Panu Rajala

Olihan juhlat Suomussalmella, missäs muualla. Maakunnan omaa poikaa juhlittiin. Ilmari Kianto taitaa monien selkkausten jälkeen olla  profeetta omalla maallaan. Riidat ja rähjäämiset on unohdettu, särmät hiottu, taisteluaseet taitettu – ja nyt on rovastin poika I. Calamnius lopullisesti kotiseutuhengen nostattaja,  Nälkämaan laulaja, Kainuun khaani, Suomussalmen sulttaani, korpikirjailija vailla vertaistaan.

Matkasin Kajaaniin junalla 9 tuntia, sillä juna oli kaksi tuntia myöhässä. Miten se on mahdollista. Tavarajuna kuulemma tukki raiteen jossakin Kouvolan liepeillä. Sen poistaminen kesti iät ja ajat. Japanissa luotijunat kulkivat 350 kulometriä tunnissa ja tulivat aina minuutilleen aikataulussa perille. Eikö nyt VR:n kannattaisi lähettää jokin virkeä valtuuskunta opintomatkalle Japaniin? Voihan resursseissakin olla eroja, mutta vieä enemmän epäilen taidon ja tahdon tasoeroja.

Sovittu taksi joka tapauksessa nouti minut ja hurautti vähän toistasataa kilometriä Suomussalmelle. Sain ihailla uljaita maisemia ja komeita suoria ja pääsin majoittumaan tuttuun hotellikylpylä Kiannon Kuohuihin. Saman tien meidät muutamat asukkaat kyörättiin kirkkoon kuulemaan kirjailijan runoihin sävellettyjä lauluja, joita Hedvig Paulig ja Juha Kotilainen hienosti tulkitsivat ja konsertin kokoon pannut Liisa Vähäsarja säesti.  Sen jälkeen istuin Kiannon jälkeläisten Raija-Liisan ja Ilkan ja Kimmon pöydässä kuulemassa heidän tarinoitaan. Kannatti sittenkin kärsiä ylipitkä junamatka.

Kianto tulikin runoilijana parhaiten esiin seminaarin eri esityksissä, ja mitä enemmän lauluja kuunteli, sitä paremmalta runoilijalta hän alkoi tuntua. Elävän kielen taituri hän ilman muuta oli ja kauniisti sydänmaan tunnelmia tallensi. Paljon niitä onkin sävelletty, oliko 150, ja lisää tulee.

Seuraavana päivänä päästiin kiinni proosaankin. Pääseminaarissa politologi Reijo Heikkinen selvitti perusteellisin kuvanäyttein Kiannon poliittisia seikkailuja nuorsuomalaisten yllyttäjänä suurlakon 1905 vaiheilla ja myöhemmin. Myös Punaisen viivan agitaattorsi Puntarpää sai uutta valaisua. Ihme juttu vain, että kiihkeästä yrityksestä huolimatta Kainuusta ei mennyt yksikään sosialisti läpi valtiopäiville. Ei ryhtynyt Kiantokaan minkään puolueen vaaliehdokkaaksi. Romaanissaan hän antaa sitten vaalien nostattamille toiveille musertavan loppuiskun karhun kämmenellä.

Kirjailija ja teatterimies Juha Hurme löysi Punaisesta viivasta kirjaan kätketyn eläinsadun teeman karhun vaelluksista, jotka avaavat ja päättävät romaanin.  Keskellä on se kyljenkäännös, joka jo enteilee järkyttävää loppua. Eläinteeman Hurme aloitti laulamalla Kiannon runon ”Tiu tau tilhi”, josta on kirjoittanut kokonaisen kirjan. Yleensä runoa pidetään kansanlauluna.

Teemu Keskisarja taas valitsi teemakseen vuoden 1918 ja teoksen Elämän ja kuoleman kentiltä. Perussuomalaisen ytimekkäästi Teemu puolusti Kianno silloisia vihapuheita ja asetti ne oikeaan kontekstiin. Kiannon valitsemaa roolia rintamakirjeenvaihtajana saattoi pitää oivallisena, sillä se mahdollisti sodan monipuolisen ja melko turvallisen tarkkailukulman. Kirjassa tulee ruumiita niin läjäpäin, että kustantaja Otava lykkäsi sen julkaisemista kymmenen vuotta.

Nämä pojat olivat lukeneet Kiantoa tuoreesti, kun taas itse tyydyin kirjoittamani elämäkerran pohjalta tutkijan rooliin ja selvitin Kiannon brändin syntyjuuria ja kestävyyttä koko hänen pitkän uransa aikana. Kun näinä aikoina taiteilijan on todella brändättävä eli luotava iskeviä mielikuvia itsestään näkyvyyden ja kuuluvuuden hankkimiseksi, Kianto oli tässä puuhassa ylivoimainen jo toistasataa vuotta sitten. Monet oikeat ja väärät mielikuvat hänen toimistaan elävät edelleen, vaikka mies on puoli vuosisataa sitten vaipunut Niettussaaren kuusikkoon. Tietysti elokuvat ja oopperat ja kesäteatterit ovat suuresti vakuttaneet mielikuviin Kiannosta ja hänen teoksistaan.

Jotkut kuvat ovat pahasti vääristyneet. Ryysyrannan Joosepista on tullut monen muistissa koominen henkilö. Alkuperäinen romaani tosin tutkii, voiko kurjuudesta kirjoittaa humoristisesti. Kiannolta tämä nuorallakävely onnistui. Hurme osoitti Kiannon kuvaamien unien hurjuuden. Minä olen nuorena poikana   nähnyt uimanäytöksen, jossa esiintyi pellehyppykilpailussa hauskasti resuileva kilpailija nimimerkillä Ryysyrannan Jooseppi. Hyvin muistaakseni pärjäsi.

Vahvistettu kvartetti esitti lisää Kiannon lauluja Liisa Vähäsarjan johdolla. Vielä oli juhlittava Kianto-seuran 40-vuotista taivalta Seurahuoneella. Ohjelman kohokohtana oli KHPV:n eli Kohtullisen Hutikan Pyhän Veljeskunnan sivuilta siepattu keskustelu perustettavan yhdistyksen nimestä. Sitä esittämään joutui puolet juhlaväestä (onneksi en minä), rooleja riitti. Hölmön tuntuinen idea toimi yllättävän hauskasti.

Jo riitti Kiannon juhlinta. Liikkumaan en päässyt kuin kerran uimaan kylpylään. Poronkäristystä ehdin nauttia häthätää hotellin ravintolassa. Kaikki käytännön järjestelyt ja kuljetukset sujuivat erinomaiseti, kiitos kunnan toimeliaan kulttuurituottajan Veera Tavilan. Aikamoinen urakka oli hänellä.

Mutta hei, ei juhlinta sittenkään tähän lopu. Ensi maanantaina saa ensi-iltansa Hannu Kahakorven valmistama dokumentti Kiannosta peräti Kansallisteatterissa. Kahakorpi oli tiiviisti mukana seminaarissa ja kertoikin perjantaina dokumentistaan, mitä en ehtinyt kuulemaan kiitos Valtion rautateiden. Myös Maija Myllykankaan samanpäiväistä juttua Kiannosta Vienan vapauttajana kiiteltiin vuolaasti. Raija-Liisa mielestä se oli paras esitelmä, minkä hän on koskaan kuullut. Ja Raija-Liisaahan on uskominen, kaikkien muiden rinnalla tämä Ikin valkotukkainen ikinuori ja ainoa elossa oleva tytär taitaa perimmältään olla koko Kianto-juhlinnan sytyttävin sielu.

Tutuksi käynyt mukavapuheinen taksi toi taas sununtaina suoria teitä Kajaaniin, ja paluumatkalla Helsinkiin juna myöhästyi vain viitisen minuuttia, kiitos siitä.

Iki-Kiannon syntymäpäivänä 7.5.2024.

Piti miettiä enemmän Japanin matkan vaikutelmia, mutta aina hyökyy vastaan uusia asioita. Nyt huomasin keskustelutilaisuuden läheisessä KOM-teatterissa, missä puhuttiin Lauri Hokkasen kirjasta Kommunismin teloitettu unelma (Docendo), erityisesti Seppo Toivaisesta ja hänen elämästään ja tragediastaan. Vilkas keskustelu ja tutustuminen tuoreeseen kirjaan herättivät monia muistoja, vaikka en kuvattua liikettä lähellä ollutkaan.

Seppo ”Tossu” Toiviainen oli opiskelutovereitani 1960-luvun alussa. Hän opiskeli kansanrunoudentutkimusta ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa, hän kuului professori Matti Kuusen sähköistävään vaikutuspiiriin kuten ystävämme Hannes Sihvo ja minäkin vähän loitompana. Näistä vaiheista olen kirjoittanut muistelmissani. Kuten Kari Sallamaa näkyy todenneen, Toiviainen olisi todennäköisesti noussut Kuusen seuraajaksi professorina, jos olisi jatkanut kansanrunouden laitoksella. Mutta hän valitsi toisin.

Teimme kerran Toiviaisen kanssa yhteisen junamatkan Hämenlinnaan Nuoren Voiman Liiton talvipäiville, missä taisimme molemmat saada jonkun palkinnon. Puhuimme paljon ajan kirjallisuudesta, ja muistan Tossun ironisoineen modernismin kannattajia, jotka vannoivat Hyryn, Meren ja Haavikon nimeen. Puhetoverini vaati sosiaalista otetta ja yhteiskunnallista kirjallisuutta. Ei ollut suuri yllätys, että hän pian siirtyi sosiologiaan ja muutti Tampereen yliopistoon.

Suurempi yllätys oli kieltämättä hänen loikkauksensa politiikkaan ja rakettimainen nousunsa taistolaisen liikkeen kärkeen. Hokkasen kirjasta käy ilmi, että  Toiviaisen esimies Antti Eskola vastusti kaksi käsin assistenttinsa valintaa: ”Tieteestä putoat kärryiltä ja politiikkaan turhaudut.” Näin sitten kävikin. Olisi Tossun kannattanut kuunnella oppi-isäänsä Eskolaa, joka itsekin kipuili poliittisen valinnan äärellä, liittyi SKDL:ään, mutta ei sen edemmäs. Toiviainen halusi mennä loppuun saakka. Yhtenä yönä hän huomasi olevansa kommunisti, ja tehtäväkseen hän näki vallankumouksen toteuttamisen Suomessa. ”Kaikki kommunsmille, vaikka henki menisi.”

Niinkin sitten kävi. Toiviainen nousi kansanedustajaksi, kommunistisen fraktion teoreettis-ideologiseksi johtajaksi, Taisto Sinisalon seuraajaehdokkaaksi – mutta pettyi, alkoholisoitui, eristäytyi ja joi itsensä kuoliaaksi 61-vuotiaana. Loistava lahjakkuus hukkasi itsensä politiikan syövereihin. Hokkanen kuvaa tuhon tien suorasukaisesti. Melko murheellista luettavaa.

Miksi Tossu valitsi niin kuin valitsi? Hänen terävä älynsä ja aktiivinen luonteensa johtivat hänet harhaan. Hän halusi ennen muuta toimintaa ja tekoja, pelkkä tutkiminen ja teoretisointi eivät riittäneet. ”Vaikka kaikki maailman yliopistot vallattaisiin, vallankumous ei edistyisi pätkääkän”, hän toisti. Hän halusi yhteyttä reaaliseen työväenluokkaan, vallankumouksen todelliseen avaintekijään, mutta se ei häneltä onnistunut. Esiintyminen ja agitointi kiehtoivat häntä, mutta  jotenkin hän kadotti samalla yhteyden todellisuuteen. Ei Suomi ollut sellaisessa vallankumouksen tilassa kuin hän kuvitteli.  Hän takoi veitsenterävää päätään tylyyn kiviseinään. Sisimmässään hän oli ihan liian pehmeä ja idealistinen pärjätäkseen kovassa politiikassa.

Hyvä että Hokkanen muistaa myös Toiviaisen elävän suhteen kirjallisuuteen. Sepon isä Jaakko Toiviainen oli upseeri ja samalla kirjailija, joka kirjoitti ensimmäisen ja hyvin ymmärtävän arvostelun Linnan Tuntemattomasta sotilaasta Hämeen Sanomiin. Seppo lunasti aluksi isänsä toiveet, mutta erkani siitten polittisesti äärimmäisen vastakkaisiin asemiin. Oli liikuttavaa lukea, että isä puolusti silti julkisesti Aamulehdessä poikaansa, kun ryöpytys tätä vastaan alkoi kuumentua. Totta puhuen Sepon puheiden ja artikkelien sananvainnat toistelivat puoluepäätöksiä tai olivat räväkässä provokatiivisudessaan usein älyttömiä ja kohtuuttomia.

Seppo palasi kirjallisuuteen vielä poliittisen uransa lopulla 1984, jolloin hän julkaisi kirjan Christer Kihlmanin maailmasta. Pätevä vaikka keskeneräinen kirja se on ja osoitti, millaiset mahdollisuudet Sepolla olisi ollut myös kirjallisuudentutkijana. Hänen tärkeitä kirjojaan oli Hannu Salaman Siinä näkijä missä tekijä (1972), jota hänen aatoverinsa äärivasemmalla vastustivat ja pitivät todellisuutta vääristävänä. Toiviaisen oli vaiettava omasta näkemyksestään. Tämä jatkunut sisäinen ristiriita aatteen ja todellisuuden välillä osaltaan söi miehen itsetuntoa tuhoisalla tavalla.

Lauri Hokkasen kirja on mielenkiintoista luettavaa varsinkin niille, jotka ovat  tuon ajan eläneet ja poliittisia taistoja viereltä seuranneet. Keskustelu sen aiheista kuumeni suorastaan vilkkaaksi 60-luvun tuntojen malliin KOM-teatterissa viime torstaina. Nimekäs paneeli pisteli puheenvuoroissaan asioita kunnolla kohdilleen, ja melkein täysi sali koostui vielä elossa olevista vuoden 1968 veteraaneista, vanhoista aatteen konkareista. Keskustelussa ei turhaan kaihdettu sanoja kommunisti ja Neuvostoliiton ihailu, joita taiteilijoiden kuten Kaj Chydeniuksen ja Kaisa Korhosen muistokirjoituksissa hienotunteisesti yleensä kierrettiin. Hokkasen kirjassa myös veriset sanat sanotaan niin kuin ne ovat. Paitsi surullista, myös tervehdyttävää luettavaa, parhailta osiltaan hyvin suositeltavaa. Vaikka paljon tiesinkin, silmäni avautuivat entisestään, eritoten tuulimyllyjä vastaan taistelleen toveri Tossu Toiviaisen tragedian ääreltä.

27.4.2024

Kun vilkaisen ikkunasta märkään härmäiseen Sepänpuistoon, eikö vain tule ikävä Japanin kukintoja, kesäistä hellettä  ja punertavia puistonäkymiä. Mutta tänne on nyt taas sopeuduttava ja mikäs tässä.

Sanon jo kolmannen kerran (Karin vanhaa piirrosta mukaellen): ”Ration herat, olisiko suuri vaiva palauttaa Radioykkösen kello kuuden aamu-uutiset?” Ne olivat ennen aamuelämäni lähtölaukaus. Siitä päivä käynnistyi. Nyt on siirryttävä radio Suomeen ja kuunneltava musiikkia, joka Claes Andersson -vainaan sanoin voi saattaa ihmisen itsemurhan partaalle – hän puhui radio Vegasta, mutta sama ongelma. Hyppiä kanavalta toiselle ei ole mahdoton liike, mutta jotenkin rasittava.

Mielialaa kohotti tv:n puolella uskollinen Jälkihiki, joka analysoi perusteellisesti seipään ja kiekon uudet maailmanennätykset sekä futsaalin vihlovan tappion Hollannille. Toivon että edes tämä pysyy ja pitää paikkansa eikä mikään ohjelmajohdon karttaharharjoitus heitä sitäkin jonnekin jorpakkoon. Näin tunnen taas olevani kotona.

Hesarin pääuutinen on Kaj Chydeniuksen kuolema ja muistosivut, joita on kulttuurissa peräti kolme. Saiko edes Toivo Kärki näin massiivista muistokirjoitusta, joistain klassisista säveltäjistä puhumattakaan? Kyllä Chyde maineensa ansaitsee, ei aiinä mitään, meidän sukupolveemme ja myöhempiinkin hän jätti vahvoja kuulokulkuja. Kuuntelin häntä ensimmäisen kerran kai vuoden 1964 vaiheilla Vanhan ylioppilastalon juhlasalissa, missä paneloitiin populaari- ja korkeakulttuurin eroista. Chyde kannatti ehdotonta tasa-arvoa. Vakuudeksi hän ilmoitti, että Eila Pienimäen laulama ”Luona vanhan veräjän” on yhtä arvokas sävelteos kuin Sibeliuksen sinfonia. Arvo Salo pyysi häntä laulamaan näytteen, ja senhän Chyde komeasti kajautti. Matkaa Lapualaisoopperaan oli pari vuotta.

Harppaus 2020-luvun kynnykselle. Puumalassa oli suuret kulttuuripäivät, joissa esitelmöin jostain epäilemättä tärkeästä asiasta. Risteilimme laivalla, kävimme Marjan kanssa katsastamassa Tiian hienoa kesäpaikkaa ja tervehtimässä naapuriaan Esko Seppästä. Tutun näköinen partaveikko siivosi sieniä ison ämpärillisen.  Säveltäjä Chydenius se siinä pohti samalla suhdettaan säveltämiinsä runoihin, joita suuresti kunnioitti. Hän myönsi, että lauluja oli tullut tehdyksi huomattava määrä – mutta ovatko ne hyviä? Kysymys näytti askarruttavan häntä jopa tuskaisesti. Kohtasimme suuren taiteilijan vilpittömän itsekritiikkinsä äärellä.

Chydeniuksen juhlakonsertissa Finlandia-talossa kävimme myös, ja iskevästi tämä ketterä menninkäinen paukutti vielä flyygeliä ja komeasti kuorot ja solistit lauloivat. Nyt on tulossa uusia juhlamessuja, joissa ikätoverit voivat elää uudelleen toiveikasta nuoruuttaan. Ritsa eli Pentti Saaritsa kuuluu samaan polveen. Yhtä jalkaa lähtivät nämä poliittisen runon ja laulun mestarit.

Lähden kohta tapaamaan Esa Ruuttusta, joka valmistelee puolestaan lauluiltaa Ilmari Kiannon runoihin, säveltäjänä Risto Vähäsarja. Olen luvannut olla vähän apuna, kun Iki-Kiannon laajan elämäkerran väänsin kansiin kuusi vuotta sitten. Hänen syntymästään tulee kuluneeksi 150 vuotta, ja juhlat alkavat ensi kuussa. Kyllähän Kiantoa sopiikin juhlia, vaikka kriittisiä ääniä ei tule puuttumaan, niin särmikäs, kiivas ja osin edesvastuuton tyyppi on kysymyksessä. Aito anarkisti, tulinen tappelupukari ja samalla isänmaan mies henkeen je vereen. Katsotaanpa saadaanko hänen partahaivenistaan vielä joitain uusia tulkintoja irti.

22.4.2024

Japanissa elävät rinnan yksilöllisyys ja hallittu kollektiivisuus. Tokion katujen ihmisvirta on ääretön, mutta sivistyneen sujuva. Kukin tuntuu tietävän oman tavoitteensa ja antaa luontevasti tietä myös toisille. Oli ihailtava tämän ihmismassan kimmoisaa joustavuutta.

Kirjailija Haruki Murakami arvioi, että individualismin palvonnassa kollektiivinen kontrolli on kärsinyt. Esimerkiksi hän ottaa Fukushiman kaamean ydinvoimalaonnettomuuden. Yhteinen varautuminen katastrofeihin on unohdettu, koska valppaan kansalaisen on tultava toimeen omin neuvoin. Tämä on tietysti kärjistys, mutta Murakami on huolissaan siitä, että jättiläisonnettomuudestakaan ei ole otettu riittävästi opiksi.

Kun äskeisellä matkallamme vierailimme Hiroshimassa, katastrofitietoisuus oli kyllä vahvasti tuntuvilla. Muistomerkin ikuinen tuli palaa niin kauan kuin maailmassa on ydinaseita. Elokuun kuudennesta 1945 kertova museo on kouraisevan nerokkaasti konstruoitu ja palauttaa hirmuiset muistot miltei ihon pinnalle. Olen ydinpommin ikätoveri, mikä tehosti vaikutusta. Elokuva Oppenheimer verestää museon uutta ajankohtaisuutta, mikä näkyi yleisön määrässä ja sen vakavissa ilmeissä. Harvoin missään museossa liikutaan niin hyytävän hiljaisesti.

Muuten Hiroshima oli miellyttävä kaupunki, väljä, moderni ja jollakin tavoin ajaton – onhan se kokonaan uusiksi rakennettu. Vain mustunut kupolihalli keskellä vehreää puistoa törröttää elävänä esimerkkinä taannoisesta tuhosta. Elämä menee eteenpäin menneestä ja Murakamin varoituksista piittaamatta. Yhdysvallat on antanut valtavasti kehitysapua hävittämälleen kaupungille. Entisten vihollisten väliset suhteet ovat lämmenneet huomattavaan yhteisymmärrykseen. Onko sellainen koskaan mahdollista läheisemmän idän ajankohtaisissa katastrofeissa?

Kioto säästyi sodan hävitykseltä kuulemma sen vuoksi, että kenraali Eisenhowerin puoliso oli niin ihastunut kaupunkiin aikaisemmalla turistimatkallaan. Nyt turistimassat tekevät parhaansa runnellakseen kaupungin kauneuksia. Sen loistavat pyhäkötkin punaisine pylväikköineen tuntuvat palvelevan vain rynnäköisiä valokuvaajalaumoja, jotka voivat iloksen leikkiä myös siirtomaavallan ruhtinaita tämän päivän riksojen ketterässä kyydissä. Mutta ei hätää, Miyajiman temppelisaarella aika pysähtyi, aurinko paahtoi, vuoret punersivat ja kauriit kerjäsivät makupaloja. Muinainen no-teatteri tarjosi miltei aitoja väläyksiä perinteestä, jossa kaavojen toistaminen on tärkeämpää kuin mikään taiteellinen uudistus.

Perinne, kaavat ja kuri pitävät Japania edelleen koossa. Kirjoitin ihastuneesti viimeksi elokuvasta ”Kouluvuosi Japanissa”, mutta nyt kuulin, että koulukiusaaminen on sielläkin lisääntynyt. Pahemmalta väkivallalta on sentään vältytty. Murakami kertoo esimerkin tositapauksesta. Muuan opettaja kyllästyi myöhästeleviin oppilaisiinsa. Eräänä aamuna hän laski raskaan rautaportin alas täsmälleen koulun alkamisaikana niin että nuori tyttö rusentui kuoliaaksi. Monet kommentoivat tapausta ymmärtäväisesti, ja jotkut oppilaiden vanhemmatkin olivat sitä mieltä, että koulun on ennen kaikkea opetettava oppilaille kuria.

Miten hyvänsä, iloinen ystävällisyys on silti japanilaisen valloittava käyntikortti. Se ei tunnu yhtään pakotetulta, vaan kumarrukset ja hymyt ilmenevät kuin itsestään ikivanhan tavan pintaan tuomina. Kerronpa tästä lopuksi keventävän esimerkin. Tokion Metropolitan-hotellin huoneen muovinen avainkortti luiskahti kadoksiin, ja sain tietysti respasta heti uuden. Viimeisenä iltana menin illastamaan italialaiseen ravintolaan, jonka olin matkan alussa hyväksi havainnut. Tarjoilijatyttö riensi ohjaamaan pöytään ja heilutti pian kädessään muovista läpyskää. Mikä tuo nyt on? Tarjoilija katosi ja palasi pian säteillen näyttämään käännösohjelmalla tekstaamaansa tiedotetta: ”THIS IS THE KEY YOU LOST HERE FOR  A WEEK AGO!”

Olisipa joku vähän arvokkaampi kadonnut niin satu olisi vielä säväyttävämpi. Olen onnellinen, että pääsin viimein käymään Japanissa, mitä olen kauan havitellut. Juttua matkasta riittää varmaan vielä vastedeskin, niin täydelleen elämys upposi tajuntaani.

20.4.2024

Ajankohtaisin ja terveellisin elokuva juuri nyt on Ema Ryan Yamazakin ohjaama Kouluvuosi Japanissa. Katsoin sen Kino Palatsissa melko harvan katsojajoukon kanssa. Hiirenhiljaa, vähän naurahdellen ja liikuttuneinakin sitä katselimme. Jyrkästi erilainen koulu siinä esittäytyy kuin tämä meidän vapaa, demokraattinen, oppilaiden ilmeistä mielivaltaa suosiva koululaitoksemme.

Tokion ala-asteella ja näköjään myös yläasteella käyttäydytään kohteliaasti, kurinalaisesti ja silti ystävällisesti toinen toistaan kohtaan. Lenkkarit laitetaan lokerikkoon millilleen järjestyksessä. Oppilaat siivoavat itse luokkahuoneensa. Heille opetetaan harjan ja sihvelin käyttöä. Pulpetit ovat viivasuorassa jonossa. Voimistelu liikuntatunnilla oli näytösluontoista. Ekaluokkalaisilla on samanlaiset keltaiset hatut, muuten pukeutuminen vapaata ja siistiä. Oli koronavuosi, kaikilla maskit, jotka riisuttiin vain ruokailussa. Ruoka näytti kaikille maistuvan.

Opettajien arvovalta on kiistaton, kurista ei tingitä. Voimakeinoja ei tarvitse käyttäää. Lapsilta vaaditaan paljon, mutta he vaikuttavat silti vilpittömän iloisilta. Kunnostautujat palkittiin, ajoituksessa epäonnistunut lyömäsoittaja sai kovat nuhteet. Tyttö itki katkerasti ja katui ja lupasi harjoitella lisää kotona. Lopuksi hänestä tuli orkesterin tähti. Kun koulu päättyi ja oppilaat ja opettajat hajaantuivat, kaikki itkivät.

Tämä antoi kyllä ajattelemisen aihetta, vaikka en nykyistä kouluamme enää omakohtaisesti tunnekaan.  Kuluneen viikon traagista tapahtumaa vasten japanilainen koulu näyttäytyi mallikelpoisena idyllin, järjestyksen ja oppimisen tyyssijana. Tässä koulussa ei näkynyt poliiseja, tuskin vierailevat edes vuosittain. Japanin historia on julmaa ja väkivaltaista, mutta en usko, että kouluissa paljon ammuskellaan.

Onko siis syytä ottaa oppia. Mitä vaikuttavat vanhat perinteet ja kotona annettava opetus? Me olemme tietysti epäluuloisia. Onkohan tämä vain jonkinlainen näyteikkuna ulospäin? Ei kai vain propagandaa myös omille kansalaisille.

Tyypillisen näytteen omahyväisestä epäluulostamme antoi Leena Virtanen Hesarin kritiikissään (5.4.). ”Joillakin voisi olla kiusaus etsiä japanilaisten opetustavoista esikuvaa meille suomalaisille.” Eihän toki, totta kai torjumme tämän kiusauksen Hesari etunenässä. Eihän nyt meillä voi olla mitään opittavaa muilta, onhan niitä Pisa-laakereitakin joskus niitetty. Tosin tulokset ovat heikkenemään päin ja väkivalta rehottaa kouluissa. Mutta antaa japanilaisten pitää oma kaunis järjestyksensä ja jatketaan me täällä villissä Pohjolassa omaa demokraattis-anarkistista menoamme.

Toinen kouluesimerkki nähtiin viikolla televisiossa: Koulu maailman laidalla, Pawo Choyningin yhteistyöelokuva kouluelämästä Bhutanin vuorikylässä Thiumphussa. Kuinka suuriarvoinen harvinaisuus onkaan tämä vajaamittainen kouluyritys mahdottomissa oloissa, kuinka sydämellinen kuvaus vastahakoisesta mutta lopulta uhrautuvasta opetustyöstä. Kuinka kaukana ollaan hienoista koulutaloista, oppivelvollisuuden ohjeista, viranomaisten, koulupsykologien, terapeuttien, ohjesääntöjen vankeina kipuilevien opettajien ja avustajien lakisääteisestä maailmasta. Tuskin meidän kehittynyt, instituutioksi jähmettynyt koulumme koskaan tuottaa sellaista oppimisen euforiaa kuin Tokion, Bhutanin tai vaikkapa Kongon ja Afganistanin kouluponnistukset ulkoisesti alkeellisissa  oloissa näyttivät.

Viertolan laukaukset voivat herättää joitakin konkreettisia ajatuksia ja jopa tekoja, mutta pääasiassa media ja viranomaiset keskittyvät pohtimaan itseään ja omaa toimintaansa. Peiliä pidetään tärkeiden aikuisten oman navan korkeudella. Kuka ulottuisi luotaamaan yksinäisen ja kiusatun pojat ajatusmaailmaa?  Siihen ei ainakaan sääntönormien kahlitsema ja kaavan mukaisiin tosiasioihin kiinnittynyt journalismi yllä. Siihen tarvittaisiin ikävä kyllä sitä tosiasioiden alitse ja lävitse kurottuvaa mielikuvitusta. Sitä osaisi tutkia vain vapaa kaunokirjallisuus, joku uusi pieni dostojevski. Ilmaantuukohan sellainen vielä valaisemaan tämän tragedian perimmäisiä juuria?

6.4.2024

Sovimme käyvämme kahvilla Matti Pitkon kanssa. Kun Vepan baaria ei enää ole, päätimme mennä Moision leipomon kahvilaan. Oli hauska tavata pitkästä aikaa, olemmehan välillä ottaneet yhteen ja taas sopineet. Matin tunnettu pitkävihaisuus on toivottavasti iän myötä lientymässä. Hän on muuten entisensä: levoton, terhakka ja epäluuloinen, mutta muuten ihan siedettävä.

Nyt halusin ennen muuta kuulla hänen ajatuksiaan kuumasta kysymyksestä: saako journalisti koskaan, edes omaksi huvikseen poiketa ehdottomasta totuudesta? Mitä mieltä hän on kollegansa ja kaimansa Matti Kuuselan toiminnasta? Oliko aiheellista, että heidän vanha työantajansa Aamulehti poisti verkosta yli puolentuhatta Kuuselan sydänverellään kirjoittamaa luomusta? Ovatko ne niin vaarallisia, että horjuttavat koko journalistien ammattikunnan uskottavuutta?

Matti hörppi pukkukupillistaan ja vastasi hetken viivyteltyään: ”Puolustan ehdottomasti Matti Kuuselaa. Hän on poikkeuksellisen lahjakas kirjoittaja. Olen ollut hänen esimiehensäkin ja selostimme yhdessä olympiakisoja. Matti on äärimmäisen herkkä ja sulkeutunut, hän katsoo maailmaa suurena humanistina ja taitavana kirjoittajana. Tuntuu julmalta, että liki 40 vuoden elämäntyö kaadetaan kerralla viemäristä alas.”

Kova rangaistus, myöntelin. Juttujen poistaminen on sikäli ovelaa, että monetkaan ympäri Suomea eivät nyt pääse lukemaan, mitä se kohuttu Kuusela oikein on kirjoittanut. Hänellä on karismaattinen asema täällä Pirkanmaalla, mutta ei häntä kaikkialla tunneta. Sen vuoksi useimmat somekommentit menevät surkeasti metsään. Tyypilliseen tapaan ihmiset tuomitsevat kirjoittajan, vaikka eivät ole lukeneet yhtäkään hänen kokonaista juttuaan.

Mutta pääasiaan: kuinka Pitko arvioi tätä journamismin totuudellisuutta? Siitä hänellä on runsaasti omaakin kokemusta. Saako juttuihin panna vähän omiaan? Hän sanoo ilmaisseensa kantansa jo Puolikarkeiden muistelmiensa (2013) takakannessa: ”Kirjan totuusaste on kohtuullinen, mutta hyvää tarinaa en pilaa kaikilla tosiasioilla.”

No eihän nyt kaikkia tosiasioita voikaan juttuun tunkea, mutta entä pienemmät vippaskonstit? Onhan Pitko myös Aamulehden palstoilla soveltanut totuuutta aika vapaasti. Pakinapalstalla on omat erivapautensa, mutta muistelen, että 90-luvulla toimittaja Pitkon hoitelemalla Tänään-palstallakin oli suruttomia poikkeamia jyrkästä totuudesta. Nyt alkaa polttaa. Lisään vähän löylyä:

”Kun kirjoitit, että Tabe Slioor ilmaisi ihannemiehikseen Paavo Lpposen ja Sauli Niinistön, oliko pohjalla todellinen syvähaastattelu? Entä kun Tarja Halonen kertoi sinulle paluumatkalla Moskovasta, että Putinia ja venäläisiä ilahdutti erikoisesti se, kuinka he valloittivat Suomen 1809 ja sen kunnaksi suomalaiset perustivat Aleksanteri I:n patsaan Senaatintorille. Kohdistuuko satiiri tässä Putiniin, Tarjaan vaiko tolloihin suomalaisiin?”

Nyt Pitko sulkee suunsa ja minun on häntä lepyteltävä. Uskon että hän on erottanut mielikuvituksensa tuottamat herjat varsinaisesta journalismista, vaikka ne saman lehden palstoilla esiintyvät. Mutta eikö Kuuselakin toimi näin, omilla hienovaraisilla tyylikeinoillaan? Hänen fantasiansa ovat tunnistettavia ja lopulta aika vaarattomia. Tärähtääkö Suomi kuinka pahoin siitä, että Matti väittää jutelleensa muutaman lempeän sanan Eeva-Liisa Mannerin kanssa? Tai mitä vahinkoa koituu siitä, että hän tarjoilee meillle kuvitelmiaan autoa ajavien uzbekilaisten mielenliikkeistä? Edes Uzbekistanin ulkoasiainministeriön tiedotusosasto ei ole asiasta korvaansa lotkauttanut. Mutta kotimainen periaate on sitäkin ankarampi: ei tavuakaan tovereista totuuden sivulta!

Matti Kuuselan kaksi itse tunnustamaansa kohtaa on toistuvasti poimittu tikun nokkaan 551:n artikkelin sumasta. Siksi tuntuu kohtuuttoman järeältä lukea Helsingin Sanomien tämänpäiväistä pääkirjoitusta, jossa ”toisenlainen toimittaja Tampereelta” kaivamalla maata riippumattoman laatujournalismin alta tarjoaa Venäjän vallanpitäjille tilaisuuden kertoa entistä enemmän valheita kansalaisilleen ja muille. Huhhuh, jotain rajaa syytöksiinkin. Pelätäänkö tosiaan näin kovasti Kuuselan esimerkin leviävän rapauttamaan koko lehdistöä?

Kun kävin eilen Pirkkalaiskirjailijoiden vuosikokouksessa, mieleeni tuli etsimättä, että tässä käydään oikeastaan uusin muodoin vanhaa Tampere-Helsinki matsia. Syytettyjen kolmikko – Kuusela, Apunen ja Jokinen – ovat kaikki Mansen vanhoja parkkiintuneita kynäsotureita. Ehkä Tampereella on vähän toisenlaiset omapäiset ja suoranuottisemmat sääntösovellukset kuin pääkaupungissa. Täältä on ennenkin noustu vastarintaan Linnan, Salaman ja Poika Tuomisen ajoista alkaen. Journalisti näistä oli vain jälkimmäinen, ja häntä vasta valheista syytettiinkin. Myöhemmin ns. valheet on todettu pääasiassa paikkansa pitäviksi, mutta kukaan ei kiellä, etteikö Poika olisi väliin pannut vähän omiaan poliittisia seikkailujaan parannellakseen.

Nyt Pitko haluaa jo nopeasti poistua Moision kahvilasta. Hänestä Matti Kuusela on näin pääsiäisen alla ”melkein kuin Golgatalla”. Pietarin tavoin Pitko alkaa pelätä jo omasta puolestaankin. Meistä molemmista alkaa tuntua, että Pyhän Journalismin vanhurskaat kirjanoppineet ovat nostaneet Matti Kuuselan ristille riippumaan. Kärsiköön siinä nyt kaikkien syntisten someraivoilijoiden, valhettelijoiden ja tuomitsemishaluisten puolesta. Synnitön lyököön ensimmäisen naulan. Ylösnousemuksen ihmettä odotellessa –

Tikkutiistaina 2024

PS Tosiasiassa Matti Pitko ei päässyt sovittuun tapaamiseen, vaan vaimonsa ilmoitti hänen sairastuneen. Juttu edustaa siis tarinallista blogismia ja perustuu suurimmalta osin viikonlopun keskinäiseen tekstiviestittelyymme.

Luulin ensin, että aprillipäivää oli aikaistettu. Luin parhaillaan Matti Kuuselan mainiota muistelmakirjaa Journalisti, kun kuulin uutisista, että toimittajan juttuja oli poistettu Aamulehden verkkosivuilta. Mitä ihmettä? Oliko tämä totta vai pilaa? Emmekö enää eläkään suvaitsevaisessa, moniarvoisessa ja sanavapaudestaan ylpeässä Suomessa?

Minulla on olavipaavolaismainen taipumus osua paikalle, kun jotain skandaalinomaista kärisee. Seurasin syksyllä Rovaniemellä Lauri Törhösen väitöstilaisuutta. Olin jonon jatkona menossa Vanhan valtaukseen aikoinani, näin Käpykolossa kuinka Mikko Niskasen sauna paloi ja olin käräjäoikeudessa todistamassa Rauni Mollbergin avioero-oikeudenkäynnissä. Puhumattakaan joistain omista viimeaikaisista selkkauksistani. Ja nyt päälle päätteeksi tulee tämä Matti Kuuselan kummallinen tapaus.

Olen lukenut Kuuselan hurjista matkoista maailman kriisipesäkkeisiin tukka pystyssä. Miten vaatimattomia ovat omat matkani ja seikkailuni näiden rinnalla. Kuinka kylmää päätä vaaditaan mieheltä, joka lähtee omasta halustaan kuvaajineen paikkoihin, joissa tietää olevansa hengenvaarassa. Sitä paitsi tämmöiset kaukomatkat ovat äärimmäisen epämukavia, vaativat kestävyyttä, kärsivällisyyttä ja teräksisiä hermoja.

Aamulehden lukijakunta on saanut näistä kaikista nauttia. Kuuselan jutuissa on se erikoisuus, että kirjoittaessaan vakavista ja traagisista tapahtumista hänen riveiltään tai niiden väleistä pilkahtelee aina inhimillisen surumielinen huumorin kajastus. Ei niin pahaa paikkaa, etteikö Matti huomaisi tilanteen koomisia piirteitä. Silti hän osaa liikuttaa itseään ja lukijoitaan sydänjuuriin saakka vaikkapa niillä yhdeksän afganistanilaisen maahanmuuttajatytön kirjeillä, jotka hän Sampolasta salapostina kuljettaa määränpäähän heidän kotimaansa koulun rehtorille.

Kuuselan rajattomasti ihailevat henkilöjutut Tampereen varttuneista kulttuuridaameista – Eeva-Liisa Mannerista, Kirsi Kunnaksesta, Eila Roineesta – ovat syystä klassikoita. Runoilijoista kirjoittaessaan hän ylittää surutta naiivin innostuksen rajapuomit. Mannerin keksittyyn kohtaamiseen hän myöntää lisäilleensä lyyrisiä  repliikkejä, jotta juttu paremmin sykähdyttäisi. Uzbekistanilaisen liikenneympyrän reunalla hän heittäytyy fabuloivaksi novellistiksi, jotta pääsisimme paremmin kurkistamaan sikäläisten ihmisten tajuntaan. Siis aitoja ja tunnustettuja kaunokirjallisia vapauksia.

Näistä ja muista poikkeamista Aamulehden johto on nyt hermostunut ja päättänyt nöyryyttää tähtitoimittajaansa taannehtivalla rangaistuksella. Olisivatko he edes huomanneet lisäilyjä, ellei toimittaja olisi itse niitä osviisannut? Me Kuuuselan juttujen uskolliset lukijat olemme aina tajunneet hänen epäsovinnaiset tyylikeinonsa ja nauttineet niiistä. Ei ole tullut mieleenkään höristää korvia, että ovatko nämä nyt edes tosia. Tai mitä journalistien eettiset säännöstöt nyt näistä tuumivat. Parhaat kirjoittajat loikkivat aina raja-aitojen yli.

Ihmeellisen kireitä aikoja elämme. Olen varma, että entiset vahvat päätoimittajat Matti Apunen ja Jouko Jokinen ovat antaneet omaperäiselle alaiselleen täyden tukensa ja olisivat nytkin häntä tukeneet, jos syytökset vapauksista olisivat tulleet heidän pöydälleen. Kuusela on itse puhunut feature-tyyppisistä jutuista, jotka kulkevat toden ja fiktion herkkää rajalinjaa – ja pyrkivät tavallista raporttia syvempään totuuteen, kuten hän huomauttaa. Kunnon päätoimittaja puolustaa parasta toimittajaansa eikä lähde ensimmäisenä nöyryyttämään tätä julkisilla anteeksipyynnöillä ja porttikielloilla. Mukana taitaa olla kostoa toimittajan kärkevistä kommenteista lehteään koskien.

Kyse on myös juttutyypeistä. Matti Pitkon pakinoissa on iät ja ajat sallittu keksittyjä satiirisia epätotuuksia, koska ne liikkuvat eri kategoriassa kuin toisen Matin laajat kuvailut. Pitko on voinut laukoa mitä hyvänsä nimeltä mainituista ministereistä ja Vepan baarin asiakkaista ilman että kukaan on perään haukkunut. En ole yhtään varma, että kiireiset lukijat aina erottavat pakinan muun tyypin jutuista. On nähty, että pakinoiden kohteet voivat loukkaantua aivan  katsomatta siihen, missä kategoriassa heitä pilkataan.

No hyvä. Lopuksi vielä kiitos Matti Kuuselalle rehdin myönteisestä henkilökuvasta, jonka hän minusta kirjoittaa. Tämmöinen alkaa olla sen verran harvinaista, että lämmittää mieltäni. Komeaan kritiikkiinsä Komediateatterin näytelmästäni Päämäärä Tuntematon hän palaa pariinkin otteeseen ja tulee samalla paljastaneeksi mediassa rehottavia henkilöityviä ennakkoluuloja. Kuuselan nostama ”vuosituhannen näytelmä” meni teatterissa viitisen vuotta, mutta Teatterikesän ohjelmiston valitsijat eivät käyneet koskaan sitä edes katsomassa, ei myöskään Hesari.

Jos nyt todella käy niin, että Kuusela ei voi enää kirjoittaa Aamulehteen, minunkin on luovuttava verkkotilauksestani. Mitä siellä enää voi olla? Ei yksi Sihto kesää tee. Lähes kaikki hyvät kulttuuritoimittajat on aikaa sitten siivottu sivuun. Lehti ei seuraa enää edes kotimaista kaunokirjallisuutta, eipä kyllä tietoakaan, ja kopioi tv- ja elokuvajutut Hesarista. Pitkokin on painunut Facebookiin, täällähän me veteraanit vielä keikutaan. Ei ihme, että paperilehden ja pian verkkolehdenkin lukijat kaikkovat nopeasykkeisiin tiedotuksiin, joissa ei tarvitse pelätä henkevän featuren monitasoista piiloviestintää. Sat sapienti.

23.3.2024

Voi mikä fiasko, Suomi otti takkiin 1-4 Walesissa. Ja tästäkö pitäisi yrittää olla onnellinen? Lehden mukaan ostovoima laskee, samoin lasten määrä ja Lohjalla loppuvat synnytykset kokonaan. Lakot sen kun jatkuvat, neuvotteluista ei tietoa. Raskaita menetyksiä seuraa. Näihin ne hallituksen leikkausyrityksetkin valuvat. Ollaan silti onnellisia vaikka hampaat irvessä!

Ylen ykkönen ei palauta kello kuuden aamu-uutisia, vaikka kuinka vetoan. Tänäänkin veivasin Äxän puolelle, missä Paavo Häikiö kiitti seurasta ja kertoi, että Suvi Teräsniskan jälkeen uutiset. Ei tullut, musa vaan jatkui. Kun pääsin MTV:n puolelle, uutiset olivat loppuhenkosissaan. Mutta Ylehän palveleekin nykyisin pääasiassa alle 40-vuotiaita, joten olkoon meidän ikäluokkamme onnellinen siitä mitä vielä saamme. Ei ne uutisetkaan nykyisin totta puhuen juuri onnellisemmaksi tee, tulkoot sitten aamulla tai myöhemmin päivällä.

Tulin tänne maalle suoraan F. E. Sillanpään Seuran vuosikokoukseen ja maanantaina johdin puhetta Mika Waltari -seuran vuosikokouksessa. Siellä JP Koskinen piti kiintoisan esityksen ällistyttävän laajan tuotantonsa alkulähteistä.  Molemmissa seuroissa toimitaan ja harrastetaan kaikenlaista, vaikka Myllykolun Kesäteatteri jää tulevana kesänä kokonaan vaille esityksiä. Tämä oli ennakoitavissa, kun vetävät seurat muutama vuosi sitten väsyivät. Mitään jatkajaa ei nimetty. Teatterista vastaa kunta, joka ei ole koskaan siitä innostunut. Ainutlaatuinen paikka se on, jos joku siihen vielä tarttuisi. FES-seura uudisti sentään sääntönsä, entiset kirjoitin 1975 ja hyvin ovat kestäneet 49 vuotta.

Nimikot ry eli kirjailijoiden ympärille perustettujen yhdistysten kattojärjestö juhli 20-vuotista taivaltaan pari viikkoa sitten SKS:n juhlasalissa. Monet seurat esittelivät toimintaansa, puheita kuultiin, Mika Waltari -seuran pj Juha Salo jopa lauloi. Ilmeisesti kattojärjestöä on tarvittu, vaikka olin aluksi epäileväinen. Aleksis Kiven seuran pj Sakari Katajamäki piti erinomaisen esitelmän Aarre M. Peltosen merkityksestä Eino Leinon tutkijana ja muistojen sekä tekstien kokoajana. Muistan hyvin, kuinka Peltosen uurasta puuhastelua akateemisten kesken halveksittiin aikana, jolloin elämäkertaan keskittyvä tutkimus oli ankarasti pannaan julistettu. Avarakatseisempiin aikoihin on sentään eletty.

Kaikista näistä olisin voinut kirjoittaa enemmänkin, mutta sattui niin, että minua täällä odotti vankka paketti, jonka naapurini Tauno oli arvokkaasti kantanut postilaatikosta kostumasta keittiön pydälle. Moneen kertaan palkittu ja täysin palvellut Aamulehden tomittaja Matti Kuusela oli ystävällisesti lähettänyt muistelmateoksensa Journalisti. Sen parissa vierähtääkin nyt aikaa. Kuusela on virtuoosimainen kirjoittaja, ja hänen synkkävireinen huumorinsa on aina vedonnut minuun. Lisäksi hän on lehdessään urheasti pitänyt suomalaisen runouden lippua korkealle.

Sitä erikoisemmalta tuntuu, että Kuusela aloitti urheilutoimittajana Hämeen Sanomissa ja pitää vieläkin sen alan työtä itselleen mieluisimpana. Sittemmin hn siirtyi Aamulehdessä ”kuivaan” kulttuuritoimituksen. Olen jo lukenut toimittajan muistoja urheiluvuosiltaan, ja niissä riittää ihmettelemistä. Pitkä herkkä suhde Matti Nykäseen nousee kauniisti esiin. Harva on yhtä arvostavasti kirjoittanut Nykäsestä ihmisenä ja samalla kriittisesti mediasta. Urheilun kirouksesta, pitkään piilotellusta doping-ongelmasta Kuusela lataa suorasanaisia tietojaan. Hänellä on vahvat sym- ja antipatiansa eikä hän juuri peittele mielipiteitään. Raikastavaa luettavaa.

Kuuselan muistelmat on jo ehtinyt herättää melskettä ja sananvaihtoa Aamulehden palstoilla. Muistelija tuomitsee aiheellisesti kulttuurin alasajon lehdessään ja esittää joitain sensurointisyytöksiä, joihin entinen päätoimittaja Jussi Tuulensuu on puolestaan vastannut. Elävää debattia. Kaihoisasti Kuusela muistelee kulttuuritoimituksen entisiä loiston päiviä Erkka Lehtolan, Arto Seppälän, Simopekka Virkkulan ja jopa Olavi Veistäjän aikoina. Hän väittää Aamulehden tuolloin hakanneen Hesarin mennen tullen, ja näin muistelen minäkin – olinhan siellä kolumnistina joukon jatkona.

Jatkossa tulee minulle vielä tutumpia asioita, joihin täytyy pian palata, kunhan olen ahmaissut persoonallisesti kirjoitetut muistelmat loppuun. Suosittelen kaikille.

22.3.2024

Jukka Rislakin uusi teos Tiedustelu ja vakoilu (478 s) saa Kari Rentolan kritiikissä aamun Hesarissa aiheellisesti epiteetin opus magnum. Sitähän se on, pitkäaikaisen toimittajan ja tutkijan laaja nuotanveto tähänastisesta elämäntyöstä. Onhan Rislakki muutakin kirjoittanut kuin vakoilujuttuja, tutkinut Vorkutan vankileiriä ja ydinaseiden sijoitteluja kylmän sodan aikana, mutta tiedustelutietoihin nekin kirjat paljolti nojaavat. Totinen ja kylmäpäinen historian kellarikerrosten tonkija sai välillä niin idän kuin lännen toimijat varuilleen.

Kirjaa on hauska selailla ristiin rastiin, palasteleva rakenne suorastaan yllyttää siihen. Pitkäkantoisia juonenkaaria on vähän, lukija voi niitä itse tykönään muodostella. Monet tututkin tapaukset saavat yksityiskohdista uutta eloa. Näin vaikkapa Hella Wuolijoen vitaalit sekoilut, Kerttu Nuortevan tapaus ja Urho Kekkosen suorastaan yllättävä aktiivisuus tiedustelijana. Siihen liittyivät hänen ensimmäiset työpaikkansa. Voi sanoa, että Kekkonen oli historiamme tehokkain ja menestyksellisin tiedustelija. Oikeana vakoojanakin hän olisi ollut virtuoosi, mutta virkatoimet pitivät häntä aisoissa – samalla monet epäviralliset yhteydet tarjosivat verrattomia tietolähteitä, joista oli hyötyä nimenomaan viranhoidossa.

Rislakki pudottelee pokkana aikamoisia pommeja. Esimerkiksi että neukkujen paras vaikuttaja Viktor Vladimirov ehdotti Kekkoselle Sorsaa pääministeriksi 1972 ja Kekkonen suostui. Oliko tosiaan näin? Kun lähdeviitteet puuttuvat, on luotettava Rislakin lähteisiin ja päättelyyn. Tai että sama Vihtori kehotti Koivistoa jatkamaan pääministerinä 1981, kun tämä jo aikoi erota. Myöhemmin Koiviston päätöstä uhmata Kekkosta on pidetty parlamentaarisena urotekona, jota Virolainenkin tuki. Mutta Rislakki panee senkin siis vähän eri valaistukseen. Herrasmies Viktor V olisi lisäksi pysynyt neutraalina ja taustalla suorastaan auttanut Koivistoa vaalivoittoon 1982. Huomattavasti suoremmin Mihail Kotov ja muut neukut taktikoivat Kekkosen voittoon 1956.

Näinkö syvällä naapuri todellakin souteli Suomen politiikassa. Tulee vähitellen vaikutelma, että aina vuoteen 1991 kaikki merkittävät ratkaisut tulivat tai vähintään varmistettiin idästä päin. Vasta EU-päätöksen jälkeinen kehitys käänsi Suomen nykyisellle suunnalle, jossa ei enää naapurin mieltä paljon kuunnella, päinvastoin pottuillaan minkä keretään. Nyt kun nimittelemme Venäjän presidentinvaalia näytösluontoiseksi  rituaaliksi (mikä se tietysti onkin), kuka muistaa että meillä oli omat vastaavat 1978. Silloinkin Vihtorin V:n sormet pelissä: hän painosti Kekkosta jatkamaan.

Suomalainen kulttuuriväki vilahtelee aika vähän Rislakin kirjassa. Aineksia varmaan olisi enempäänkin. Mainittu Hella W on tietysti näkyvin ja kuuluvin seikkailija sekä poliittisissa että liikesuhteissa niin lännessä kuin idässä. Hauskaa että hän vankilassa istuessaan  tarjoili vakoojakollegaansa Zojaa vielä 1943  Väinö Tannerinlle yhteysnaiseksi, mutta tämä ”ei halunnut käyttää hametietä”.  Toiselta puolen jopa nuoruutemme sankarin Esa Anttalan kaukopartiokirjoja CIA käytti propagandassaan.

Olavi Paavolaisella olisi ollut loistava asema kahden naisen välissä, vaimonsa Sirkka-Liisa Virtamon ja rakastajattarensa Hertta Kuusisen, saada aineistoa kummaltakin puolelta. Edellinen hankki lehtinaisena tietoja läntiseltä tiedustelupalvelulta, jälkimmäinen henkilösuhteillaan suoraan itäiseltä puolelta. Mutta ei vaan Paavolainen käyttänyt tilaisuuttaan, ei kirjoittanut suurta raporttia Suomen ja Neuvostoliiton suhteista, vaikka sai siihen apurahan ja Sylvi Kekkonenkin häntä sihen yllytti. Paavolainen valitti, että ”ei enää puhu tälle ajalle”.

Mika Waltari istui 1940-luvulla Etsivän Keskuspoliitin tiloissa ja kokosi aineistoa kirjoihinsa Neuvostovakoilun varjossa ja Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Mutta vaikka pääsi kuumien lähteiden äärelle, ei hänkään kirjoittanut suurta vakoiluromaania. Tai hetkinen. Eikö lääkäri Sinuhe matkaillut juuri Egyptin tiedustelijana lähimaisssa 1300-luvulla ennen Kristusta? Johannes Angelosta voitiin aiheellisesti epäillä kaksoisagentiksi idän ja lännen välillä Konstantinopolissa 1453. Ja Mikael Hakim luovutti läntisiä tietojaan sulttaani Mehmed II:lle sen jälkeen, kun hänet oli kaapattu valloitettuun Istanbuliin. Vakoilua ja tiedustelua koko historian kulku? Nämä ovat omia tulkintojani, Waltari vain vilahtaa Rislakin kirjassa.

Jukka Rislakin tyyli on lakoninen ja totinen, satiirisia piikkejä voi etsiä rivien väleistä. Hän ei väritä eikä pohdiskele, hän latoo indikatiivilauseita tosiksi tietämistään asioista. Häneen on joko luottaminen tai sitten ei. Joitain lieviä varauksia sentään esiintyy. Pitkä kokemus näyttää varmistaneen hänen otteensa aiheesta, jonka hän läpikotaisin tuntee. Kaunokirjallisia kokeitakin hän on aiheista julkaissut. Tiedustelun ja vakoilun välinen raja on tunnetusti veteen piirretty.

Vakoilu on noussut ahkerasti käytetyksi aiheeksi,  ja nykyisin liikutaan varmemmalla pohjalla kuin entisissä agenttiromaaneissa. Omaa kokemusainesta toi kirjohinsa alan uranuurtaja John Le Carré ja seuraajia on paljon. Televisio näyttää parastaikaa Kari Heskasen teräksisellä äänellää juointamaa vakoilun dokumenttisarjaa, jossa on yhtäläisyyksiä Rislakin kirjaan. Tapauksia valotetaan nyt monelta puolelta. Toisaalta eikö ole vähän haikeaa, että ahkera tutkimus karistaa vakoojen vaiheilta kaiken salamyhkäisen glorian?

Kari Tarkiaisen tuoreesta kirjasta Taikaa ilmassa löysin vielä yhden humanistin vakoojahommissa. Kirja kertoo henkevästi Viron historiasta, kulttuurista ja nykypäivästä. Siellä seikkailee kielentutkija ja estofiili Lauri Kettunen tiedustelutehtävissä Virossa talvisodan puhjettua 1939-1940. Hän yritti puolisalaisesti kartoittaa sotilaallisen yhteistyön mahdollisuuksia maittemme välillä, mutta sai kylmän vastaanoton. Viron johtajat Päts, Laidoner ja muut luottivat Neuvostoliiton hyvään neuvottelutahtoon ja kummastelivat Suomen ryhtymistä epätoivoiseen vastarintaan ylivoimaista puna-armeijaa vastaan. Historia sitten osoitti, kumpi puoli teki oikean ratkaisun. Kettusen matkasta saisi oivan pienoisromaanin.

Paljon muutakin kiintoisaa tietoa Tartossa asuva arkistonjohtaja emeritus tarjoilee nimenomaan sikäläisestä näkökulmasta, joka ei meillä sittenkään ole kovin tuttu. Antoisaa luettavaa rinnan Juhani Salokanteleen viime vuonna ilmestyneen Vastaanpanemisen kulttuurihistorian kanssa. Joskus tuntuu, että suomalaiset tutkailevat virolaista kulttuuria ja lähihistoriaa suorastaan innokkaammin kuin he itse. Molemmat kirjat houkuttelevat taas kesäisiin Viron matkoihin, saas nähdä.

17.3.2024

Myönnän olevani urautunut. Tai oikeammin elimistöni on, tämä psykofyysinen koneeni on jämähtänyt tiettyyn aikatauluun. Herään joka aamu vähän vaille kuusi, oli yö millainen tahansa. En voi sille mitään. Oikeastaan olen aina nauttinut siitä.

Napsautan Yle ykkösen päälle ja kuuntelen hetken kaunista klassista musiikkia. Pian Charlotta Hagforsin kehräävä ääni ilmoittaa uuden päivän alkavan. Hän kertoo nimipäiväsankarien nimet ja ilmoittaa auringon nousu- ja laskuajat. Pääsen kartalle ja kalenteriin. Sitten uutiset, vain pääkohdat, Jan Fredrikson lukee asiallisesti. Ei mitään erityistä, tavallisia sotia, kansanmurhia ja lakkoja.  Sytytän lampun, olen valmis astumaan päivään.

Mutta ei, nyt tämä vakiintunut rutiini ei enää toistu. Se on menneisyyttä. Vuoden alusta musiikki on jatkunut kello kuuden yli aivan keskeytyksettä. Charlottaa ei kuulu, Jan ei lue uutisia. Ei edes Jalmari Laineen miehekästä juontoa.  On veivattava vanhasta radiostani joku toinen asema, MTV tai Suomi tai muu, sieltä pamahtaa räikeää rokkia ja tunteettomia uutisia ilman mitään johdatusta. Aamu ei enää avaudu kuin silloin ennen.

Tämä ei nyt ole elämän suurimpia ongelmia. Joku etevä päällikkö on tietysti tietoliuskaltaan huomannut, että meitä Ylen ykkösen aamukuuntelijoita on säälittävän vähenevä joukkio, meiltä voi hyvin napsaista ensimmäiset uutiset pois. Toimittajat saavat puoli tuntia lisää aamuvapaata. Suurempiakin leikkauksia yhteiskunnassa tehdään, olen kuullut, kohta yhä suurempia. Miksi valittaa jostakin uutisista, niitähän tulee kohta tulvimalla joka puoles tunti jokaiselta kanavalta. Seitsemältä kuullaan ykköseltäkin nimipäivät ja auringonnousut. Mutta silloin olen jo hakenut lehdet, valmistellut aamiaista ja avannut telkkarin. Päivä on jo pitkällä.

Tämähän onkin vain tunne- ja tottumiskysymys. Ykkösen ohjelmapäällikkö on ajatellut, että ravistellaan vähän noita ikäloppuja radionkuuntelijoita, ei enneta niiden vaipua rutiineihinsa. Kysymyshän on vain psykofyysisen olemukseni pakkomielteestä, joka vähitellen unohtuu kuten monet muutkin vanhan hyvän ajan asiat. Täällä maalla nämä tietovälineet ovat hyviä kumppaneita kirjojen lisäksi. Ykkösen kuuluttajistakin on tullut sisäpiirihenkinen keskustelukerho, joka hyvin tuttavalliseen tyyliin valaisee ohjelmia taustoineen.

Kun kerran aloin, ihmettelen samalla kaikkia väliaikapimputuksia, jotka ovat aika irriteeraavia. Vanha kunnon pimpampulla on toista, sen kestää aina. Lisäksi Ylellä on käsittämätön vimma mainostaa omia ohjelmiaan, Jos joku uusi tv-proggis alkaa kolmen viikon päästä, nyt sitä jo rummutetaan joka välissä. Toisto tuskastuttaa usein siinä määrin, että päätän varmasti jättää kyseisen ohjelman väliin. Kosto se on pienikin kosto, näin himotuista katsojaluvuista jää ainakin yksi hapan tyyppi pois. Mutta nuoria katsojia ja kuulijoita täytyy tietysti metsästää hampaat irvessä ja kaikin keinoin. Itse ohjelma sisältöineen ei ole enää kyllin tehokas houkutin.

Viikonloppu on siitä levollinen, ettei edellä mainituista tarvitse huolehtia, ne ovat arkimurheita. Tänään lauantaina  kuuntelen lounaan ohessa Levyautakuntaa, jotta saan edes vähän tuntumaa aikamme popmusiikkiin. Päivällä präikynänkin kestää paremmin kuin aamuun havahtuessaan. Holmenkollenin kisat tulevat näköjään vain joltain maksukanavalta, joten aikaa säästyy muuhun. Illalla saunan lämmitystä, lauantain toivotut levyt ja sitten keskityn katsomaan kolme tuntia Spartacusta, koska se sattuu sopimaan juuri meneillään olevaan työsuunnitelmaan. Ehkä ensi viikolla alkava lakkokin saa uutta pontta ja taustaa Rooman vanhasta orjakapinasta, vaikka silloin oli vähän verisemmistä asioista kysymys. Lakko-oikeuksien rajoituksista ei Spartacuksen ja Rooman senaattoreiden välillä paljon neuvoteltu. Kun lakko kukistettiin, päitä putoili. Kummalta puolelta nyt putoilee, hallitukselta vai ay-johdolta?

Kävin Tampereellakin. Tayksista serkun leski oli tosin jo siirretty tänne omaan terveyskeskukseen, katolta pudonnut lumivyöry oli koitunut kohtalokkaaksi. Poikkesin Suomalaisella Klubilla katsomassa näyttelyä ”Näyttelijät sodassa”, jonka Seppo Mäki on ansiokkaasti koonnut. Odotimme paikalle Aleksis Kiven Seuran johtokuntaa, joka oli 45 minuuttia myöhässä. Sinä aikana sain Sepolta hersyvää yksityisesittelyä näyttelystä, Liisa täydensi. Ehdin juuri TT:n suurelle katsomaan Piafia, jossa nähtiin surkeutta, rahapulaa, sairauksia, huumeita, naintia edestä ja takaa sekä väliin laulun loistoakin; siis semmoinen viihdyttävä kahdeksikon esitys. Annuska Hannula riehui ja kärsi pääroolissa täysin palkein. Vanha tuttava Arttu Ratinen heilui managerina, kun vakituinen Ville Majamaa oli jostain syyystä estynyt. Kaunis salonki täpötäysi, tällainen varma tarjonta vetää.

Uutta viikkoa kohti. Maanantaina yritän unohtaa vanhat tapani ja kurottaa uusiin. Pääasia täällä kuitenkin on täydellinen työrauha, liiankin hiljainen, mutta lupaava, tyynnyttävä ja sisäisesti sytyttävä. Jääkööt ne kello kuuden kuulumiset kuulematta, ne on kuitenkin niitä samoja työriitoja, rähinöitä, sotaharjoituksia, etujen leikkauksia ja kunnianloukkauksia. Niiden kanssa on elettävä.

9.3.2024