakertaan, uutsissa räiskyi dramaattisesti. Trump ja Zelensky ottivat raikuen yhteen Valkoisessa talossa. Trump räyhäsi kuin persieen ammuttu karhu. Mitähän siitäkin seuraa? Luettava yhä enemmän Kafkaa, jotta ymmärtäisi senkin mikä on täysin käsittämätöntä. Voisiko tämän ajan novelli alkaa: ”Eräänä aamuna herätessään Donald Trump huomasi olevansa suuri koppakuoriainen…”

Kalevalanpäivänä 2025

 

 

Helmi ikuisuuteen

Siinä olemme muistotilaisuudessa me Helmin neljä poikaystävää. Oikealta opetusneuvos Kauno Perkiömäki (85), rovasti Hannu Lehtipuu (94), ministeri Pekka Tuomisto (84) ja professori Panu Rajala (79). Hyvin pärjäsimme, hartaina Helmiä muistelimme, häneen meillä oli kaikilla omat kosketuksemme pitkältäkin ajalta. Tunnelma haikea, muistot enimmältä riemukkaita.

Puheita pidimme ja monia pakisimme, Laitilan kylän paikallishistoriaa tuuletimme, siinä kylän vanha kanta-asukas Pekka on paras asiantuntija. Sota-ajoista kertoivat aika hurjia juttuja sen aikaiset sotilaspojat Hannu ja Pekka. Minäkin kuulin uusia asioita, vaikka kuvittelin näiltä  main jo kaiken tuntevani.

Tarkin talo rakennettiin Tuomiston maalta lohkaistulle tontile, ”paraatipaikalle”, kuten Pekka muistutti. Tuolla sen keltainen pääty loistelee vastarannalla, nyt tyhjenneenä, vaikka lapset ovat kuulemma päättäneet säilyttää sen ennallaan. Helmi saattoi puolestaan ikkunoistaan tarkkailla elämän melskettä meidän rannallamme. Samalla hän hallitsi Sillanpään Saavutuksen ja Walakorven asumuksen.

Rovasti Jorma Pitkänen siunasi Helmin hautausmaan vanhassa kappelissa, kun kirkko on nyt remontissa. Hyvin mahduimme sinne, puolisensataa saattajaa Helmin itsensä huolella laatiman kutsulistan mukaan. Saatoimme hänet kauniin hautausmaan poveen. Paljon oli paikalla Vasaran sukua, mukava oli kuulla heidän mouhijärveläistä murrettaan. Monia kanssaihmisiämme tapaamme vain hautajaisissa.

Olli puhui asiallisesti, Oili istui syvissä mietteissä muistellen arvatenkin äitinsä viimeisiä aikoja, joita hän ratkaisevasti avusti ja helpotti. Näin Helmi sai viettää satavuotisen elämänsä loppuun saakka omassa kodissaan ilman Pirhan tai purhan tai minkään soten apua lukuun ottamata muutamia päiviä sairaalassa.. Lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia oli  paikalla vilisten.

Eräs aikakausi on taas päättynyt, kuten Kauno totesi. Alla tarinan lopuksi paikallislehden muistokirjoitus, jonka sain toimekseni ja veljet hyväksyivät.

21.2.2025

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kohtaloiden viikko

 

Matkalta palattuani tuntui kuin maailma olisi kääntynyt sillä aikaa sijoiltaan. Tosiasiassa vain vanhat trendit olivat vahvistuneet. Nyt pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Ukraina litistyy kahden suurvallan survomana. Enteet surettavat. Kuinka kävikään Mitannian Egyptin ja Babylonian puristuksessa. Sinuhe sen kertoi. Aina pienet joutuvat kärsimään, kun suuret pullistelevat.

Silti täytyisi pitää toivoa yllä. Pahinta on antautuminen etukäteen. Siitä antaa näytteen valtamediamme HS, joka pääkirjoittajan kolumnissa neuvoo meitä alistumaan jo huonoihin rauhanehtoihin. Aivan samoin Trump laskee käsistän jo ennalta tärkeimmät valttikortinsa. Voi kuvitella kuinka Putin Kremlissä hykertelee. Peli on melkein pelattu, mutta silti pitää uskoa viimeiseen saakka.

Eurooppa tarvitsee näköjään kunnon kolhaisun ennen kuin se ryhdistäytyy.  Saksan ja Ranskan johtajat lähtevät sentään edes sanalliseen taisteluun, ja Britanniakin havahtuu saarellaan huomaamaan mitä mannermaa tarvitsee. Meillä ollaan kumman defaitistisia. Kun vuosikaupalla on uhottu, että Ukrainan kohtalo ratkaistaan taistelukentällä ja Ukraina ei saa hävitä ja Venäjä ei saa voittaa – ei tarvittu kuin Trumpin kaksi puhelinsoittoa ja Vancen yksi puhe, niin jopa muuttui ääni kellossa.

Nyt sitten opetellaan häviämään kauniisti ja ryppyilemättä. Realismin nimissä arvoista piittaamatta. Pelastetaan mitä henkitoreissa voidaan. Kaksinapaiset neuvottelut käydään Riadissa ja Zelensky kutsutaan kuunteluoppilaaksi. Monennapaiset pulinat jatkuvat Pariisissa. Kohta ei tiedetä, kuka mitäkin tahtoo ja ketä edustaa.  Henkisesti lannistavinta on Hesarin ja muidenkin tietäjien edustama tappion julistus ennen enimmäistäkään neuvottelua. Samaa henkeä oli Rannan vahingoniloisessa pilapiirroksessa. Ehkä siellä ajatellaan, että pessimisti ei pety. Veikkaan että Ben Z pitää näitä omassa tv-ohjelmassaan viikon rimanalituksena.

Vakava takaisku oli tieto vanhan kaverin Martti Häikiön kuolemasta. Tuossahan silloin tällöin tapailimme hänen ja rouvansa Tytin kanssa Laivurin nurkilla. Olimme Martin kanssa yhteisissä puuhissa, kun hän kirjoitti Koskenniemen kaksiosaista elämää ja minä Waltaria ja Meriluotoa. Sain Martilta aineistoa ja kanustavaa tukea. Viimeksi luin hänen salanimellä kirjoittamansa dekkarin. Tytiltä kuulin, että heillä luettiin innostuneina muistelmiani. Maailma harvenee, kun kaverit katoavat yläilmoihin.

17.2.2025

 

 

Ronaldo juhlii Madeiralla

Rantakadulla törmäsin valtavaan julisteeseen. Nuorekasta fanijoukkoa kuvattiin sen edustalla. Laidemmalla oli tummanpuhuva patsas. Pieneen museoon johti jatkuva yleisövirta. Cristiano Ronaldo täyttää 40 vuotta, synnyinsaarella suuret juhlat.

Museoon oli piipahdettava. Toinen toistaan suurempia valoikuvia sankarin saavutuksista. Kultaisia jalkapalloja pitkä rivi lasikaapeissa. Videoita unelmanomaisista täysosumista. Kaikkialla sama välkkyvä, hyvin kammattu hymy. Ehtymätön ideaali ja edelleen pelikunnossa. Tosin rapauttaa turhaan mainettaan nykyisin Saudi-Arabiassa. Ei tietenkään turhaan, vaan huikeista summista. Urheilua tämäkin.

Tähti vierailee kuulemma vähintään uutena vuotena loistohotellimme Savoyn kattoterassilla ihailemassa uljasta ilotulitusta. Vastaanotto on aina satumainen. Jos joku on profeetta omalla maallaan, niin Ronaldo Madeiralla. Kaikesta huolimatta. Yksi hänen patsaansa museossa on muovailtu tummasta suklaasta.

On ihmellistä katsella Suomen valtiopäivien avajaisia reaaliajassa pikkuruisella saarella Atlantin valtamerellä. Pidän tätäkin tekniikkaa edelleen ihmeenä, vaikka uudet innovaatiot ryntäilevät jo kohti avaruuksia. Presidentti Stubb: kaksi eleganttia kumarrusta, Ruotsin suurlähettiläälle ja J.L. Runebergille. Poliittisen sanoman voi kehystää sydämellä ja sivistyksellä. Puhemies Halla-aho: erinomaisen tasapainoinen katsaus aikaamme. Silmäilemällä pitkiä artikkeleita ei oikein selviä, mistä edustajien tyytymättömyys häntä kohtaan kumpuaa. Luultavasti persoonaa kohtaan periaatteesta tunnetusta vastenmielisyydestä.

Tämmöinen Funchalin kylä on äkkiä tutkittu. Kauppoja, konsertteja ja paviljonkeja on paljon. Hauskassa ravintolassa tyttö värisyttää antaumuksella paikallisia Fadoja. Popsimme kuunnellessa paistia ja punaviiniä. Taksimatka hotelliin maksaa 7 euroa. Kolmen hengen kesken ei riitä edes jaettavaa. Savoy Palace on iso loistelias oleilutehdas, näin talvisesongin aikaan suurelta osin tyhjillään. Ahkerasti palvelevaa henkilökuntaa on pirusti. Kuinka mahtaa kannattaa? Kesällä varmaan sakki sakenee, harmaapäiset pantterit valtaavat areenat ja uima-altaat. Suomalaiset täälläkin voimissaan.

Yllättäen törmään Modernin Taiteen Museo MOMAan. Nimitys on liian komea pienelle parakille, joka kyllä näyttää kirkuvan roisia nykytaidetta seinien täydeltä. Iltaisin on auditoriossa elävää jazzia, lähistön Irkku-Pubissa sikäläistä soitantaa. Viihdytystä löytyy joka nurkalta, samoin Madeira-viiniä, mielestäni liian makeaa. Kuten koko elämänmuoto täällä joutilaitten paratiisissa.

Minua yritetään ponnekkaasti houkutella Vacation Clubin jäseneksi, mutta miksi sitoutua yhteen paikkaan ja pienillä eduilla ketjun kuljetettavaksi? Impulsiivinen matkailu voittaa sittenkin turvallisen rutiinin. Kaikilla mukavuuksilla pehmustettu lomailu vaikuttaa liian ylelliseltä ja tapahtumaköyhältä. Maailmaa pyörittää kiihtyvä markkinointi, itse heilahdin tänne kirjamessujen tarjouksesta. Kirja ei täälläkään vietää näkyvää juhlaa, mutta onneksi on omaa evästä ja clubin köykäisestä jännärikirjastosta löytyy täydennystä.

Lueskelin paikallisväriä kerätäkseni parikin Anu Patrakan dekkaria, jotka tosin tapahtuvat manner-Portugalissa. Melko näppäriä, helppotajuisia, riittävän informatiivisia. Mielestäni samaa selkokielistä tasoa kuin Satu Rämön islantilaisdekkarit, mutta eivät jostain syystä yllä samoihin myyntilukemiin. Nobel-kirjailija Saramago on liian raskasta historianravintoa täkäläiseen leutoon mielentilaan. Hänen tunnetut pornografiset keräelmänsä voisivat tosin pristää. Äänikirjojen ääretön valikoima on antelias lisä vähäunisiin öihin.

Onnittelut Pirkko Saisiolle kahdestakin palkinnosta! Pajtim Statovcin kanssa he ovat nyt kirkkaimmat kirjailijatähdet meillä. Odotellaan avautuvatko ulkomaiset markkinat kunnolla. Yhden hyvän vihjeen Saisio antoi: hän kirjoittaa ikään kuin salaa itseltään. Taidan käsittää mitä hän tarkoittaa. Jotain tuttua siinä on. Saatava vain luetuksi näidenkin paksut kirjat kunnolla loppuun.

Kohta viikko päättyy, ja se riittää hyvin tähän unteloon, kauniin levolliseen oleiluun. Kaunistahan täällä on, kukkia joka nurkalla, väriloisto jo turruttaa. En lähde luistelemaan levadoille, vaan tyydyn parvekkeen huikaisevaan merinäkymään ja uima-altaan vilpoiseen syleilyyn. Kuntosaliakin kokeilen varovasti. Varkain teen työtäkin aamuisin. Ihminen ei hellitä ennen kuin vallan lamaantuu. Maailmanpolitiikan melskeet tuntuvat kaukaisilta, mutta annas olla kun taas kotimaan kohtaan. Onko maailma yleensä enää mallillaan Trumpin ja Muskin ravistelujen jäljiltä?

8.2.2025

 

 

 

 

 

Hirmuinen aika Latviassa

Kun nuori Anna Zigure ilmestyi kirjallisuuden kääntäjänä Helsinkiin 1970-luvun lopulla, meillä ei tiedetty mitään Latviasta. Se oli valkoinen läiskä kartalla ja kuului Neuvostoliittoon. Oli suureksi osaksi Anna ansiota, että vähitellen tietoa tihkui. Perustettiin jopa Rozentals-seura suhteita hoitamaan ja pian Anna asettui Armfeltintien vanhaan lähetystöön maansa suurlähettiläänä Suomessa. Häkellyttävän nopea ja hieno kehitys.

Nyt on jo tullut paljon kirjallisuutta Latviasta, tietopuolista ja myös kaunokirjallista. Viimeisin lukemani on Maris Berzinsin (hitto kun en saa tähän kaikkia merkkejä nimiin näkyviin) romaani Lyijyn maku, ilmestynyt 2015 ja suomeksi viime syksynä Hilkka Koskelan suoraan alkukielestä kääntämänä.

Aihe on mitä synkin. Latvia elää kurimuksen aikoja vuosina 1939-1941. Ensin tulevat venäläiset ja sitten saksalaiset ja lopulta taas venäläiset. Tuttu kuvio koko Baltiasta. Miehittäjät eivät eroa paljon toisistaan, vain sikäli että toinen on pahempi toista. Toiset pakenevat maasta, toiset taistelevat kumpiakin vastaan ja toiset pysyvät hiljaa paikallaan. Berzinsin romaani kuvaa paikallaan pysyjiä, jotka kuitenkin tempautuvat mukaan taisteluihin.

Keskiössä on kaksi maalarinkisälliä kuin kansanlaulussa, mutta heidän olonsa ei kauan pysy huolettomana. Miten kuten he keinottelevat hengissä ja suojassa, keräävät ympärilleen tuttaviaan, suojelevat juutalaisia vainojen alkaessa, riskeeraavat yhtä ja toista, ovat solidaarisia ja urheita, omatkin sekaantuvat sortoon ja tuhoon – kunnes lopulta käy huonosti, oikein todella huonosti.

Merkillisesti Berzins, joka kuuluu olevan entinen virkamies, loihtii jotensakin hilpeän seikkailumielen romaanin alkupuolelle ja pitkään se säilyykin. Kysymys on selviytymisestä jokseenkin mahdottomissa oloissa. Syntyy romanssejakin. Ihmeen hyvällä onnella ja taidolla ihmiset selviävätkin, kunnes  musertuvat historian rattaisiin.

Miksi murheellista kirjaa on kuitenkin mukaansa tempaavaa lukea, johtuu henkilöiden positiivisesta luonteenlaadusta ja usein hauskasta vaikkakin hirtehisestä sanailusta. Hilkka Koskela on hyvin tavoittanut rennon puheenomaisen ilmaisun, joka varmaan vastaa alkukielistä laitosta. Kieli on ilmeikästä ja joskus tekisi mieli sanoa luvattoman ilomielistä. Hurja leikkaus, suoraan oopperajuhlasta tuhoamisleirille. Loppua on sitten karmeata lukea, mutta ei kirjaa voi kädestäkään laskea.

Tämän tyyppistä yhä avoimempaa ja julmempaa yksilötason historiaa on alkanut ilmestyä Baltiassa ja itäisen Euroopan sorretuissa entisissä satelliiteissa. Nyt ei enää vain todeta tapahtumien raakaa kulkua, vaan nyt ilmaantuvat yksilöiden kokemukset entistä tiheämmin kuvittamaan ja elävöittämään mustaa historiaa. Jaan Kross on jo  kauan kärjessä  avannut tätä totuuden puhumisen sarkaa Virossa. Berzinsin romaani palauttaa lisäksi mieleen pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen tsekkiteoksen, Alena Mornstinovan loistavan Hanan. Se on ehkä monikäänteisempi, ihmisuhteissaan syvempi, mutta yhtä todistusvoimainen ja lopussaan vähintään yhtä murskaava. Hirmuista sanoisi Paasikivi jos eläisi.

Näitähän tässä nyt kannattaa lukea, kun meidän turvallisuudestamme paljon puhutaan eikä se vaan näy vielä tämän kummemmin käytännön elämässä järkkyvän. On hyvä välillä katsoa, mitä kauheuksia muualla on eletty ja paraikaa sillä suunnalla ja muualla eletään. Huokaus ja hiljaisuus.

2.2.2025

Continue reading…