Siinä istumme kaikin vanhassa kunnon kapakassa, joka on täyttänyt 100 vuotta ja Pekka Tarkka jää vain kymmenen vuotta siitä jälkeen. Pekan yhdeksää vuosikymmentä juhlistimme parisen kuukautta merkkipäivän jälkeen. Kaikki olimme aikoinamme Pekan oppilaita, oikealta vastapäivään kiertäen: Vesa Karonen, Touko Siltala, Juhani Niemi, Juhani Salokannel, itse juhlakalu ja minä, Panu Rajala.

Pekka oli assistenttina ikimuistoisella Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella Liisankadulla 1960-70-luvuilla. Istuimme hänen johtamillaan praktikumkursseilla kalevalaisten taulujen kehystämässä seminaarihuoneessa. Saimme tehtäväksi lukea Pekan valitsemia kirjoja, analysoida ne ja kirjoittaa niistä päteviä tulkintoja. Pekka luki, arvioi ja antoi palautetta. Opimme paitsi ymmärtämään kirjallisuutta myös kirjoittamaan yleistajuisesti niin että suuri yleisökin ymmärtäisi.

Kaikilla yllä istuvilla on siis kiitollisuuden velkaa Pekalle. Hän oli terävä ja uudenaikainen opettaja sen aikaisessa yliopistossa. Lisäksi hän veti meitä vuorollamme lehdistöön ja mediaan, missä saimme harjoitella käytännön kriitikon toimintaa. Niemen Jussi ja Vesa ponnahtivat pian Hesariin, minä perässä, vaikka ensin kokeilimme siipiämme Salokanteleen Jussin kanssa Demarissa ja radiossa, minne Jussi sitten jäikin hommiin ennen kuin jatkoi monipuolista kulttuuriuraansa. Hän myös kunnostautui kustantajana, ja Touko jatkaa sillä alalla vieläkin.

Rosebudin kirjakuppias Hannu Paloviita poikkesi tervehtimään ja otti kuvan. Kehuimme kilvan hänen kirjakauppaansa, joka mielestämme on Suomen paras ja harvoja valopilkkuja kirja-alan kurimuksessa. Paljon ovat kulttuuripalstat muuttuneet niiltä ajoilta kuin itsekin niillä killuimme. Mutta aika rientää, väki nuorentuu ja pinnallistuu ja turha on kaiken perään haikailla meidän vanhojen jäärien.

Pekka näyttää kaikesta huolimatta esimerkkiä ja takoo täyttä päätä Aaro Hellaakosken elämäkerran toista osaa. Tätä elämäkerrallista linjaa olemme itsepintaisesti kirjoissamme edustaneet kaikkia uus- ja postkriitikoiden kieltoja uhmaten. Ojensin Pekalle lisädokumenttina Mika Waltarin villin luonnehdinnan kirjeessään Leena Ilmarille, missä Hellaakoski saa osansa Sillanpään, Hella Wuolijoen ja koko 1940-luvun kirjailijakaartin ohella. Kirjeissään Waltari tulee ilmaisseeksi sellaista, mitä hän ei mistään hinnasta olisi julkisesti tohtinut sanoa. Kokonaisesta Hellaakoskesta taitaa tulla kirjoittajansa ikäennätys kirjallisuushistoriassamme. Kannustimme Pekkaa työn kunniakaaseen päätökseen saakka, varsinkin sen kustantaja Touko Siltala.

Kaikenlaista juttua riitti ja vielä oli intoa kumota viiniä ja olutta sekä ahventa, pihviä ja munuaista, päälle Irlannin terästettyä kahvia. Tarjoiluhenkilökunta on entiseen tapaan persoonallista ja leppoisaa. Olipa hauska tavata kavereiden kanssa, vaikka polkumme aina silloin tällöin yhtyvät edelleen. Eipä ihan turhaan kulutettu niitä Liisankadun seminaarihuoneen tuoleja silloin vehreässä nuoruudessamme.

31.1.2025