Tänään vasta joulu loppuu, Nuutin nuppuun saakka vanha kansa jaksoi kautta juhlia. Nuutipukkeja näkyi vielä takavuosina Hämeenkyrössä, mutta ei enää täällä Rööperissä.

Ajelin viime viikolla Turun kautta Helsinkiin. Aika paha keli, mutta selvisin. Näin Turun Suomalaisessa Yhteisoulussa virkeän näytelmän, norjalaisen Erlend Loen romaaniin perustuvan ja Anna Krogeruksen dramatisoiman Supernaiivin. Ilmaisutaidon lukiolaiset sen esittivät, soivittajana ja ohjaajana opettajansa Salla ”Marjantytär” Pulkkinen, joka minut oli paikalle kutsunut. Kannatti käydä! Vaativa teksti, nuorten vilpitöntä tarkoituksen etsintää levottomassa maailmassa. Kesken kaiken käydään jopa New Yorkissa. Taidokkaasti sekin toteutettiin. Parasta on nuorten vilpitön innostus, joka säteili ja rämisi rampin yli.

Vertauskohtana huomasin Hesarin esittelevän laveasti (10.1.) Vaskivuoren lukion musikaalia The Prom – elämäsi tanssiaiset Martinus-salissa. Pääroolia esittävä Elsa Pettinen toteaa lehden mukaan: ”Musikaalien kautta oppii paljon sellaisia asioita, mitä ei lukiossa muuten tulisi opittua.” Tällaiseen ei joka koulussa ole resursseja, ei kai palavaa intoakaan. Salla sanoi olevansa kiitollinen, että Tsykissä saivat mahdollisuuden, joka ei ihan heti toistu. Näin kasvatetaan uutta polvea teattereihin, sekä lavalle että katsomoihin.

Turusta ennätin halki tuiskun Helsinkiin ja Sauli Tiilikaisen luo harjoituksiin, minäkin. Kokoamme matineaohjelmaa Suomalaiselle Klubille huomiseksi, Sauli vetelee komeita Hugo Wolfeja ja Wagnereita,  Jukka Nykänen säestää tunnetulla taidollaan ja minä yritän tuikkia runoja aina sopiviin väleihin. Mika Waltarin ”Ylpeällä rukouksella” aletaan, sitten on Manneria, Hellaakoskea, Södergrania ja yksi iso yllätys. Saas nähdä kuinka äijien käy.

Vuoden kulttuuritarjonta kannattaa aloittaa tutuilla ja läheisillä aiheilla. Nythän ei muusta puhutakaan kuin siitä QOFE-sarjasta, kuten sitä tuttavallisesti lyhennellään. Kaiketi se jää kotimaiseksi kansanklassikoksi ja ansaitsee kaiken huomionsa. Joku väitti jo, että sarja saa jatkoa, vaan kuinkahan siinä riittää poltetta. Katsojia ainakin riittäisi. Katselen sieltä täältä toiseenkin kertaan, niin hyvin kerronta vetää ja Laura hurmaavasti sekoilee.

Mutta uusiin töihin ja aiheisiin. Olisi moniakin hautuneita ajatuksia. Ensin on saatettava keskeneräiset maaliin. Mihin sitten  suuntaisin? Mikä lähtee parhaiten sykkimään… Malttamaton tyhjäkäynti on parasta valmistelua. Ensi viikon torstaina esitelmöin Waltari-seurassa niistä kohutuista kirjeistä, se on yksi kiinnekohta. Niistä tekisi samalla mieli kehitellä jotakin isompaa ja kunnollisempaa. Lisälehtiä Unio mysticaan?

Muuten, aamulla kun katselin tapani mukaan Jälkihikeä, palasi muuan tapaus joulun edeltä mieleeni. Oli määrä mennä radion suoraan lähetykseen keskustelemaan samaisesta Waltarista, nyt Sinuhesta arkeologian kannalta. Tilasin Helsinki-taksin hyvissä ajoin. Lupasivat auton neljän minuutin kuluttua, Kesti 19 minuuttia. Aloin hermostua, mutta saapuva kuski oli vielä kireämpi. Hänelle ei kelvannut minulle ilmoitettu hinta, vaan mies uhkasi, että autoa on vaihdettava. Pääsimme sentään Pasilaan, missä kuski roiskaisi minut pääovelle eikä suostunut hakemaan studion tarkkaa osoitetta Radiokadulta. Pääovi oli suljettu. Siihen olisin jäänyt ja myöhästynyt lähetyksestä, ellei pelastava hahmo, täsmällisistä kommenteistaan tunnettu urheilutoimittaja Pekka Holopainen olisi ilmaantunut kuin tyhjästä paikalle, avannut oven ja opastanut minut pikavauhtia sokkeloisia käytäviä myöten perille.

Raportoin tapauksesta Helsinki-taksiin, mistä ilmoitettiin, että kuljettaja on saanut asaitsemansa varoituksen. En tiedä mistä maasta oli lähtöisin, mutta ei ainakaan Suomesta eikä stadista, jos tällainen ei-rasistinen määritys sallitaan. Joskus on onni lähenevässä fiaskossa myötä. Hyvää vuoden jatkoa kaikille!

13.1. 2025