Kulttuurin harrastus on meillä kiivasta, ajattelin, kun seisoin jonossa Ateneumin edessä. Tällainen joukko nuoria ryntäämässä katsomaan goottitaiteen ja keskiajan kuvajaisia keskellä kirkasta iltapäivää. Museokorttiko heitä houkuttaa vaiko oma vilpitön innostus kuvataiteeseen? Trendi on vahvistumaan päin samalla, kun lukutaito vähenee. Voisiko tästä vetää johtopäätöksiä?
Kyllähän siellä luurangot kolisivat ja synkät näkyvät hallitsivat, mutta valoakin lopulta tarjottiin. Jokin morbidi viehtymys ihmisiä villitsee näinä turvahakuisina aikoina. Huoleton tungos taulujen äärellä hillitsee samalla liikoja mielleyhtymiä. Jos näitä tuijottaisi itsekseen tyhjässä salissa, voisi vaipua masennukseen. Kuolema on nuorista katsojista vielä niin kaukana, että voivat ottaa pääkallot estetiikan ja elämysten kannalta.
Hauskinta oli tuttujen kotimaisten klassikoiden kuten Gallen-Kallelan, Simbergin, Schjerfbeckin ja muiden ripustusrinnastukset ulkomaisiin teemallisiin yllätyksiin. Niissä oli tuoretta oivallusta, vaikka aiheet vanhoja ja ikuisia. Silloin kun kuolema ei tule kovin lähelle, luurangot kolisevat kolean viihteellisesti. Vaikka onhan meillä kaikilla omaisia ja mitä hyvänsä kokemuksia.
Jotenkin näiden aiheiden jatkumoksi sopi kävely parin korttelin päähän Kino-Palatsiin, missä näytettiin Klaus Härön uutta elokuvaa Ei koskaan yksin. Kuoleman läheisyys oli siinäkin vahvasti tuntuvilla. Olen aina arvostanut Härön itsenäistä elokuvataidetta, joka ei kumartele virtauksia. Tässä nyt vähän kuitenkin on pitkän eurooppalaisen tradition seurantaa. Voisi puhua kotimaisesta pikku-Schindleristä, sillä aihe itsessään on melko vähäinen episodi valtavissa juutalaistuhoissa. Kahdeksan ulkomaan kansalaista täältä karkotettiin, ei yhtään suomalaista kovasta paineesta huolimatta. Häpeätahra on kohtuullisen pieni tuhannen Saksaan vaaditun juutalaisen listaan verraten. Mutta jokainen ihminen on tietysti leffan arvoinen.
Elokuva on vähän verkkainen ja vaimea dramaattiseen aiheeseen nähden. Pimeä se myös on ja synkeän syksyinen. Huolella tehty ehdottomasti, ajankuva pikkutarkasti tutkittu. Paitsi monet nykykieliset repliikit eivät oikein istu kuvattuun aikaan. Itse Abraham Stilleristä (Ville Virtanen) olisi odottanut enemmän temperamenttia ja sitä muhevasti hösöttävää rähinää, josta hän kuulemma oli tunnettu (eikä pojanpoika ole kauas puusta pudonnut).
Suomen hallitus selviää melko kuivin jaloin. Väinö Tanner oli keskeinen ratkaisija, elokuvassa tosin liiaksi Stillerin johdateltavissa. Näköiskuvia ei meillä pidä vaatia, mutta Hannu-Pekka Björkman on silti liian pulskan pehmoisa hahmo jääkylmäksi järkimies Tanneriksi. Lisäksi vilahtaa sivuhenkilönä lievästi Jukka Rangellia muistuttava pääministeri. Hyvällä tahdollakin löytyy vain pieniä naarmuja laatuleffassa. Pahin oli kannaltani se, että raitsikkalinjat olivat pitkään toissa syksynä sekaisin, kun tätä filmattiin Fredan torilla.
Juuri kun kylläisenä muistelin kulttuurintäyteista iltapäivääni, hätkähdin aamun Hbl:ää lukiessani. Nicolas von Kraemer kirjoittaa laajan provokatiivisen esseen, missä leikkauksia vastustava kulttuuriväki näyttäytyy itsetyytyväisenä omia etujaan ajavana joukkokuntana. Herran pieksut, tästä se vielä hälinä nousee! Kirjoittajan mukaan kulttuuriväki katsoo itsestään selväksi etuoikeudekseen työntää kätensä syvälle veronmaksajien taskuun, jotta se voi toteuttaa rauhassa hienoja projektejaan. Koko taide-elämä lepää vankasti valtiollisella jalustalla, muuta ei osata kuvitellakaan. Von Kraemer peräänkuuluttaa aitoa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri osatekijät ottavat tasapuolisen vastuun tekemisistään.
Juttu on tietoisen poleeminen ja kapeasti ajateltu. Käyntini Ateneumissa ei olisi ollut mahdollinen ilman valtion omistavaa ja kokoavaa tukea. Silti taidenäyttelyissä liikkuu tunnetusti mahtavat summat säätiöiden ja yksityisten rahaa. Härön elokuvan lopussa on pitkä lista tuottajia meiltä ja mualta, kaipa siellä Eokuvasäätiökin vilahti. Elokuva on silti edelleen paljolti sitä omavaraista bisnestä, jota von Kraemer tuntuu kaipaavan lisää kulttuurin rakenteisiin vapaan kansalaisyhteiskunnan nimissä.
No hyvä, itse selvisin taidenautinnoistani liikuttavan vähäisellä euromäärällä. Selkäni takana hääri monenlaisia maksajia, minä yhtenä pienimmistä. Näyttelyyn pääsin pressikortilla ja elokuvaan eläkeläishinnalla. Mutta huomaanko myös alueellisen etuoikeuteni: Paltamosta tai Pielisen rannoilta ei yhtä helposti hilpaista Ateneumin gootteja ihailemaan kuin minä kävellen tai raitsikalla Rööperistä. Taiteen tuesta ja kustannuksista riittää taatusti pulinaa, sitä lietsoo osaltaan tuokin von Kraemerin terävän sarkastinen artikkeli aamun Höblässä.
19.1.2025