Kun nuori Anna Zigure ilmestyi kirjallisuuden kääntäjänä Helsinkiin 1970-luvun lopulla, meillä ei tiedetty mitään Latviasta. Se oli valkoinen läiskä kartalla ja kuului Neuvostoliittoon. Oli suureksi osaksi Anna ansiota, että vähitellen tietoa tihkui. Perustettiin jopa Rozentals-seura suhteita hoitamaan ja pian Anna asettui Armfeltintien vanhaan lähetystöön maansa suurlähettiläänä Suomessa. Häkellyttävän nopea ja hieno kehitys.
Nyt on jo tullut paljon kirjallisuutta Latviasta, tietopuolista ja myös kaunokirjallista. Viimeisin lukemani on Maris Berzinsin (hitto kun en saa tähän kaikkia merkkejä nimiin näkyviin) romaani Lyijyn maku, ilmestynyt 2015 ja suomeksi viime syksynä Hilkka Koskelan suoraan alkukielestä kääntämänä.
Aihe on mitä synkin. Latvia elää kurimuksen aikoja vuosina 1939-1941. Ensin tulevat venäläiset ja sitten saksalaiset ja lopulta taas venäläiset. Tuttu kuvio koko Baltiasta. Miehittäjät eivät eroa paljon toisistaan, vain sikäli että toinen on pahempi toista. Toiset pakenevat maasta, toiset taistelevat kumpiakin vastaan ja toiset pysyvät hiljaa paikallaan. Berzinsin romaani kuvaa paikallaan pysyjiä, jotka kuitenkin tempautuvat mukaan taisteluihin.
Keskiössä on kaksi maalarinkisälliä kuin kansanlaulussa, mutta heidän olonsa ei kauan pysy huolettomana. Miten kuten he keinottelevat hengissä ja suojassa, keräävät ympärilleen tuttaviaan, suojelevat juutalaisia vainojen alkaessa, riskeeraavat yhtä ja toista, ovat solidaarisia ja urheita, omatkin sekaantuvat sortoon ja tuhoon – kunnes lopulta käy huonosti, oikein todella huonosti.
Merkillisesti Berzins, joka kuuluu olevan entinen virkamies, loihtii jotensakin hilpeän seikkailumielen romaanin alkupuolelle ja pitkään se säilyykin. Kysymys on selviytymisestä jokseenkin mahdottomissa oloissa. Syntyy romanssejakin. Ihmeen hyvällä onnella ja taidolla ihmiset selvuävätkin, kunnes musertuvat historian rattaisiin.
Miksi murheellista kirjaa on kuitenkin mukaansa tempaavaa lukea, johtuu henkilöiden positiivisesta luonteenlaadusta ja usein hauskasta vaikkakin hirtehisestä sanailusta. Hilkka Koskela on hyvin tavoittanut rennon puheenomaisen ilmaisun, joka varmaan vastaa alkukielistä laitosta. Kieli on ilmeikästä ja joskus tekisi mieli sanoa luvattoman ilomielistä. Hurja leikkaus, suoraan oopperajuhlasta tuhoamisleirille. Loppua on sitten karmeata lukea, mutta ei kirjaa voi kädestäkään laskea.
Tämän tyyppistä yhä avoimempaa ja julmempaa yksilötason historiaa on alkanut ilmestyä Baltiassa ja itäisen Euroopan sorretuissa entisissä satelliiteissa. Nyt ei enää vain todeta tapahtumien raakaa kulkua, vaan nyt ilmaantuvat yksilöiden kokemukset entistä tiheämmin kuvittamaan ja elävöittämään mustaa historiaa. Jaan on jo kauan kärjessä avannut tätä totuuden puhumisen sarkaa Virossa. Berzinsin romaani palauttaa lisäksi mieleen pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen tsekkiteoksen, Alena Mornstinovan loistavan Hanan. Se on ehkä monikäänteisempi, ihmisuhteissaan syvempi, mutta yhtä todistusvoimainen ja lopussaan vähintään yhtä murskaava. Hirmuista sanoisi Paasikivi jos eläisi.
Näitähän tässä nyt kannattaa lukea, kun meidän turvallisuudestamme paljon puhutaan eikä se vaan näy vielä tämän kummemmin käytännön elämässä järkkyvän. On hyvä välillä katsoa, mitä kauheuksia muualla on eletty ja paraikaa sillä suunnalla ja muualla eletään. Huokaus ja hiljaisuus.
2.2.2025