Panu Rajala

Kun nuori Anna Zigure ilmestyi kirjallisuuden kääntäjänä Helsinkiin 1970-luvun lopulla, meillä ei tiedetty mitään Latviasta. Se oli valkoinen läiskä kartalla ja kuului Neuvostoliittoon. Oli suureksi osaksi Anna ansiota, että vähitellen tietoa tihkui. Perustettiin jopa Rozentals-seura suhteita hoitamaan ja pian Anna asettui Armfeltintien vanhaan lähetystöön maansa suurlähettiläänä Suomessa. Häkellyttävän nopea ja hieno kehitys.

Nyt on jo tullut paljon kirjallisuutta Latviasta, tietopuolista ja myös kaunokirjallista. Viimeisin lukemani on Maris Berzinsin (hitto kun en saa tähän kaikkia merkkejä nimiin näkyviin) romaani Lyijyn maku, ilmestynyt 2015 ja suomeksi viime syksynä Hilkka Koskelan suoraan alkukielestä kääntämänä.

Aihe on mitä synkin. Latvia elää kurimuksen aikoja vuosina 1939-1941. Ensin tulevat venäläiset ja sitten saksalaiset ja lopulta taas venäläiset. Tuttu kuvio koko Baltiasta. Miehittäjät eivät eroa paljon toisistaan, vain sikäli että toinen on pahempi toista. Toiset pakenevat maasta, toiset taistelevat kumpiakin vastaan ja toiset pysyvät hiljaa paikallaan. Berzinsin romaani kuvaa paikallaan pysyjiä, jotka kuitenkin tempautuvat mukaan taisteluihin.

Keskiössä on kaksi maalarinkisälliä kuin kansanlaulussa, mutta heidän olonsa ei kauan pysy huolettomana. Miten kuten he keinottelevat hengissä ja suojassa, keräävät ympärilleen tuttaviaan, suojelevat juutalaisia vainojen alkaessa, riskeeraavat yhtä ja toista, ovat solidaarisia ja urheita, omatkin sekaantuvat sortoon ja tuhoon – kunnes lopulta käy huonosti, oikein todella huonosti.

Merkillisesti Berzins, joka kuuluu olevan entinen virkamies, loihtii jotensakin hilpeän seikkailumielen romaanin alkupuolelle ja pitkään se säilyykin. Kysymys on selviytymisestä jokseenkin mahdottomissa oloissa. Syntyy romanssejakin. Ihmeen hyvällä onnella ja taidolla ihmiset selviävätkin, kunnes  musertuvat historian rattaisiin.

Miksi murheellista kirjaa on kuitenkin mukaansa tempaavaa lukea, johtuu henkilöiden positiivisesta luonteenlaadusta ja usein hauskasta vaikkakin hirtehisestä sanailusta. Hilkka Koskela on hyvin tavoittanut rennon puheenomaisen ilmaisun, joka varmaan vastaa alkukielistä laitosta. Kieli on ilmeikästä ja joskus tekisi mieli sanoa luvattoman ilomielistä. Hurja leikkaus, suoraan oopperajuhlasta tuhoamisleirille. Loppua on sitten karmeata lukea, mutta ei kirjaa voi kädestäkään laskea.

Tämän tyyppistä yhä avoimempaa ja julmempaa yksilötason historiaa on alkanut ilmestyä Baltiassa ja itäisen Euroopan sorretuissa entisissä satelliiteissa. Nyt ei enää vain todeta tapahtumien raakaa kulkua, vaan nyt ilmaantuvat yksilöiden kokemukset entistä tiheämmin kuvittamaan ja elävöittämään mustaa historiaa. Jaan Kross on jo  kauan kärjessä  avannut tätä totuuden puhumisen sarkaa Virossa. Berzinsin romaani palauttaa lisäksi mieleen pari vuotta sitten suomeksi ilmestyneen tsekkiteoksen, Alena Mornstinovan loistavan Hanan. Se on ehkä monikäänteisempi, ihmisuhteissaan syvempi, mutta yhtä todistusvoimainen ja lopussaan vähintään yhtä murskaava. Hirmuista sanoisi Paasikivi jos eläisi.

Näitähän tässä nyt kannattaa lukea, kun meidän turvallisuudestamme paljon puhutaan eikä se vaan näy vielä tämän kummemmin käytännön elämässä järkkyvän. On hyvä välillä katsoa, mitä kauheuksia muualla on eletty ja paraikaa sillä suunnalla ja muualla eletään. Huokaus ja hiljaisuus.

2.2.2025

Continue reading…

Siinä istumme kaikin vanhassa kunnon kapakassa, joka on täyttänyt 100 vuotta ja Pekka Tarkka jää vain kymmenen vuotta siitä jälkeen. Pekan yhdeksää vuosikymmentä juhlistimme parisen kuukautta merkkipäivän jälkeen. Kaikki olimme aikoinamme Pekan oppilaita, oikealta vastapäivään kiertäen: Vesa Karonen, Touko Siltala, Juhani Niemi, Juhani Salokannel, itse juhlakalu ja minä, Panu Rajala.

Pekka oli assistenttina ikimuistoisella Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella Liisankadulla 1960-70-luvuilla. Istuimme hänen johtamillaan praktikumkursseilla kalevalaisten taulujen kehystämässä seminaarihuoneessa. Saimme tehtäväksi lukea Pekan valitsemia kirjoja, analysoida ne ja kirjoittaa niistä päteviä tulkintoja. Pekka luki, arvioi ja antoi palautetta. Opimme paitsi ymmärtämään kirjallisuutta myös kirjoittamaan yleistajuisesti niin että suuri yleisökin ymmärtäisi.

Kaikilla yllä istuvilla on siis kiitollisuuden velkaa Pekalle. Hän oli terävä ja uudenaikainen opettaja sen aikaisessa yliopistossa. Lisäksi hän veti meitä vuorollamme lehdistöön ja mediaan, missä saimme harjoitella käytännön kriitikon toimintaa. Niemen Jussi ja Vesa ponnahtivat pian Hesariin, minä perässä, vaikka ensin kokeilimme siipiämme Salokanteleen Jussin kanssa Demarissa ja radiossa, minne Jussi sitten jäikin hommiin ennen kuin jatkoi monipuolista kulttuuriuraansa. Hän myös kunnostautui kustantajana, ja Touko jatkaa sillä alalla vieläkin.

Rosebudin kirjakuppias Hannu Paloviita poikkesi tervehtimään ja otti kuvan. Kehuimme kilvan hänen kirjakauppaansa, joka mielestämme on Suomen paras ja harvoja valopilkkuja kirja-alan kurimuksessa. Paljon ovat kulttuuripalstat muuttuneet niiltä ajoilta kuin itsekin niillä killuimme. Mutta aika rientää, väki nuorentuu ja pinnallistuu ja turha on kaiken perään haikailla meidän vanhojen jäärien.

Pekka näyttää kaikesta huolimatta esimerkkiä ja takoo täyttä päätä Aaro Hellaakosken elämäkerran toista osaa. Tätä elämäkerrallista linjaa olemme itsepintaisesti kirjoissamme edustaneet kaikkia uus- ja postkriitikoiden kieltoja uhmaten. Ojensin Pekalle lisädokumenttina Mika Waltarin villin luonnehdinnan kirjeessään Leena Ilmarille, missä Hellaakoski saa osansa Sillanpään, Hella Wuolijoen ja koko 1940-luvun kirjailijakaartin ohella. Kirjeissään Waltari tulee ilmaisseeksi sellaista, mitä hän ei mistään hinnasta olisi julkisesti tohtinut sanoa. Kokonaisesta Hellaakoskesta taitaa tulla kirjoittajansa ikäennätys kirjallisuushistoriassamme. Kannustimme Pekkaa työn kunniakaaseen päätökseen saakka, varsinkin sen kustantaja Touko Siltala.

Kaikenlaista juttua riitti ja vielä oli intoa kumota viiniä ja olutta sekä ahventa, pihviä ja munuaista, päälle Irlannin terästettyä kahvia. Tarjoiluhenkilökunta on entiseen tapaan persoonallista ja leppoisaa. Olipa hauska tavata kavereiden kanssa, vaikka polkumme aina silloin tällöin yhtyvät edelleen. Eipä ihan turhaan kulutettu niitä Liisankadun seminaarihuoneen tuoleja silloin vehreässä nuoruudessamme.

31.1.2025

Kun Hesari listasi Alman esityksen Pandora – opening poikkeuksellisten teattteritapausten kärkeen, olihan se nähtävä. Sisarensa tosin varoitti, etten kuulu kohderyhmään enkä luultavasti ymmärrä esityksestä mitään. No hei hei, kyllähän minäkin noita antiikin myyttejä nyt jonkin verran tunnen. Siis reippain mielin Hämeenkyröstä kohti Turkua!

Siellä seisoskelimme Manilla-tehtaan pihassa odottamassa esityksen alkua. Meitä oli kaksi miespuolista, Myllymäki ja minä, kaikki muut naisia. Arvelimme ettemme ihan keskeistä kohderyhmää taida ollakaan. Mutta rohkeasti sisään rappusia pitkin vanhan tehtaan ylisille. Ohjeita noudatettiin: kengät pois ja istumaan lattiatyynyille tai tuoleille.

Olihan tämä nyt sanoisin uudistunutta Almaa. Hän on tehnyt ennen tuskaisia vääntöjä kunnioitettavan vaikeista aiheista tai osin arvoituksellisia nukketeatteri-esityksiä. Nyt kun Pandoran lipas aukeni, esitykseen valahtikin yllättävän valoisa tunnelma. Naisen yksinäinen leikki pääsi valloilleen. Suorastaan jumalten juhlat pantiin pystyyn, vaikkei jumalia paikalla ollutkaan. Yleisölle tarjoiltiin kuohuviiniä ja viinirypäleitä. Aika harvinaista herkkua teatterissa.

Alma heilui yhtä mittaa puolitoista tuntia lavalla ja otti sentään välillä nokoset sohvalla. Pienen levon hän tässä ansaitsikin. Nautimme sillä aikaa viinirypäleitä, kunnes näyttelijä virkosi meitä viihdyttämään. Ohjaus ja ”kanssa-ajattelu” on Anu Almagran ja tuotanto Tehdasteatterin, mukana toistakymmentä taiteilijaa taustahommissa. Yleisöä mahtuu huoneeseen intiimin pieni ryhmä kerrallaan.

Ikiaikainen nainen esitteli lisää lippaasta löytyviä vitsauksia ja kriisejä mutta enemmän sittenkin toivon symboleita. Hesiodotosta oli tutkittu, mutta antiikkiin ei jääty kiinni – ilmavasti monologi liehui vaihtuviin näkökulmiin. Uteliaan naisen kosto ihmiskunnalle ammensi viitteellisesti aineksia ympäröivästä todellisuudesta, mutta ei tarjonnut ratkaisuja – paitsi kevyitä ilon ja toivon pilkahduksia. Alma tulkitsee tuntojaan kuvina esineteatterin ja fyysisen ilmaisun avulla, paljon näyttelijä ährää pukujen ja verhojen ja kaikenlaisen rekvisiitan kanssa. Kaikilla lienee osansa sanoman rakennelmassa, tekstiä on niukemmin.

Mieleni tuli hyväksi siitä, että Alma näin vapaasti rohkenee kulkea omaa tietään ja toteuttaa ideoitaan. Joskus olen toivonut, että hän tekisi vaihteeksi ”oikeaa” teatteria, mutta nämä kekseliäät kuvaelmat ovat hänen lajinsa. Niilläkin voi sanoa jotain sekä menneestä maailmasta, ikuisista myyteistä että ajasta, jossa elämme. Jatkakoon siis valitsemallaan tiellä.

Minä jatkoin Helsinkiin pimenevässä illassa pitkin nelikaistaista moottoritietä, jolla kyllä kelpaa huristella. Mutta annas jos käännyt huoltikselta vahingossa väärään suuntaan – niinkin kerran tapahtui – saat ajella kauan ennen kuin taas tulee tilaisuus kääntyä takaisin aiottuun suuntaan. Mutta nyt posotin kuivassa suojasäässä suoraan perille tyytyväisenä koko kiertomatkaani, johon ennen tätä teatterihuipennusta mahtui lounas Tampereella, sauna Viehätyksessä, juhlat Kylpylässä sekä kaksi mykistävää kuolinuutista kuten viimeksi kerroin: hienot ystävät Helmi ja Leena in memoriam.

27.1.2025

Kun olin selvittänyt torstaisen esitelmäni Töölön kirjastossa, lähdin perjantaiaamuna ajelemaan taas Kyröön. Sumuinen ja tihruinen sää haittasi näkyvyyttä, mutta Tampereelle pääsin. Siellä lounastin Puolustusministriön entisen tiedotuspäällikön Jyrki Iivosen kanssa Hämpin thai-ruokalassa ja sain häneltä vakuuttavan käsityksen Suomen puolustusvalmiudesta ja kaikkeen varautumisesta. Voimme elää rauhassa. Paljon muutakin pohdiskelimme.

Suomen Kuvalehti nostattaa uudessa numerossaan fasistisia tunnuksia Donald Trumpin ja hänen esikuntansa vaiheille, mutta reilusti yliampuvalta vaikuttaa. Sen sijaan oligarkkien vaikutusvalta Amerikassa ja pian kai Euroopassa Venäjän lisäksi kyllä arveluttaa. Rahalla vaikuttaminen ei ole entisen kaltaista fasismia, mutta yhtä vaarallista se voi demokratialle olla. Trumpista itsestään riippuu, kuinka pitkälle hän antaa liehtareittensa riehua.

Kun pääsin Hämeenkyrön kirkolle, kuulin Oililta kaupassa heti tuoreen ja hiljentävän suru-uutisen: Helmi Tarkki oli samana päivänä kuollut. Hänestä jos kenestä voi käyttää ilmaisua legenda: se hän todella oli lähes kahdeksan vuosikymmenen ajan täkäläisessä kulttuurielämässä. Olimme jo valmistautumassa 100-vuotisjuhlaan, mutta vajaa kuukausi jäi uupumaan. Helmi oli sanonut lapsilleen, että juhlat tulevat, mutta ei vielä tiedä kummat. Hautajaisiin ne sitten kääntyvät.

Helmi muistetaan ennen kaikkea Myllykolun kesäteatterin elävistä ja hersyvistä tulkinnoista Sillanpään äite-Miinan roolissa. Helsingin Sanomien johtavan kriitikon Sole Uexküll luonnehdinnan mukaan hänen tulkintansa 1976 oli ”painonsa arvosta kultaa”. Kuvassa olemme Jussi Niinenmaan kanssa onnittelemassa Helmiä jonkun syntymäpäivänsä merkeissä.

Heti perään näen lehdestä toisen murheen, minunkin kustantajani Leena Majanderin muistokirjoituksen. Sain äskettäin tiedon, että hän oli kovassa sairaudessaan siirtynyt Terhokotiin, mutta silti loppu tuli yllättävän nopeasti, kuten tällaisissa tilanteissa aina tuntuu. Kun kaksi fiksua, älykästä ja lämmintä kulttuurinaista lähtee saman viikonvaihteen tuntumassa, maailma on taas entistä tyhjempi.

Muistelen täällä huvilani yläkerrassa paitsi näitä minuun paljon vaikuttaneita naisia, myös torstain tilaisuutta Waltari -seurassa. Kirjaston sali tuli tupaten täyteen, ensimmäiset tulivat tunnin etuajassa, ja niin saatiin Mika Waltarin kohutut rakkauskirjeet Leena Ilmarille kunnolla analysoiduksi. Niiden julkistaminen sensaatiokärjet edellä on tuottanut kirjailijan ihailijoille mielipahaa; niipä halusin näyttää taustan, josta Mikaa myllertänyt kriisi nousi. Toivon että ymmärrys vähän lisääntyi. Esitelmäni jälkeen käytiin vilkasta keskustelua. Kirjeissä olisi ainesta laajempaankin käsittelyyn, jota jatkan kohta Parnassossa.

Entä sitten. Käsillä on suoranainen kirjeromaani, joka avaa keskeisen klassikon kuvaa uudella tavalla. Maailmalla tällaisesta hehkutettaisiin varsin voimallisesti, alkaisi tulla uusia julkaisuja. Tutkija ja esseisti Markku Envall lausui painokkaasti Töölön tilaisuudessa: ”Jos eläisimme sivistysmaassa, Unio mysticasta otettaisiin uusi laajennettu painos, johon sisällytettäisiin nämä uudet esiin tulleet tiedot.”

Saapas nähdä. Sinuhe egyptiläisen ilmestymisestä tulee syksyllä kuluneeksi 80 vuotta. Saman määrän vuosia minäkin täytän ja moni muu. Juhlittavaa riittää, jos intoa on. Jyrki Iivonen sanoi kirjoittavansa uutta tulkintaa Sinuhesta, jossa on puolustuspoliittisesti paljonkin pohdittavaa. Itse olen lukenut hauskaa ja tarkkoihin havaintoihin perustuvaa matkakirjaa Lähdin Istanbuliin (1948)  joka saa sekin uutta takavaloa kirjeistä ja matkailevan pariskunnan vasta päättyneestä kovasta aviokriisistä. Näinkin joustavasti siitä lopulta selvittiin, sarkastinen huumori lääkitsee haavoja.

Yhtä muistelua tämä alkaa olla. Töölön tilaisuuden jälkeen oli kiva istua Tiian kanssa lähikuppilassa nykypäivän tunnelmia tuulettaen. Täällä Kyrön mailla mekin yhden kesän hehkuen elimme 70-luvun alussa. Tänä iltana lähden onnittelemaan F. E. Sillanpään seuran varapuheenjohtajaa Pertti Haavistoa Ikaalisten kypylään. Hän on vielä nuorukainen, minua 10 vuotta nuorempi, mutta näitä merkkipaaluja tämä alkanut vuosi näyttää tarjoavan heti alusta alkaen. Katsotaan mihin vielä päästään.

25.1.2025

Kulttuurin harrastus on meillä kiivasta, ajattelin, kun seisoin jonossa Ateneumin edessä. Tällainen joukko nuoria ryntäämässä katsomaan goottitaiteen ja keskiajan kuvajaisia keskellä kirkasta iltapäivää.  Museokorttiko heitä houkuttaa vaiko oma vilpitön innostus kuvataiteeseen? Trendi on vahvistumaan päin samalla, kun lukutaito vähenee. Voisiko tästä vetää johtopäätöksiä?

Kyllähän siellä luurangot kolisivat ja synkät näkyvät hallitsivat, mutta valoakin lopulta tarjottiin.  Jokin morbidi viehtymys ihmisiä villitsee näinä turvahakuisina aikoina. Huoleton tungos taulujen äärellä hillitsee samalla liikoja mielleyhtymiä. Jos näitä tuijottaisi itsekseen tyhjässä salissa, voisi vaipua masennukseen. Kuolema on nuorista katsojista vielä niin kaukana, että voivat ottaa pääkallot estetiikan ja elämysten kannalta.

Hauskinta oli tuttujen kotimaisten klassikoiden kuten Gallen-Kallelan, Simbergin, Schjerfbeckin ja muiden ripustusrinnastukset ulkomaisiin teemallisiin yllätyksiin. Niissä oli tuoretta oivallusta, vaikka aiheet vanhoja ja ikuisia. Silloin kun kuolema ei tule kovin lähelle, luurangot kolisevat kolean viihteellisesti. Vaikka onhan meillä kaikilla omaisia ja mitä hyvänsä kokemuksia.

Jotenkin näiden aiheiden jatkumoksi sopi kävely parin korttelin päähän Kino-Palatsiin, missä näytettiin Klaus Härön uutta elokuvaa Ei koskaan yksin. Kuoleman läheisyys oli siinäkin vahvasti tuntuvilla. Olen aina arvostanut Härön itsenäistä elokuvataidetta, joka ei kumartele virtauksia. Tässä nyt vähän kuitenkin on pitkän eurooppalaisen tradition seurantaa. Voisi puhua kotimaisesta pikku-Schindleristä, sillä aihe itsessään on melko vähäinen episodi valtavissa juutalaistuhoissa. Kahdeksan ulkomaan kansalaista täältä karkotettiin, ei yhtään suomalaista kovasta paineesta huolimatta. Häpeätahra on kohtuullisen pieni tuhannen Saksaan vaaditun juutalaisen listaan verraten. Mutta jokainen ihminen on tietysti leffan arvoinen.

Elokuva on vähän verkkainen ja vaimea dramaattiseen aiheeseen nähden. Pimeä se myös on ja synkeän syksyinen. Huolella tehty ehdottomasti, ajankuva pikkutarkasti tutkittu. Paitsi monet nykykieliset repliikit eivät oikein istu kuvattuun aikaan.  Itse Abraham Stilleristä (Ville Virtanen) olisi odottanut enemmän temperamenttia ja sitä muhevasti hösöttävää rähinää, josta hän kuulemma oli tunnettu (eikä pojanpoika ole kauas puusta pudonnut).

Suomen hallitus selviää melko kuivin jaloin. Väinö Tanner oli keskeinen ratkaisija, elokuvassa tosin liiaksi Stillerin johdateltavissa. Näköiskuvia ei meillä pidä vaatia, mutta Hannu-Pekka Björkman on silti liian pulskan pehmoisa hahmo jääkylmäksi järkimies Tanneriksi. Lisäksi vilahtaa sivuhenkilönä lievästi Jukka Rangellia muistuttava pääministeri. Hyvällä tahdollakin löytyy vain pieniä naarmuja laatuleffassa. Pahin oli kannaltani se, että raitsikkalinjat olivat pitkään toissa syksynä sekaisin, kun tätä filmattiin Fredan torilla.

Juuri kun kylläisenä muistelin kulttuurintäyteista iltapäivääni, hätkähdin aamun Hbl:ää lukiessani.  Nicolas von Kraemer kirjoittaa laajan provokatiivisen esseen, missä leikkauksia vastustava kulttuuriväki näyttäytyy itsetyytyväisenä omia etujaan ajavana joukkokuntana. Herran pieksut, tästä se vielä hälinä nousee! Kirjoittajan mukaan kulttuuriväki katsoo itsestään selväksi etuoikeudekseen työntää kätensä syvälle veronmaksajien taskuun, jotta se voi toteuttaa rauhassa hienoja projektejaan. Koko taide-elämä lepää vankasti valtiollisella jalustalla, muuta ei osata kuvitellakaan. Von Kraemer peräänkuuluttaa aitoa kansalaisyhteiskuntaa, jossa eri osatekijät ottavat tasapuolisen vastuun tekemisistään.

Juttu on tietoisen poleeminen ja kapeasti ajateltu. Käyntini Ateneumissa ei olisi ollut mahdollinen ilman valtion omistavaa ja kokoavaa tukea. Silti taidenäyttelyissä liikkuu tunnetusti mahtavat summat säätiöiden ja yksityisten rahaa. Härön elokuvan lopussa on pitkä lista tuottajia meiltä ja mualta, kaipa siellä Eokuvasäätiökin vilahti. Elokuva on silti edelleen paljolti sitä omavaraista bisnestä, jota von Kraemer tuntuu kaipaavan lisää kulttuurin rakenteisiin vapaan kansalaisyhteiskunnan nimissä.

No hyvä, itse selvisin taidenautinnoistani liikuttavan vähäisellä euromäärällä. Selkäni takana hääri monenlaisia maksajia, minä yhtenä pienimmistä. Näyttelyyn pääsin pressikortilla ja elokuvaan eläkeläishinnalla. Mutta huomaanko myös alueellisen etuoikeuteni: Paltamosta tai Pielisen rannoilta ei yhtä helposti hilpaista Ateneumin gootteja ihailemaan kuin minä kävellen tai raitsikalla Rööperistä. Taiteen tuesta ja kustannuksista riittää taatusti pulinaa, sitä lietsoo osaltaan tuokin von Kraemerin terävän sarkastinen artikkeli aamun Höblässä.

19.1.2025

Koska kysymyksessä oli debyytti, jännitti hirveästi. Olin suostunut ystäväni Sauli Tiilikaisen pyynnöstä hänen laulumatineansa välirunojen lausujaksi. Uudet kokemukset ovat virkistäviä, mutta myös vaativia. Lausuin pokkana Waltaria, Hellaakoskea, Manneria, Södergrania. Suomalaisella Klubilla oli salintäysi arvovaltaista yleisöä, päätoimittajia ja muita, joukossa jopa tulkinnan asiantuntija Eeva-Maija Haukinen. Luojan kiitos selvisin joten kuten.

Sauli itse veti komean ohjelmansa tunteisiin heittäytyen. Sieltä tuli laulutaiteen helmiä Hugo Wolfista Wagneriin, mutta myös Seppo Pohjolan säveltämää oopperaa F. E. Sillanpään elämänvaiheista. Hauska oli kuulla tutut aariat aikojen päästä, kahdeksan vuotta sitten oli ensi-ilta Myllykolun Kesäteatterissa. Taustoitin esityksen lausumalla osan Sillanpään tunnetusta ”Joulukirjeestä diktaattoreille” (1938), jonka senkin Seppo sävelsi oopperaan. Miten jykevästi profeetallinen teksti osuu myös tämän päivän diktaattoreihin!

Syvin sukellus Saulin omaelämäkerrallisessa ohjelmistossa kuvastui Olli Kortekankaan oopperaan, joka kuvasi laulajan tyttären itsemurhaa. Harvinaiset tunnustukset jäivät varmaankin päällimmäisinä tilaisuudesta yleisön mieleen. Jukka Nykänen säesti tv:stä tutulla taidollaan ja matineaa isännöi koulukaverini Aarno Cronvall. Huomio, naisia oli paikalla, tosin aveceina eikä vielä jäseninä.

Kun matineassa liikuttiin osin arkaluontoisilla alueilla, krapulassa, haudassa ja hullujenhuoneella, otin kotona lukeakseni sisätautien professorin Jukka Mustosen kirjan Olen lääkäri ja voin vilkaista (Warelia 2024). Sen syntyvaiheissa olin aika paljon yhteydessä tekijään. Mustosella on ollut kauan harrastuksena tarkkailla kaunokirjallisuudessa kuvattuja sairauksia ja lääketieteen edustajia. Näin hän synnyttää tuoreita ja yllättäviä leikkauksia kirjallisuuden maailmaan. Hänen lukeneisuutensa on huomattavan laaja, kotimaisten klassikkojen ja modernistien sarjasta se ulottuu Tšehoviin ja Tolstoihin, Strindbergiin ja Steinbeckiin, Laxnessiin ja Krossiin, Saramagoon ja jopa Platoniin… Kirjallisuusluettelo on laaja ja kattava.

Mitä sairaudet ja lääkärit voivat kertoa kirjallisuuden merkityksestä? Ainakin elämänkohtaloiden moninaisuudesta. Miten monien romaanihenkilöiden  ratkaisut selittyvät heidän rumiillisista ja vielä enemmän psyykkisistä vaivoistaan. Kirjallisuudentutkimus ei läheskään aina kykene tulkitsemaan näitä omilla esteettisillä mittapuillaan. Minunkin oli haettava lisätietoa lääketieteen puolelta, kun tein väitöskirjaa Sillanpään Nuorena nukkuneesta. Mustosen kirjasta saan tähänkin joitakin lisävahvistuksia.

Kun Väinö Linna sai infarktin ja joutui suureen sydänleikkaukseen, Mustonen oli virkansa puolesta vastaanottamassa häntä Tampereen ylippistollisessa keskusairaalassa. Voi sanoa, että lääkäri tutkii nyt Linnan tuotantoa todella konkreettiselta tasolta. Samalla tavoin hänestä on tullut lääkärinpraktiikkansa kautta Kalle Päätalon elämän ja teosten tuntija, joka on esitelmöinyt aiheesta lukuisia kertoja Taivalkosken vuotuisilla kirjallisuuspäivillä. Kalle kaikkine vaivoineen on todellinen aarreaitta sairauksien tutkiskelijalle.

Mika Waltarin osalta minua kiinnosti esiin noussut kirjailijan kriisi Sinuhen syntyaikoina, josta on kulunut 80 vuotta. Miten insuliinihoito niissä vaiheissa vaikutti Waltariin? Kuvauksia on matkakirjassa Lähdin Istanbuliin (1947). Siinä on maininta myös eroottisesta runoelmasta, jota nyt on kauhisteltu. Mikä oli insuliinin vaikutus siihen? Mitä kaikkia konsteja ylikierroksilla käyvä kirjailija joutui käyttämään itsepintaiseen unettomuuteensa. Hoitoperiodit Kammmion sairaalassa olivat hänelle onnellisia lepotaukoja työstressin lomassa. Siellähän he olivat jonkin aikaa yhdessä Sillanpään kanssa, kuten tunnettu kasku vahvistaa.  Kirjeissään Leena Ilmarille Waltari vetäisee aikamoisia henkilökuvia Kammiossa oleilevista kollegoistaan.

Eräitä täsmentäviä tietoja näistä vaiheista tarjoaa Mustosen seikkaperäinen populaaris-lääketieteellinen selvitys. Suoranaisia selityksiä kirjallisuuteen ei niissä ehdoteta, enemmänkin tulkintoja kirjoittaja olisi voinut yrittää. Niinpä itse kypsyttelen parhaillani esitelmää Waltarin korkeimmasta, haltiokkaimmasta ja samalla synkimmästä elämänpainista ensi torstaiksi Töölön kirjastoon.

17.1.2025

Tänään vasta joulu loppuu, Nuutin nuppuun saakka vanha kansa jaksoi kautta juhlia. Nuutipukkeja näkyi vielä takavuosina Hämeenkyrössä, mutta ei enää täällä Rööperissä.

Ajelin viime viikolla Turun kautta Helsinkiin. Aika paha keli, mutta selvisin. Näin Turun Suomalaisessa Yhteisoulussa virkeän näytelmän, norjalaisen Erlend Loen romaaniin perustuvan ja Anna Krogeruksen dramatisoiman Supernaiivin. Ilmaisutaidon lukiolaiset sen esittivät, soivittajana ja ohjaajana opettajansa Salla ”Marjantytär” Pulkkinen, joka minut oli paikalle kutsunut. Kannatti käydä! Vaativa teksti, nuorten vilpitöntä tarkoituksen etsintää levottomassa maailmassa. Kesken kaiken käydään jopa New Yorkissa. Taidokkaasti sekin toteutettiin. Parasta on nuorten vilpitön innostus, joka säteili ja rämisi rampin yli.

Vertauskohtana huomasin Hesarin esittelevän laveasti (10.1.) Vaskivuoren lukion musikaalia The Prom – elämäsi tanssiaiset Martinus-salissa. Pääroolia esittävä Elsa Pettinen toteaa lehden mukaan: ”Musikaalien kautta oppii paljon sellaisia asioita, mitä ei lukiossa muuten tulisi opittua.” Tällaiseen ei joka koulussa ole resursseja, ei kai palavaa intoakaan. Salla sanoi olevansa kiitollinen, että Tsykissä saivat mahdollisuuden, joka ei ihan heti toistu. Näin kasvatetaan uutta polvea teattereihin, sekä lavalle että katsomoihin.

Turusta ennätin halki tuiskun Helsinkiin ja Sauli Tiilikaisen luo harjoituksiin, minäkin. Kokoamme matineaohjelmaa Suomalaiselle Klubille huomiseksi, Sauli vetelee komeita Hugo Wolfeja ja Wagnereita,  Jukka Nykänen säestää tunnetulla taidollaan ja minä yritän tuikkia runoja aina sopiviin väleihin. Mika Waltarin ”Ylpeällä rukouksella” aletaan, sitten on Manneria, Hellaakoskea, Södergrania ja yksi iso yllätys. Saas nähdä kuinka äijien käy.

Vuoden kulttuuritarjonta kannattaa aloittaa tutuilla ja läheisillä aiheilla. Nythän ei muusta puhutakaan kuin siitä QOFE-sarjasta, kuten sitä tuttavallisesti lyhennellään. Kaiketi se jää kotimaiseksi kansanklassikoksi ja ansaitsee kaiken huomionsa. Joku väitti jo, että sarja saa jatkoa, vaan kuinkahan siinä riittää poltetta. Katsojia ainakin riittäisi. Katselen sieltä täältä toiseenkin kertaan, niin hyvin kerronta vetää ja Laura hurmaavasti sekoilee.

Mutta uusiin töihin ja aiheisiin. Olisi moniakin hautuneita ajatuksia. Ensin on saatettava keskeneräiset maaliin. Mihin sitten  suuntaisin? Mikä lähtee parhaiten sykkimään… Malttamaton tyhjäkäynti on parasta valmistelua. Ensi viikon torstaina esitelmöin Waltari-seurassa niistä kohutuista kirjeistä, se on yksi kiinnekohta. Niistä tekisi samalla mieli kehitellä jotakin isompaa ja kunnollisempaa. Lisälehtiä Unio mysticaan?

Muuten, aamulla kun katselin tapani mukaan Jälkihikeä, palasi muuan tapaus joulun edeltä mieleeni. Oli määrä mennä radion suoraan lähetykseen keskustelemaan samaisesta Waltarista, nyt Sinuhesta arkeologian kannalta. Tilasin Helsinki-taksin hyvissä ajoin. Lupasivat auton neljän minuutin kuluttua, Kesti 19 minuuttia. Aloin hermostua, mutta saapuva kuski oli vielä kireämpi. Hänelle ei kelvannut minulle ilmoitettu hinta, vaan mies uhkasi, että autoa on vaihdettava. Pääsimme sentään Pasilaan, missä kuski roiskaisi minut pääovelle eikä suostunut hakemaan studion tarkkaa osoitetta Radiokadulta. Pääovi oli suljettu. Siihen olisin jäänyt ja myöhästynyt lähetyksestä, ellei pelastava hahmo, täsmällisistä kommenteistaan tunnettu urheilutoimittaja Pekka Holopainen olisi ilmaantunut kuin tyhjästä paikalle, avannut oven ja opastanut minut pikavauhtia sokkeloisia käytäviä myöten perille.

Raportoin tapauksesta Helsinki-taksiin, mistä ilmoitettiin, että kuljettaja on saanut asaitsemansa varoituksen. En tiedä mistä maasta oli lähtöisin, mutta ei ainakaan Suomesta eikä stadista, jos tällainen ei-rasistinen määritys sallitaan. Joskus on onni lähenevässä fiaskossa myötä. Hyvää vuoden jatkoa kaikille!

13.1. 2025

Joku voisi sanoa, että pilasin joulurauhan liioilla töillä. Niinhän ei pitäisi tehdä. Lepoa ihminen tarvitsee ja keskittymistä läheisiinsä.

Toisaalta joulun pitkät pyhät välipäivineen ovat ihanteellista työaikaa. Maassa rauha, ihmisillä hyvä tahto. Kukaan ei keskeytä. Naisväki ja vieraat nukkuvat pitkään. Aamut saan häiriintymättä haltuuni.

Kirjoitin ja pidin juhlapuheen Ikaalisissa, kirjoitin esseen Parnassoon ja viimeistelin koko vuoden työn alla olleen romaanin Ovidiuksen elämästä. Vielä valitsin runoja Sauli Tiilikaisen tulevaan matineaan Suomalaisella Klubilla. Iltaisin luin kaksi romaania, Markus Nummen Käräjät ja Joel Elstelän Izakin, joulupukin tuomia molemat. Valioluokkaa, mutta liian poaksuja ja monisanaisia. Vähän olisi voinut tiivistää. Mutta joulunahan on aikaa viipyä kirjan äärellä.

Mielenkiintoni vangitsi voimallisemmin kyllä tuo kaikkien kehuma Tiina Lymin kirjoittama ja ohjaama tv-sarja Queen of Fucking Everything. Ehdottomasti kotimaista huippua, taidokas ja terävä, loistavasti näytelty. Absurdi huumori on aikamoista nuorallakävelyä, mutta siinäkin tekijät onnistuivat yllättävän tehokkaasti, suorastaan nautittavasti.

Laura Malmivaara kävi pari vuotta sitten ottamassa tekijästä kuvia muistelmiani varten, ihastuin häneen jo silloin. Nyt olen ihailusta mykkä hänen roolityöstään. Nopeat reaktiot, tilanteiden ja tunteiden vaihtelut, laskelmalliset ilmeet ja alaäänet, suorat hyökkäykset – kaikki toimivat kuin trapetsitanssissa. Myös Kristo Salmisen Börje on tosi vahva hahmo kuin mikäkin härkä ja gangsteri, edustaa harvinaista maskuliinisuutta. Kaikki, myös rosoiset siviuosat näyteltiin pirun hyvin.

Mutta ymmärrän niitä, joita ei kiehdo näin kyyninen ja julma ajantulkinta, vaikka se samalla naurattaa. Siinä ollaan kuitenkin vahvan ihmisen puolella, jolla on taitoa ja voimaa selvitä notkosta. Koston idea korostuu. Jos on joutunut kurimukseen, muita saa mielin määrin potkia, jotta hyvitys toteutuisi. Työelämä on taistelua ja huijausta. Hauska on se Janne Reinikaisen esittämä hahmo, joka suostuu tarvittessa esittämään kovista, vaikka haluaa pois pelistä ja pääseekin. Siinäkö sarjan strateginen opetus?

Kun sarja aikoo varmaan kilpailla ulkomailla palkinnoista, sen nimi on motivoitu. Mutta kun katselin sen täällä syvällä Suomen maaseudulla, huomaan naapurien reaktioista, että pelkkä nimi vieroittaa. Kun ei siitä saa selvää, ei kannata katsoa. Tämä on urbaanin älymystön leikkaavaa leikkiä, ei mitään kansankuvausta, jota on tehtykin riittämiin. Ihan huvikseni ja vastapainoksi katselin Kalle Pääätalon nuoruuden tuskaista taivalta, Mikko Niskasen väkevää ohjausta Elämän vonkamies. Sen kauemmaksi ei kai pääse Tiina Lymin tylyn ironisesta tyylistä.

No tässä nyt loppiasen päällimmäisiä tilityksiä. Maailma tuntui seisovan paikoillaan, vaikka Ukrainassa tulivalmistellaan tulevia rauhnneuvotteluja. Ja Trump-setä punoo juonia linnassaan. Kuin pelottavassa sadussa eläisimme, odotuksesta väristen. Mitä ihmettä kaikki suurvallat ja niiden johtajat vielä aikovat päämme menoksi. Vuotta on eletty jo kuusi päivää ja tähän saakka kaikki hyvin, kohtalaisen hyvin. Huonommin alkaa varmasti kohta mennä, mutta kestämme senkin.

7.1.2025