Panu Rajala

Huomasin päivä päivältä kannattavani yhä vahvemmin Johannes Höstflot Klaebon voittoa. Tuntui hienolta, että hän saisi ehjän kuuden kultamitalin sarjan kotikaupunkinsa kisoissa. Näin sitten kävikin. Olemmeko nyt innoissamme? Päinvastoin tuntuu, että suomalaisia harmittaa tällainen kohtuuton ylivoima. Ei ole kivaa, että aina sama mies voittaa. Se vie terän jännitykseltä. Varmaan niinkin.

Hesari mainitsee Klaebon historiallisen voittosarjan kolmella rivillä jutussa, jonka pääaiheena on Remi Lindholmin ”unelmien täyttymys” eli seitsemän sija kuninkuusmatkalla. Ilahduttti se kyllä minuakin samoin kuin se, että kaikki suomalaiset hiihtivät kohtuullisesti eikä heitä tarvinnut tällä kertaa haeskella tuloslistan hänniltä. Vaikka suurimmat toivot lusmuilivat, täällä jaksetaan vielä hiihtää.

Onneksi Hbl noteeraa Klaebon häikäisevän saavutuksen arvonsa ansaitsevalla tavalla. Jonas von Wendtin essee tarkastelee Klaeboon asemaa paitsi hiihtäjänä myös kansallisena idolina. Hän on hiihtäjäkansan keulakuvana täydellinen: hyväpuheinen, kohtelias, iloinen – jopa niin, että hän sopii koko norjalaisen hyvinvoinnin mainosmieheksi. Tällaisesta hahmosta mikä tahansa kansa olisi ylpeä ja onnellinen.

Sitä paitsi Klaebon hiihtoa on ilo katsella. Se on  niin helpon ja joutuisan näköistä, että mieleen tulevat balettien virtuoosit tai taitoluistelun tähdet. Alusta saakka minua on huvittanut hänen tapansa juosta toisinaan ylämäet. Innovaatio säästää kymmenyksiä eikä vain sadasosia. Jäljittelijöitä ei ole juuri ilmaantunut. Ilmeisesti tyyli vaatii erityisen tekniikan ja voimia ja sopii tiettyyn voiteluun. Varmaan joku on analysoinut tätä tarkemmin.

Ylivoima lannistaa aina perässähiihtäjiä, sille ei voi mitään. Sibelius, Alvar Aalto ja Mika Waltari olivat liian suvereeneja ja pimensivät näkymiä kollegoilta. Meidän urheilutähtemme ovat ihmisinä vaisumpia kuin norjalainen meteori, mutta melkein yhtä kovia: niin Veikko Hakulinen, Iivo Niskanen kuin Lasse Viren. Nyt kun Niskasen sisarukset jo sammuttelevat, tarvitaan uusia esikuvia. Lauri Vuorisessa on aineksia.

Serkkuni naureskeli, että minä näköjään katson kun toiset urheilevat enkä itse ehdi edes kunnolla ulkoilemaan. Tämä vika kisoissa on, ne liimaavat istumaan. Mutta nyt ne päättyvät ja tekosyyt kaikkoavat. Lähdenkin lenkille ennen naisten hiihtoa, josta en paljonkaan toivo – vain että palaako Therese Johaug vielä kerran valtaistuimelle, jonka on jo kahdesti menettänyt täpärästi ruotsalaiselle Ebba Anderssonille. Sittenhän norjalaisten riemulla ei olisi enää mitään rajoja. Sallitaan se reilulle urheilukansalle.

Sieltä on kuninkaalliset omiaan kannustamassa, meillä presidentti sentään soitti videopuhelun Hakolalle ja Vuoriselle. Hyvä niinkin. Viel uusi päivä kaiken muuttaa voi.

9.3.2025

Olen viettänyt hiihtoloman maalla. Tosin en ole hiihtänyt meetriäkään, kelit lämpimät, jäiset ja vetiset. Pitkiä harmaita päiviä. Ihanteellista sisätyöaikaa.

Kaksi ilonaihetta kuluneella viikolla. Tv-sarja Franz Kafkasta valtasi mieleni iltaisin. Sitten Lauri Vuorinen yllätti vaimeat odotukseni täydellisesi. Suksille hän ei kuitenkaan minua innostanut. Mutta hyllyni Kafka-riviä pölytin melko rivakasti. Olen lukenut tuon ja tuon, mutta joitain on jäänyt vallan avaamatta.

Näihin kuuluu romaani Amerikka, Kafkan varhaistuotantoa. Aloin nyt lukea, mutta heti alussa New Yorkiin saapuvan Karlin matkalaukkuselkkaus venyy niin tuskastuttavan pitkäks, että oli pakko lopettaa. Jatkan joskus myöhemmin.

Parhaiten pääsee sisälle K:n novelleihin, niihin jotka hän julkaisi elässään. Ne ovat tavallaan tekijän auktorisoimia kuten kuuluisa ”Muodonmuutos”, joka on edelleen hurjaa luettavaa. Edes Ovidius ei kyennyt 2000 vuotta sitten vastaavaan. Kun lukee nyt Gregor Samsan seikkailuja syöpäläisenä, kiinnittää huomiota sihen, kuinka loogiesti ja tarkasti  Kafka pystyy kujettamaan häntä vaiheesta toiseen ikään kin itsestään selvänä jatkumona. Suurta mustaa huumoria.

Kafka sopii tähän aikaan, niin mielettömiä muutoksia maailma nyt kokee. Ruben Stiller häneltä sieppasikin sitaatin tämän aamun lähetykseen, tosin hyvin viattoman. Kafka merkitsee päiväkirjaansa tiedon, että  sota on syttynyt (ensimmänen maailmansota) ja lisää lakonisesti: ”Iltapäivällä uimaan”. Maailma jatkoi silloinkin menoaan sodasta huolimatta.

Prahan mestarin kirjailijanlaatu on arkisen asiallinen, ja silti teoksia tulkitaa yhä uudelleen ympäri maailmaa. Vanha totuus pätee edelleen: hänen lukemisensa on helppoa, mutta tulkinta vaikeaa. Juuri sen takia hän tutkijoita innostaakin. Jokainen voi löytää oman Kafkansa.

Muistan kuinka innokkaasti Jouko Tyyri jo 1960-luvulla sovelsi Kafkaan freudilaisisa teorioita. Hän oikein nautiskeli keksiessään kerronnasta seksuaalisia symboleja. Kai Laitinen on monissa teosten esipuheissa ja jälkilauseissa ollut pidättyvämpi, mutta hänkin siteeraa virolais-ruotsalaisen Harry Järvin yltiöfreudilaisia elämäkerrallisia tulkintoja. Kaikkia metodeja on Kafkaan sovellettu.

Mikä olisi paras tapa lukea Kafkaa nyt, maailman synkistyessa ja sodan enteiden tihentyessä ja ihmisten hysterisoituessa. Teen omia lukukokeita vailla mitään tavoitteita. Itävaltalais-saksalainen tv-sarja kuvaa Kafkan suhteet kolmeen naiseen. Feliceen, Milenaan ja Doraan, hurmaavan jäykästi ja samalla intensiivisesti, elävästi, omassa ajassaan liikuttavasti. Tulee näkyviin palavasti rakastava herrasmies, joka samalla tuntee kauhu kaikkea seksuaalista toimintaa kohtaan. Päätän lukea uudestaan Kafkan kirjeet Milenalle, niissä on eniten sähköjännitteitä. Sarja on kuvattu omaperäisesti, liikkuvasti, pitkin kekusteluin ja äkkinäisin leikkauksin, läpikotaisin elävästi.

On varmaa. että Donald Trump ei ole koskaan lukenut Kafkaa, mutta hän osaa luonnostaan elää kafkalaista elämää – ainakin sisäisesti. Hän tekee samalla tavoin ristiriitaisia ja päättömiä aloitteita ja saa ne tuntumaan jollakin lailla loogisilta, jopa välttämättömiltä. Kafka oli etevä vakuutusvirkailija, joka tunsi lakitekstit ja numerot, mutta käytännön arkielämää hän tunsi erittäin heikosti. Hän on ilmeisen autistinen henkilö, ehkä Asperger-tapaus, ja siihenkin on psykoiloginen tutkimus varmasti jo monesti viitannut vai onko.

Jatkan harrastustani maaseudun harmaassa haudanhiljaisuudessa, mutta huomenna palaan Helsinkiin. Olen saanut yhden työn päätökseen sopivasti suomalaisen kulttuurin päivänä. Lippua en silti vetänyt salkoon. Tarkistin laajahkon käsikirjoituksen ja päätin, että olkoon se nyt siinä ja odottakoon kohtaloaan. Jonnekin sitä pian pusken ja katson onko sillä onnea matkassa.

Parasta mitä Suomen MM-hiihtojoukkueelle saattoi heti ensimmäisenä päivänä sattua oli Lauri Vuorisen ällistyttävä pronssmitali. Taitavan taktinen hiihto! Palautan taas mieliin Veikko Huovisen sanat: ellei meille tule hiihtomenestystä, Suomen kansan henkinen selkäranka murtuu. Kyllä se siitä, kun alku on jo näin hieno. (Kläbohan on hiihdon yli-ihminen, häntä voi vain ihailla, ei juuri kilpailla hänen kanssaan varsinkaan hänen kotikaupungissaan.)

PS Kun poikkesin alakertaan, uutsissa räiskyi dramaattisesti. Trump ja Zelensky ottivat raikuen yhteen Valkoisessa talossa. Trump räyhäsi kuin persieen ammuttu karhu. Mitähän siitäkin seuraa? Luettava yhä enemmän Kafkaa, jotta ymmärtäisi senkin mikä on täysin käsittämätöntä. Voisiko tämän ajan novelli alkaa: ”Eräänä aamuna herätessään Donald Trump huomasi olevansa suuri koppakuoriainen…”

Kalevalanpäivänä 2025

Siinä olemme muistotilaisuudessa me Helmin neljä poikaystävää. Oikealta opetusneuvos Kauno Perkiömäki (85), rovasti Hannu Lehtipuu (94), ministeri Pekka Tuomisto (84) ja professori Panu Rajala (79). Hyvin pärjäsimme, hartaina Helmiä muistelimme, häneen meillä oli kaikilla omat kosketuksemme pitkältäkin ajalta. Tunnelma haikea, muistot enimmältä riemukkaita.

Puheita pidimme ja monia pakisimme, Laitilan kylän paikallishistoriaa tuuletimme, siinä kylän vanha kanta-asukas Pekka on paras asiantuntija. Sota-ajoista kertoivat aika hurjia juttuja sen aikaiset sotilaspojat Hannu ja Pekka. Minäkin kuulin uusia asioita, vaikka kuvittelin näiltä  main jo kaiken tuntevani.

Tarkin talo rakennettiin Tuomiston maalta lohkaistulle tontile, ”paraatipaikalle”, kuten Pekka muistutti. Tuolla sen keltainen pääty loistelee vastarannalla, nyt tyhjenneenä, vaikka lapset ovat kuulemma päättäneet säilyttää sen ennallaan. Helmi saattoi puolestaan ikkunoistaan tarkkailla elämän melskettä meidän rannallamme. Samalla hän hallitsi Sillanpään Saavutuksen ja Walakorven asumuksen.

Rovasti Jorma Pitkänen siunasi Helmin hautausmaan vanhassa kappelissa, kun kirkko on nyt remontissa. Hyvin mahduimme sinne, puolisensataa saattajaa Helmin itsensä huolella laatiman kutsulistan mukaan. Saatoimme hänet kauniin hautausmaan poveen. Paljon oli paikalla Vasaran sukua, mukava oli kuulla heidän mouhijärveläistä murrettaan. Monia kanssaihmisiämme tapaamme vain hautajaisissa.

Olli puhui asiallisesti, Oili istui syvissä mietteissä muistellen arvatenkin äitinsä viimeisiä aikoja, joita hän ratkaisevasti avusti ja helpotti. Näin Helmi sai viettää satavuotisen elämänsä loppuun saakka omassa kodissaan ilman Pirhan tai purhan tai minkään soten apua lukuun ottamata muutamia päiviä sairaalassa.. Lapsia, lastenlapsia ja lastenlastenlapsia oli  paikalla vilisten.

Eräs aikakausi on taas päättynyt, kuten Kauno totesi. Alla tarinan lopuksi paikallislehden muistokirjoitus, jonka sain toimekseni ja veljet hyväksyivät.

21.2.2025

Matkalta palattuani tuntui kuin maailma olisi kääntynyt sillä aikaa sijoiltaan. Tosiasiassa vain vanhat trendit olivat vahvistuneet. Nyt pelataan upporikasta ja rutiköyhää. Ukraina litistyy kahden suurvallan survomana. Enteet surettavat. Kuinka kävikään Mitannian Egyptin ja Babylonian puristuksessa. Sinuhe sen kertoi. Aina pienet joutuvat kärsimään, kun suuret pullistelevat.

Silti täytyisi pitää toivoa yllä. Pahinta on antautuminen etukäteen. Siitä antaa näytteen valtamediamme HS, joka pääkirjoittajan kolumnissa neuvoo meitä alistumaan jo huonoihin rauhanehtoihin. Aivan samoin Trump laskee käsistän jo ennalta tärkeimmät valttikortinsa. Voi kuvitella kuinka Putin Kremlissä hykertelee. Peli on melkein pelattu, mutta silti pitää uskoa viimeiseen saakka.

Eurooppa tarvitsee näköjään kunnon kolhaisun ennen kuin se ryhdistäytyy.  Saksan ja Ranskan johtajat lähtevät sentään edes sanalliseen taisteluun, ja Britanniakin havahtuu saarellaan huomaamaan mitä mannermaa tarvitsee. Meillä ollaan kumman defaitistisia. Kun vuosikaupalla on uhottu, että Ukrainan kohtalo ratkaistaan taistelukentällä ja Ukraina ei saa hävitä ja Venäjä ei saa voittaa – ei tarvittu kuin Trumpin kaksi puhelinsoittoa ja Vancen yksi puhe, niin jopa muuttui ääni kellossa.

Nyt sitten opetellaan häviämään kauniisti ja ryppyilemättä. Realismin nimissä arvoista piittaamatta. Pelastetaan mitä henkitoreissa voidaan. Kaksinapaiset neuvottelut käydään Riadissa ja Zelensky kutsutaan kuunteluoppilaaksi. Monennapaiset pulinat jatkuvat Pariisissa. Kohta ei tiedetä, kuka mitäkin tahtoo ja ketä edustaa.  Henkisesti lannistavinta on Hesarin ja muidenkin tietäjien edustama tappion julistus ennen enimmäistäkään neuvottelua. Samaa henkeä oli Rannan vahingoniloisessa pilapiirroksessa. Ehkä siellä ajatellaan, että pessimisti ei pety. Veikkaan että Ben Z pitää näitä omassa tv-ohjelmassaan viikon rimanalituksena.

Vakava takaisku oli tieto vanhan kaverin Martti Häikiön kuolemasta. Tuossahan silloin tällöin tapailimme hänen ja rouvansa Tytin kanssa Laivurin nurkilla. Olimme Martin kanssa yhteisissä puuhissa, kun hän kirjoitti Koskenniemen kaksiosaista elämää ja minä Waltaria ja Meriluotoa. Sain Martilta aineistoa ja kanustavaa tukea. Viimeksi luin hänen salanimellä kirjoittamansa dekkarin. Tytiltä kuulin, että heillä luettiin innostuneina muistelmiani. Maailma harvenee, kun kaverit katoavat yläilmoihin.

17.2.2025

Rantakadulla törmäsin valtavaan julisteeseen. Nuorekasta fanijoukkoa kuvattiin sen edustalla. Laidemmalla oli tummanpuhuva patsas. Pieneen museoon johti jatkuva yleisövirta. Cristiano Ronaldo täyttää 40 vuotta, synnyinsaarella suuret juhlat.

Museoon oli piipahdettava. Toinen toistaan suurempia valoikuvia sankarin saavutuksista. Kultaisia jalkapalloja pitkä rivi lasikaapeissa. Videoita unelmanomaisista täysosumista. Kaikkialla sama välkkyvä, hyvin kammattu hymy. Ehtymätön ideaali ja edelleen pelikunnossa. Tosin rapauttaa turhaan mainettaan nykyisin Saudi-Arabiassa. Ei tietenkään turhaan, vaan huikeista summista. Urheilua tämäkin.

Tähti vierailee kuulemma vähintään uutena vuotena loistohotellimme Savoyn kattoterassilla ihailemassa uljasta ilotulitusta. Vastaanotto on aina satumainen. Jos joku on profeetta omalla maallaan, niin Ronaldo Madeiralla. Kaikesta huolimatta. Yksi hänen patsaansa museossa on muovailtu tummasta suklaasta.

On ihmellistä katsella Suomen valtiopäivien avajaisia reaaliajassa pikkuruisella saarella Atlantin valtamerellä. Pidän tätäkin tekniikkaa edelleen ihmeenä, vaikka uudet innovaatiot ryntäilevät jo kohti avaruuksia. Presidentti Stubb: kaksi eleganttia kumarrusta, Ruotsin suurlähettiläälle ja J.L. Runebergille. Poliittisen sanoman voi kehystää sydämellä ja sivistyksellä. Puhemies Halla-aho: erinomaisen tasapainoinen katsaus aikaamme. Silmäilemällä pitkiä artikkeleita ei oikein selviä, mistä edustajien tyytymättömyys häntä kohtaan kumpuaa. Luultavasti persoonaa kohtaan periaatteesta tunnetusta vastenmielisyydestä.

Tämmöinen Funchalin kylä on äkkiä tutkittu. Kauppoja, konsertteja ja paviljonkeja on paljon. Hauskassa ravintolassa tyttö värisyttää antaumuksella paikallisia Fadoja. Popsimme kuunnellessa paistia ja punaviiniä. Taksimatka hotelliin maksaa 7 euroa. Kolmen hengen kesken ei riitä edes jaettavaa. Savoy Palace on iso loistelias oleilutehdas, näin talvisesongin aikaan suurelta osin tyhjillään. Ahkerasti palvelevaa henkilökuntaa on pirusti. Kuinka mahtaa kannattaa? Kesällä varmaan sakki sakenee, harmaapäiset pantterit valtaavat areenat ja uima-altaat. Suomalaiset täälläkin voimissaan.

Yllättäen törmään Modernin Taiteen Museo MOMAan. Nimitys on liian komea pienelle parakille, joka kyllä näyttää kirkuvan roisia nykytaidetta seinien täydeltä. Iltaisin on auditoriossa elävää jazzia, lähistön Irkku-Pubissa sikäläistä soitantaa. Viihdytystä löytyy joka nurkalta, samoin Madeira-viiniä, mielestäni liian makeaa. Kuten koko elämänmuoto täällä joutilaitten paratiisissa.

Minua yritetään ponnekkaasti houkutella Vacation Clubin jäseneksi, mutta miksi sitoutua yhteen paikkaan ja pienillä eduilla ketjun kuljetettavaksi? Impulsiivinen matkailu voittaa sittenkin turvallisen rutiinin. Kaikilla mukavuuksilla pehmustettu lomailu vaikuttaa liian ylelliseltä ja tapahtumaköyhältä. Maailmaa pyörittää kiihtyvä markkinointi, itse heilahdin tänne kirjamessujen tarjouksesta. Kirja ei täälläkään vietää näkyvää juhlaa, mutta onneksi on omaa evästä ja clubin köykäisestä jännärikirjastosta löytyy täydennystä.

Lueskelin paikallisväriä kerätäkseni parikin Anu Patrakan dekkaria, jotka tosin tapahtuvat manner-Portugalissa. Melko näppäriä, helppotajuisia, riittävän informatiivisia. Mielestäni samaa selkokielistä tasoa kuin Satu Rämön islantilaisdekkarit, mutta eivät jostain syystä yllä samoihin myyntilukemiin. Nobel-kirjailija Saramago on liian raskasta historianravintoa täkäläiseen leutoon mielentilaan. Hänen tunnetut pornografiset keräelmänsä voisivat tosin pristää. Äänikirjojen ääretön valikoima on antelias lisä vähäunisiin öihin.

Onnittelut Pirkko Saisiolle kahdestakin palkinnosta! Pajtim Statovcin kanssa he ovat nyt kirkkaimmat kirjailijatähdet meillä. Odotellaan avautuvatko ulkomaiset markkinat kunnolla. Yhden hyvän vihjeen Saisio antoi: hän kirjoittaa ikään kuin salaa itseltään. Taidan käsittää mitä hän tarkoittaa. Jotain tuttua siinä on. Saatava vain luetuksi näidenkin paksut kirjat kunnolla loppuun.

Kohta viikko päättyy, ja se riittää hyvin tähän unteloon, kauniin levolliseen oleiluun. Kaunistahan täällä on, kukkia joka nurkalla, väriloisto jo turruttaa. En lähde luistelemaan levadoille, vaan tyydyn parvekkeen huikaisevaan merinäkymään ja uima-altaan vilpoiseen syleilyyn. Kuntosaliakin kokeilen varovasti. Varkain teen työtäkin aamuisin. Ihminen ei hellitä ennen kuin vallan lamaantuu. Maailmanpolitiikan melskeet tuntuvat kaukaisilta, mutta annas olla kun taas kotimaan kohtaan. Onko maailma yleensä enää mallillaan Trumpin ja Muskin ravistelujen jäljiltä?

8.2.2025

Kun nuori Anna Zigure ilmestyi kirjallisuuden kääntäjänä Helsinkiin 1970-luvun lopulla, meillä ei tiedetty mitään Latviasta. Se oli valkoinen läiskä kartalla ja kuului Neuvostoliittoon. Oli suureksi osaksi Anna ansiota, että vähitellen tietoa tihkui. Perustettiin jopa Rozentals-seura suhteita hoitamaan ja pian Anna asettui Armfeltintien vanhaan lähetystöön maansa suurlähettiläänä Suomessa. Häkellyttävän nopea ja hieno kehitys.

Nyt on jo tullut paljon kirjallisuutta Latviasta, tietopuolista ja myös kaunokirjallista. Viimeisin lukemani on Maris Berzinsin (hitto kun en saa tähän kaikkia merkkejä nimiin näkyviin) romaani Lyijyn maku, ilmestynyt 2015 ja suomeksi viime syksynä Hilkka Koskelan suoraan alkukielestä kääntämänä.

Aihe on mitä synkin. Latvia elää kurimuksen aikoja vuosina 1939-1941. Ensin tulevat venäläiset ja sitten saksalaiset ja lopulta taas venäläiset. Tuttu kuvio koko Baltiasta. Miehittäjät eivät eroa paljon toisistaan, vain sikäli että toinen on pahempi toista. Toiset pakenevat maasta, toiset taistelevat kumpiakin vastaan ja toiset pysyvät hiljaa paikallaan. Berzinsin romaani kuvaa paikallaan pysyjiä, jotka kuitenkin tempautuvat mukaan taisteluihin.

Keskiössä on kaksi maalarinkisälliä kuin kansanlaulussa, mutta heidän olonsa ei kauan pysy huolettomana. Miten kuten he keinottelevat hengissä ja suojassa, keräävät ympärilleen tuttaviaan, suojelevat juutalaisia vainojen alkaessa, riskeeraavat yhtä ja toista, ovat solidaarisia ja urheita, omatkin sekaantuvat sortoon ja tuhoon – kunnes lopulta käy huonosti, oikein todella huonosti.

Merkillisesti Berzins, joka kuuluu olevan entinen virkamies, loihtii jotensakin hilpeän seikkailumielen romaanin alkupuolelle ja pitkään se säilyykin. Kysymys on selviytymisestä jokseenkin mahdottomissa oloissa. Syntyy romanssejakin. Ihmeen hyvällä onnella ja taidolla ihmiset selviävätkin, kunnes  musertuvat historian rattaisiin.

Miksi murheellista kirjaa on kuitenkin mukaansa tempaavaa lukea, johtuu henkilöiden positiivisesta luonteenlaadusta ja usein hauskasta vaikkakin hirtehisestä sanailusta. Hilkka Koskela on hyvin tavoittanut rennon puheenomaisen ilmaisun, joka varmaan vastaa alkukielistä laitosta. Kieli on ilmeikästä ja joskus tekisi mieli sanoa luvattoman ilomielistä. Hurja leikkaus, suoraan oopperajuhlasta tuhoamisleirille. Loppua on sitten karmeata lukea, mutta ei kirjaa voi kädestäkään laskea.

Tämän tyyppistä yhä avoimempaa ja julmempaa yksilötason historiaa on alkanut ilmestyä Baltiassa ja itäisen Euroopan sorretuissa entisissä satelliiteissa. Nyt ei enää vain todeta tapahtumien raakaa kulkua, vaan nyt ilmaantuvat yksilöiden kokemukset entistä tiheämmin kuvittamaan ja elävöittämään mustaa historiaa. Jaan Kross on jo  kauan kärjessä  avannut tätä totuuden puhumisen sarkaa Virossa. Berzinsin romaani palauttaa lisäksi mieleen pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen tsekkiteoksen, Alena Mornstinovan loistavan Hanan. Se on ehkä monikäänteisempi, ihmisuhteissaan syvempi, mutta yhtä todistusvoimainen ja lopussaan vähintään yhtä murskaava. Hirmuista sanoisi Paasikivi jos eläisi.

Näitähän tässä nyt kannattaa lukea, kun meidän turvallisuudestamme paljon puhutaan eikä se vaan näy vielä tämän kummemmin käytännön elämässä järkkyvän. On hyvä välillä katsoa, mitä kauheuksia muualla on eletty ja paraikaa sillä suunnalla ja muualla eletään. Huokaus ja hiljaisuus.

2.2.2025

Continue reading…

Siinä istumme kaikin vanhassa kunnon kapakassa, joka on täyttänyt 100 vuotta ja Pekka Tarkka jää vain kymmenen vuotta siitä jälkeen. Pekan yhdeksää vuosikymmentä juhlistimme parisen kuukautta merkkipäivän jälkeen. Kaikki olimme aikoinamme Pekan oppilaita, oikealta vastapäivään kiertäen: Vesa Karonen, Touko Siltala, Juhani Niemi, Juhani Salokannel, itse juhlakalu ja minä, Panu Rajala.

Pekka oli assistenttina ikimuistoisella Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella Liisankadulla 1960-70-luvuilla. Istuimme hänen johtamillaan praktikumkursseilla kalevalaisten taulujen kehystämässä seminaarihuoneessa. Saimme tehtäväksi lukea Pekan valitsemia kirjoja, analysoida ne ja kirjoittaa niistä päteviä tulkintoja. Pekka luki, arvioi ja antoi palautetta. Opimme paitsi ymmärtämään kirjallisuutta myös kirjoittamaan yleistajuisesti niin että suuri yleisökin ymmärtäisi.

Kaikilla yllä istuvilla on siis kiitollisuuden velkaa Pekalle. Hän oli terävä ja uudenaikainen opettaja sen aikaisessa yliopistossa. Lisäksi hän veti meitä vuorollamme lehdistöön ja mediaan, missä saimme harjoitella käytännön kriitikon toimintaa. Niemen Jussi ja Vesa ponnahtivat pian Hesariin, minä perässä, vaikka ensin kokeilimme siipiämme Salokanteleen Jussin kanssa Demarissa ja radiossa, minne Jussi sitten jäikin hommiin ennen kuin jatkoi monipuolista kulttuuriuraansa. Hän myös kunnostautui kustantajana, ja Touko jatkaa sillä alalla vieläkin.

Rosebudin kirjakuppias Hannu Paloviita poikkesi tervehtimään ja otti kuvan. Kehuimme kilvan hänen kirjakauppaansa, joka mielestämme on Suomen paras ja harvoja valopilkkuja kirja-alan kurimuksessa. Paljon ovat kulttuuripalstat muuttuneet niiltä ajoilta kuin itsekin niillä killuimme. Mutta aika rientää, väki nuorentuu ja pinnallistuu ja turha on kaiken perään haikailla meidän vanhojen jäärien.

Pekka näyttää kaikesta huolimatta esimerkkiä ja takoo täyttä päätä Aaro Hellaakosken elämäkerran toista osaa. Tätä elämäkerrallista linjaa olemme itsepintaisesti kirjoissamme edustaneet kaikkia uus- ja postkriitikoiden kieltoja uhmaten. Ojensin Pekalle lisädokumenttina Mika Waltarin villin luonnehdinnan kirjeessään Leena Ilmarille, missä Hellaakoski saa osansa Sillanpään, Hella Wuolijoen ja koko 1940-luvun kirjailijakaartin ohella. Kirjeissään Waltari tulee ilmaisseeksi sellaista, mitä hän ei mistään hinnasta olisi julkisesti tohtinut sanoa. Kokonaisesta Hellaakoskesta taitaa tulla kirjoittajansa ikäennätys kirjallisuushistoriassamme. Kannustimme Pekkaa työn kunniakaaseen päätökseen saakka, varsinkin sen kustantaja Touko Siltala.

Kaikenlaista juttua riitti ja vielä oli intoa kumota viiniä ja olutta sekä ahventa, pihviä ja munuaista, päälle Irlannin terästettyä kahvia. Tarjoiluhenkilökunta on entiseen tapaan persoonallista ja leppoisaa. Olipa hauska tavata kavereiden kanssa, vaikka polkumme aina silloin tällöin yhtyvät edelleen. Eipä ihan turhaan kulutettu niitä Liisankadun seminaarihuoneen tuoleja silloin vehreässä nuoruudessamme.

31.1.2025

Kun Hesari listasi Alman esityksen Pandora – opening poikkeuksellisten teattteritapausten kärkeen, olihan se nähtävä. Sisarensa tosin varoitti, etten kuulu kohderyhmään enkä luultavasti ymmärrä esityksestä mitään. No hei hei, kyllähän minäkin noita antiikin myyttejä nyt jonkin verran tunnen. Siis reippain mielin Hämeenkyröstä kohti Turkua!

Siellä seisoskelimme Manilla-tehtaan pihassa odottamassa esityksen alkua. Meitä oli kaksi miespuolista, Myllymäki ja minä, kaikki muut naisia. Arvelimme ettemme ihan keskeistä kohderyhmää taida ollakaan. Mutta rohkeasti sisään rappusia pitkin vanhan tehtaan ylisille. Ohjeita noudatettiin: kengät pois ja istumaan lattiatyynyille tai tuoleille.

Olihan tämä nyt sanoisin uudistunutta Almaa. Hän on tehnyt ennen tuskaisia vääntöjä kunnioitettavan vaikeista aiheista tai osin arvoituksellisia nukketeatteri-esityksiä. Nyt kun Pandoran lipas aukeni, esitykseen valahtikin yllättävän valoisa tunnelma. Naisen yksinäinen leikki pääsi valloilleen. Suorastaan jumalten juhlat pantiin pystyyn, vaikkei jumalia paikalla ollutkaan. Yleisölle tarjoiltiin kuohuviiniä ja viinirypäleitä. Aika harvinaista herkkua teatterissa.

Alma heilui yhtä mittaa puolitoista tuntia lavalla ja otti sentään välillä nokoset sohvalla. Pienen levon hän tässä ansaitsikin. Nautimme sillä aikaa viinirypäleitä, kunnes näyttelijä virkosi meitä viihdyttämään. Ohjaus ja ”kanssa-ajattelu” on Anu Almagran ja tuotanto Tehdasteatterin, mukana toistakymmentä taiteilijaa taustahommissa. Yleisöä mahtuu huoneeseen intiimin pieni ryhmä kerrallaan.

Ikiaikainen nainen esitteli lisää lippaasta löytyviä vitsauksia ja kriisejä mutta enemmän sittenkin toivon symboleita. Hesiodotosta oli tutkittu, mutta antiikkiin ei jääty kiinni – ilmavasti monologi liehui vaihtuviin näkökulmiin. Uteliaan naisen kosto ihmiskunnalle ammensi viitteellisesti aineksia ympäröivästä todellisuudesta, mutta ei tarjonnut ratkaisuja – paitsi kevyitä ilon ja toivon pilkahduksia. Alma tulkitsee tuntojaan kuvina esineteatterin ja fyysisen ilmaisun avulla, paljon näyttelijä ährää pukujen ja verhojen ja kaikenlaisen rekvisiitan kanssa. Kaikilla lienee osansa sanoman rakennelmassa, tekstiä on niukemmin.

Mieleni tuli hyväksi siitä, että Alma näin vapaasti rohkenee kulkea omaa tietään ja toteuttaa ideoitaan. Joskus olen toivonut, että hän tekisi vaihteeksi ”oikeaa” teatteria, mutta nämä kekseliäät kuvaelmat ovat hänen lajinsa. Niilläkin voi sanoa jotain sekä menneestä maailmasta, ikuisista myyteistä että ajasta, jossa elämme. Jatkakoon siis valitsemallaan tiellä.

Minä jatkoin Helsinkiin pimenevässä illassa pitkin nelikaistaista moottoritietä, jolla kyllä kelpaa huristella. Mutta annas jos käännyt huoltikselta vahingossa väärään suuntaan – niinkin kerran tapahtui – saat ajella kauan ennen kuin taas tulee tilaisuus kääntyä takaisin aiottuun suuntaan. Mutta nyt posotin kuivassa suojasäässä suoraan perille tyytyväisenä koko kiertomatkaani, johon ennen tätä teatterihuipennusta mahtui lounas Tampereella, sauna Viehätyksessä, juhlat Kylpylässä sekä kaksi mykistävää kuolinuutista kuten viimeksi kerroin: hienot ystävät Helmi ja Leena in memoriam.

27.1.2025

Kun olin selvittänyt torstaisen esitelmäni Töölön kirjastossa, lähdin perjantaiaamuna ajelemaan taas Kyröön. Sumuinen ja tihruinen sää haittasi näkyvyyttä, mutta Tampereelle pääsin. Siellä lounastin Puolustusministriön entisen tiedotuspäällikön Jyrki Iivosen kanssa Hämpin thai-ruokalassa ja sain häneltä vakuuttavan käsityksen Suomen puolustusvalmiudesta ja kaikkeen varautumisesta. Voimme elää rauhassa. Paljon muutakin pohdiskelimme.

Suomen Kuvalehti nostattaa uudessa numerossaan fasistisia tunnuksia Donald Trumpin ja hänen esikuntansa vaiheille, mutta reilusti yliampuvalta vaikuttaa. Sen sijaan oligarkkien vaikutusvalta Amerikassa ja pian kai Euroopassa Venäjän lisäksi kyllä arveluttaa. Rahalla vaikuttaminen ei ole entisen kaltaista fasismia, mutta yhtä vaarallista se voi demokratialle olla. Trumpista itsestään riippuu, kuinka pitkälle hän antaa liehtareittensa riehua.

Kun pääsin Hämeenkyrön kirkolle, kuulin Oililta kaupassa heti tuoreen ja hiljentävän suru-uutisen: Helmi Tarkki oli samana päivänä kuollut. Hänestä jos kenestä voi käyttää ilmaisua legenda: se hän todella oli lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan täkäläisessä kulttuurielämässä. Olimme jo valmistautumassa 100-vuotisjuhlaan, mutta vajaa kuukausi jäi uupumaan. Helmi oli sanonut lapsilleen, että juhlat tulevat, mutta ei vielä tiedä kummat. Hautajaisiin ne sitten kääntyvät.

Helmi muistetaan ennen kaikkea Myllykolun kesäteatterin elävistä ja hersyvistä tulkinnoista Sillanpään äite-Miinan roolissa. Helsingin Sanomien johtavan kriitikon Sole Uexküll luonnehdinnan mukaan hänen tulkintansa 1976 oli ”painonsa arvosta kultaa”. Kuvassa olemme Jussi Niinenmaan kanssa onnittelemassa Helmiä jonkun syntymäpäivänsä merkeissä.

Heti perään näen lehdestä toisen murheen, minunkin kustantajani Leena Majanderin muistokirjoituksen. Sain äskettäin tiedon, että hän oli kovassa sairaudessaan siirtynyt Terhokotiin, mutta silti loppu tuli yllättävän nopeasti, kuten tällaisissa tilanteissa aina tuntuu. Kun kaksi fiksua, älykästä ja lämmintä kulttuurinaista lähtee saman viikonvaihteen tuntumassa, maailma on taas entistä tyhjempi.

Muistelen täällä huvilani yläkerrassa paitsi näitä minuun paljon vaikuttaneita naisia, myös torstain tilaisuutta Waltari -seurassa. Kirjaston sali tuli tupaten täyteen, ensimmäiset tulivat tunnin etuajassa, ja niin saatiin Mika Waltarin kohutut rakkauskirjeet Leena Ilmarille kunnolla analysoiduksi. Niiden julkistaminen sensaatiokärjet edellä on tuottanut kirjailijan ihailijoille mielipahaa; niipä halusin näyttää taustan, josta Mikaa myllertänyt kriisi nousi. Toivon että ymmärrys vähän lisääntyi. Esitelmäni jälkeen käytiin vilkasta keskustelua. Kirjeissä olisi ainesta laajempaankin käsittelyyn, jota jatkan kohta Parnassossa.

Entä sitten. Käsillä on suoranainen kirjeromaani, joka avaa keskeisen klassikon kuvaa uudella tavalla. Maailmalla tällaisesta hehkutettaisiin varsin voimallisesti, alkaisi tulla uusia julkaisuja. Tutkija ja esseisti Markku Envall lausui painokkaasti Töölön tilaisuudessa: ”Jos eläisimme sivistysmaassa, Unio mysticasta otettaisiin uusi laajennettu painos, johon sisällytettäisiin nämä uudet esiin tulleet tiedot.”

Saapas nähdä. Sinuhe egyptiläisen ilmestymisestä tulee syksyllä kuluneeksi 80 vuotta. Saman määrän vuosia minäkin täytän ja moni muu. Juhlittavaa riittää, jos intoa on. Jyrki Iivonen sanoi kirjoittavansa uutta tulkintaa Sinuhesta, jossa on puolustuspoliittisesti paljonkin pohdittavaa. Itse olen lukenut hauskaa ja tarkkoihin havaintoihin perustuvaa matkakirjaa Lähdin Istanbuliin (1948)  joka saa sekin uutta takavaloa kirjeistä ja matkailevan pariskunnan vasta päättyneestä kovasta aviokriisistä. Näinkin joustavasti siitä lopulta selvittiin, sarkastinen huumori lääkitsee haavoja.

Yhtä muistelua tämä alkaa olla. Töölön tilaisuuden jälkeen oli kiva istua Tiian kanssa lähikuppilassa nykypäivän tunnelmia tuulettaen. Täällä Kyrön mailla mekin yhden kesän hehkuen elimme 70-luvun alussa. Tänä iltana lähden onnittelemaan F. E. Sillanpään seuran varapuheenjohtajaa Pertti Haavistoa Ikaalisten kypylään. Hän on vielä nuorukainen, minua 10 vuotta nuorempi, mutta näitä merkkipaaluja tämä alkanut vuosi näyttää tarjoavan heti alusta alkaen. Katsotaan mihin vielä päästään.

25.1.2025

Kulttuurin harrastus on meillä kiivasta, ajattelin, kun seisoin jonossa Ateneumin edessä. Tällainen joukko nuoria ryntäämässä katsomaan goottitaiteen ja keskiajan kuvajaisia keskellä kirkasta iltapäivää.  Museokorttiko heitä houkuttaa vaiko oma vilpitön innostus kuvataiteeseen? Trendi on vahvistumaan päin samalla, kun lukutaito vähenee. Voisiko tästä vetää johtopäätöksiä?

Kyllähän siellä luurangot kolisivat ja synkät näkyvät hallitsivat, mutta valoakin lopulta tarjottiin.  Jokin morbidi viehtymys ihmisiä villitsee näinä turvahakuisina aikoina. Huoleton tungos taulujen äärellä hillitsee samalla liikoja mielleyhtymiä. Jos näitä tuijottaisi itsekseen tyhjässä salissa, voisi vaipua masennukseen. Kuolema on nuorista katsojista vielä niin kaukana, että voivat ottaa pääkallot estetiikan ja elämysten kannalta.

Hauskinta oli tuttujen kotimaisten klassikoiden kuten Gallen-Kallelan, Simbergin, Schjerfbeckin ja muiden ripustusrinnastukset ulkomaisiin teemallisiin yllätyksiin. Niissä oli tuoretta oivallusta, vaikka aiheet vanhoja ja ikuisia. Silloin kun kuolema ei tule kovin lähelle, luurangot kolisevat kolean viihteellisesti. Vaikka onhan meillä kaikilla omaisia ja mitä hyvänsä kokemuksia.

Jotenkin näiden aiheiden jatkumoksi sopi kävely parin korttelin päähän Kino-Palatsiin, missä näytettiin Klaus Härön uutta elokuvaa Ei koskaan yksin. Kuoleman läheisyys oli siinäkin vahvasti tuntuvilla. Olen aina arvostanut Härön itsenäistä elokuvataidetta, joka ei kumartele virtauksia. Tässä nyt vähän kuitenkin on pitkän eurooppalaisen tradition seurantaa. Voisi puhua kotimaisesta pikku-Schindleristä, sillä aihe itsessään on melko vähäinen episodi valtavissa juutalaistuhoissa. Kahdeksan ulkomaan kansalaista täältä karkotettiin, ei yhtään suomalaista kovasta paineesta huolimatta. Häpeätahra on kohtuullisen pieni tuhannen Saksaan vaaditun juutalaisen listaan verraten. Mutta jokainen ihminen on tietysti leffan arvoinen.

Elokuva on vähän verkkainen ja vaimea dramaattiseen aiheeseen nähden. Pimeä se myös on ja synkeän syksyinen. Huolella tehty ehdottomasti, ajankuva pikkutarkasti tutkittu. Paitsi monet nykykieliset repliikit eivät oikein istu kuvattuun aikaan.  Itse Abraham Stilleristä (Ville Virtanen) olisi odottanut enemmän temperamenttia ja sitä muhevasti hösöttävää rähinää, josta hän kuulemma oli tunnettu (eikä pojanpoika ole kauas puusta pudonnut).

Suomen hallitus selviää melko kuivin jaloin. Väinö Tanner oli keskeinen ratkaisija, elokuvassa tosin liiaksi Stillerin johdateltavissa. Näköiskuvia ei meillä pidä vaatia, mutta Hannu-Pekka Björkman on silti liian pulskan pehmoisa hahmo jääkylmäksi järkimies Tanneriksi. Lisäksi vilahtaa sivuhenkilönä lievästi Jukka Rangellia muistuttava pääministeri. Hyvällä tahdollakin löytyy vain pieniä naarmuja laatuleffassa. Pahin oli kannaltani se, että raitsikkalinjat olivat pitkään toissa syksynä sekaisin, kun tätä filmattiin Fredan torilla.

Juuri kun kylläisenä muistelin kulttuurintäyteista iltapäivääni, hätkähdin aamun Hbl:ää lukiessani.  Nicolas von Kraemer kirjoittaa laajan provokatiivisen esseen, missä leikkauksia vastustava kulttuuriväki näyttäytyy itsetyytyväisenä omia etujaan ajavana joukkokuntana. Herran pieksut, tästä se vielä hälinä nousee! Kirjoittajan mukaan kulttuuriväki katsoo itsestään selväksi etuoikeudekseen työntää kätensä syvälle veronmaksajien taskuun, jotta se voi toteuttaa rauhassa hienoja projektejaan. Koko taide-elämä lepää vankasti valtiollisella jalustalla, muuta ei osata kuvitellakaan. Von Kraemer peräänkuuluttaa aitoa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri osatekijät ottavat tasapuolisen vastuun tekemisistään.

Juttu on tietoisen poleeminen ja kapeasti ajateltu. Käyntini Ateneumissa ei olisi ollut mahdollinen ilman valtion omistavaa ja kokoavaa tukea. Silti taidenäyttelyissä liikkuu tunnetusti mahtavat summat säätiöiden ja yksityisten rahaa. Härön elokuvan lopussa on pitkä lista tuottajia meiltä ja mualta, kaipa siellä Eokuvasäätiökin vilahti. Elokuva on silti edelleen paljolti sitä omavaraista bisnestä, jota von Kraemer tuntuu kaipaavan lisää kulttuurin rakenteisiin vapaan kansalaisyhteiskunnan nimissä.

No hyvä, itse selvisin taidenautinnoistani liikuttavan vähäisellä euromäärällä. Selkäni takana hääri monenlaisia maksajia, minä yhtenä pienimmistä. Näyttelyyn pääsin pressikortilla ja elokuvaan eläkeläishinnalla. Mutta huomaanko myös alueellisen etuoikeuteni: Paltamosta tai Pielisen rannoilta ei yhtä helposti hilpaista Ateneumin gootteja ihailemaan kuin minä kävellen tai raitsikalla Rööperistä. Taiteen tuesta ja kustannuksista riittää taatusti pulinaa, sitä lietsoo osaltaan tuokin von Kraemerin terävän sarkastinen artikkeli aamun Höblässä.

19.1.2025