Panu Rajala

Varmaan on totta mitä Matti Rönkä sanoi: Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa on Suomen paras kirjallisuustapahtuma välittömyydessään, lämpimässä tunelmassaan ja myös asiapitoisuudessaan. Nyt palattiin 40-vuotisjuhlan kunniaksi evakkotaipaleen jälkeen vakituiseen  pesäpaikkaan Sylvään kouluun, joka oli pari vuotta remontissa. Hyvin taas viihdyttiin.

Uusi ohjelmajohtaja Sanna-Mari Hovi, Touko Siltalan ja minun seuraaja, oli onnistunut toimikuntansa kanssa luomaan monipuolisen ja kiinnostavan ohjelmakokonaisuuden. Juhlateemaa lähestyttiin vaihtelevista näkökulmista. Puhuttiin parhaista kirjabileistä ja Suomen juhlaperinteistä, tyrvääläistä juhlatrykiäkin esiteltiin. Tietysti juhlittiin itse päiviä ja niiden historiaa.

Minua kiinnosti keskustelu, joka käytiin vuoden 1984 kirjallisesta ilmastosta maassamme – siis näiden päivien perustamisen aikoina. Touko veti aiheen Anja Snellmanin, Antti Tuurin ja Minna Sarantola-Weissin kanssa. Kovin oli erilainen yhteiskunta silloin. Koivisto oli presidentti ja vielä Neuvostoliittoa pelättiin. Tuurin Talvisota hämmensi sekä kirjana että elokuvana. Anja räväytti romaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kansantulo nousi huimaavaa vauhtia ja uusi juppikulttuuri villitsi nuorisoa. Kirjailijat möivät suuria painoksia osin kirjakerhojen avittamina. Toisaalta aids ja ydinsodan pelko olivat uhkatekijöitä, myös Tshernobylin räjähdys muistetaan ja Olof Palmen murha. Minä seurasin vähän etäältä kirjallisia tapahtumia, ensin MTV:n teatteripäällikkönä ja sitten opettamassa Lontoon yliopistossa. Mutta ne ajat muistuivat nyt vahvasti mieleen.

Antikvaaristen kirjapöytien äärellä oli tällä kertaa vähän harvempaa kuin aikaisemmin, mahtui hyvin tarkastelemaan tarjontaa. Etsin Don Quijoten uutta suomennosta, mutta en löytänyt. Muuten puitteet toimivat hyvin kuten aina eikä perjantain hellekään pahemmin ketään tainnuttanut. Ellivuoreen taas majoituttiin, ja kaupungin vastaanotolla soitti peräti kirjallinen bändi, jossa oli kovia kitaristeja Kjell Westö, Mauri Kunnas, Pekka Seppänen, Pasi Heikura – ja suurin yllätys, laulusolistina Silja Sillanpää! En tiennytkään, että meidän Myllykolun kesäteatterin kasvatti Silja on jossain välissä näin hyvksi poplaulajaksi kehittynyt.

Karo Hämäläinen juonsi taattuun tapaansa hauskat avajaiset, joissa sain pitää juhlapuheen. Tosin kesken puhetta tuli kuulutus lohisopan tarjoilusta, mutta onneksi kuulijat pysyivät paikoillaan ja kuuntelivat puheeni loppuun sekä vielä Vuoden kirjatoukan Markku Oksasen julistamisen ja Teija Siltamäen iloittelun sen jälkeen. Pistän lyhyehkö puheeni tähän loppuun niille, joita se sattuu kiinnostamaan.

Vanhan kirjallisuuden päivät 2024

Vanha kirjakin nyt nuortuu / Panu Rajala

Muistan että alussa epäilin näiden päivien tulevaisuutta. Kuka jaksaa keskellä kauneinta kesää pölyttää vanhoja kirjoja jossakin Vammalan koulusaleissa? Kunhan Tyrvään kirjakaupan varasto on tyhjennetty, päivät päättyvät, arvelin. Kuinka väärässä olinkaan, olemmehan täällä jo 40. kertaa ja yleisö on pysynyt muhkealukuisesti kyydissä.

Nämä olivat aluksi kirjaharvinaisuuksien löytöpäivät, sankarilliset keräilijät kokoontuivat ja vertailivat saaliitaan ja salaisuuksiaan. Sittemmin päivistä kehittyi eräänlainen puoliakateeminen kesäyliopisto tieteellispohjaisine esitelmineen. Niitäkin uskollinen yleisö jaksoi nurkumatta kuunnella ja virkistää itseään välillä sirkusteltan tarjoilulla. Kantajoukon muodostavat yhä kunnianarvoisat antikvaarit, mukaan liittyivät niin luonnontieteilijät alkuaikojen puheenjohtajan Juhani Lokin luotsaamina kuin riehakkaat metsäsponsorit vuorineuvos Tauno Matomäen johdolla sekä akateemikko Pertti Virtarannan kaltaiset suurhahmot, joiden nimikylttejä naulattiin juhlallisin menoin tuolien selkämyksiin Kirjatoukkien ehtoohuveissa. Monille muusikoille ja lausujille on täällä aina töitä riittänyt. Takimmaisia takuumiehiä ovat aina olleet kaupungin edustajat sekä loistavat järjestäjät, jotka jatkuvasti kutsuvat meitä kirjoille Sastamalaan.

Sinnikkäät keräilijät muodostivat oman eliittinsä, muistammehan kuinka urhea bibliofiili ja pappi Ari Suutarla huusi Mika Waltarin kahdeksansivuisen näytelmäharvinaisuuden Hankala kosinta 1900 euroon saakka ennen kuin Anssi Arohongan nuija putosi. Kirjailija ja kirjakauppias Pentti Holappa toi pöytänsä nurkalle Friedrich Nietzschen Also sprach Zarathustran ensipainoksen, mutta se taisi huippuhintaisena pysyä pöydällä päivien loppuun saakka. Kuinka kauan keräilijöitä riittää, on jatkuvan huolen aiheena. Toistaiseksi on riittänyt.

Nyttemmin päivät ovat notkistuneet, keventyneet ja vapautuneet enemmänkin keskusteleviksi, liikkuviksi, monimuotoisiksi kirjatapahtumiksi, joissa lapsetkin   saavat osionsa. Välillä päivien nimeä ehdotettiin muutettavaksi iskevämpään muotoon Vammalan kirjapäivät, mutta vanha kirjallisuus on pitänyt pintansa.

Mikä siis on vanhan kirjallisuus merkitys ja kantovoima? Näiden päivien merkitys on alusta saakka ollut siinä, että ne ovat tuoneet kulttuurista syvyyttä kirjakeskusteluun. Kuinka hahmottaisimme uusien kirjojen aseman ja merkityksen, ellemme tuntisi vuosituhantisen kirjameren virtoja ja saarekkeita, joilta kaikki kuitenkin ovat lähtöisin.

Viime aikoina olen yhä useammin kuullut lukijoiden mieltyneen nimenomaan vanhempaan kirjallisuuteen. Finlandia-palkittu aforistikko ja esseisti Markku Envall lausui äskettäin näin: kun luen 1800-luvun kirjallisuutta, tunnen itseni rauhalliseksi ja onnelliseksi, kun luen 1900-luvun kirjallisuutta, levottomuus ja ahdistus hiipivät mieleeni – ja kun luen nykykirjallisuutta, hermoni ovat riekaleina.

Kirjallisuuden akateemikko Hannu Mäkelä lausui puolestaan keväällä Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlassa lukevansa nykyisin vain vanhaa kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa. Hänen mielestään Seitsemän veljestä on edelleen paras suomalainen romaani, ja hän myönsi kirjailijakuntamme häpeäksi sen, että kukaan ei ole kyennyt 150 vuodessa luomaan parempaa tai edes yhtä hyvää sanataideteosta.

Aleksis Kivi luki Cervantesia, jonka Don Quijote on ponnahtanut taas valopiiriin uuden suomennoksen, Suomenlinnan teatteriesityksen ja kiintoisan radiokeskustelun ansiosta. Romaani on saanut ajankohtaisuutta jopa taistelusta, jota monella paikkakunnalla käydään aikamme tuulimyllyjä eli tuulivoimaa vastaan. Alkuaan edistyksellinen uudistus on meluisina rumiluksina kääntynyt itseään vastaan. Paikalliset aktivistit vetävät kuvitteelliset haarniskat niskaansa ja kypärät päähänsä ja porhaltavat tämän päivän rosinanteilla mielenosoituksiin.

Kun Don Quijiote 1600-luvulla ilmestyi, espanjalaiset olivat heikosti lukutaitoisia ja kirjaa luettiin ääneen toreilla, kapakoissa ja kirjastoissa – varhainen äänikirja siis. Jollaisia kirjat olivat antiikin ajoista alkaen aina Johannes Gutenbergiin saakka. Luostarit kopioivat kirjoja, mutta kirjailija teki läpimurron vasta, jos mesenaatti tai itse keisari kunnioitti äänikirjan lukemistilaisuutta läsnäolollaan. Näin lähti Horatiuksen, Vergiliuksen, Ovidiuksen ja monen muun ura nousukiitoon.

Nyt kun kuunneltu kirja on teollistunut digitaaliseen massamuotoon, kirjailijakunta on kääntynyt sotajalalle ymmärrettävistä syistä. Teokset popularisoidaan polkuhintaan ilman erityistä näkyvyyttä. Jotkut haluavat jopa kieltää kirjojensa kuuntelun vallitsevilla ehdoilla, ja neuvottelut jatkuvat.

Ilmari Kianto, jonka juhlavuosi on meneillään, auttoi asiaansa järjestämällä itse kirjojensa luentakiertueita ympäri maata. Hän matkusti junalla ja linja-autolla kaupungista toiseen, vuokrasi seurantalot, tilasi ja liimasi julisteet, hankki vapaaehtoisia laulajia, lausujia ja kanteleensoittajia ja heidän lämmittelynsä jälkeen esiintyi itse värikkäissä tamineissa kehuen kirjojaan ja lukien niistä  otteita. Sitten hän kipaisi eteiseen myymään kirjojaan. Näin koheni ainakin hiukan korpikirjailijan vajottava talous, joka oli aikamme kirjailijoihin verrattuna vieläkin viheliäisempi.

Tänään Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia on mahdollista kuunnella Veikko Sinisalon tai jonkun nykyisen näyttelijäin lukemana, mutta äänitteiden taloudellisesta tuloksesta Suomussalmen sulttaanin laaja perikunta tuskin riemastuu. Mutta kirjat kuitenkin saavuttavat uusia harrastajia kuuntelun ja uusien välineiden kautta, sekin on muistettava. Lukuisia teatterisovituksia on Kiannonkin romaaneista tehty, lausunta- ja lauluiltoja hänen runoistaan pidetty. Toinen asia on, ymmärretäänkö meillä enää Kiannon räiskyvää kieltä, olemmeko säilyttäneet yhteyden vanhempaan kirjasuomeen, tarjotaan sitä sitten missä muodossa hyvänsä. Siinä kysymys, joka yleensä paiskataan koululaitoksen päänvaivoiksi.

Oma lukunsa ovat kirjat, jotka tietoisesti kirjoitetaan vanhemman kirjan päälle, aiheita, henkilöitä ja juonikuvioita varioiden. Klassisena esimerkkinä James Joycen romaani Odysseus, joka kuljetti 3000 vuotta vanhaa Homeroksen päähenkilöä 1920-luvun Dubliniin. Vergiliuksen Aeneis oli velkaa Homerokselle ja niin edelleen. Meillä on eniten kirjoitettu uusia teoksia Kalevalan päälle.

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette on nimittänyt ilmiötä kirjallisuuden toiseksi asteeksi. Hän osoittaa, että kaikki kirjallisuus on edeltäjien töitten varaan syntynyttä, mutta rajaa tämän erityislajin sellaiseen kirjallisuuteen, jota ei voi täysin ymmärtää tuntematta sen suhdetta johonkin tiettyyn aikaisempaan teokseen.

Näitä ”pääällekirjoituksia” on meidänkin klassikoissamme. Väinö Linna tunnusti kirjoittaneensa Tuntemattoman sotilaan teemasta seitsemän veljestä sodassa. Matti Rönkä sijoitti puolestaan Linnan soturit aikamme yytee-neuvottelujen taistoihin. Alexandriassa Mika Waltarille omistetussa kongressissa kuulin egyptiläisen tutkijan syyttävän suomalaista kirjailijaa siitä, että tämä oli suurromaanissaan ryöstöviljellyt heidän rakasta Sinuhe-taruaan.

Erityinen lajinsa ovat romaanit, jotka sieppaavat toisen kirjailijan teoksesta sivuhenkilön ja luovat hänelle oman tarinansa. Näin algerialainen Kamel Daoud kirjoitti Camus´n Sivullisessa murhatulle nimettömälle arabille nimen ja persoonan ja meillä Riina Katajavuori Männistön Wenlalle oman naiselämän. Näissä vähemmistöjen edustajat nousevat samalla yksilöinä täydemmin esille.

Näin voimme siis päätellä, että kaikkein arvokkainta kirjallisuuden tuntemusta on lopulta vanhan kirjallisuuden tuntemus, ja siihen tarkoitukseen Suomen Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa tarjoaa parhaan opiskeluareenan. Toivotan onnea ja menestystä päiville kohti edessä häämöttäviä 50-vuotisjuhlia!

28.6.2024

Sehän syttyi, paloi ja vähän lämmittikin. Eikä palokuntaa näkynyt paikalla.  Tuntui siltä, että juhannus alkoi muutaman vuoden tauon jälkeen tällä rannalla taas normalisoitua.

Vähän entistä vähemmällä väellä juhlittiin, mutta koko programmi pantiin toimeen (KPT). Kokon polttoa siivitti Nappulaliigalta saamani sahtipänikkä, jota Herkon ja muutaman vieralijan kanssa miehissä nautimme naisten valikoidessa hienostuneempaa juotavaa. Ja makkaraahan hiilloksella paistettiin.

Juhannuspäivä oli säänkin puolesta täydellinen. Vietin sen savusaunan lämmityksessä, mikä on parasta juhlaillan jälkeistä sammuttelua sekä syvästi mietteliästä askartelua. Kelpasi Törmän soutajien kanssa saunoa, kun tehopari Järvelin et Poika oli viikolla uusinut kuistin lahonneen permannon loistokuntoon. Nyt se kestää ainakin minun loppuikäni.

Ainut pieni miinus oli, että jalkapallon katseluun tuli taukoa, mutta se on kurottavissa kiinni, kun matsit jatkuvat vielä viikkokaupalla.

Jospa siirrytään arkiseen päiväjärjestykseen, minkä päässä siintävät heti tulevana perjantaina Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa – ja tällä kertaa taas tutussa paikassa Sylvään koululla. Päivät täyttävät jo 40 vuotta! Minkä johdosta minun on viimeisteltävä tilattu juhlapuhe. Eiköhän se siitä.

Tapaamisiin siis kirjoilla Vammalassa!

23.6.2024

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä ja viipyessään hiukan himmenevä ehtoo…

Harmittaa kun kunnon kaverit joutuvat vaikeuksiin. Matti Kuuselan jutut on tieteellisesti läpivalaistu ja löydetty viisi prosenttia sepitettä. Sekoitus ei vaikuta kovin väkevältä, mutta journalismin tutkimusosasto vaatii nykyisin nollatoleranssin. Päätoimittaja tunnustaa kolttosten tekijän loistavaksi kirjoittajaksi, jolla oli erikoisasema toimituksessa. Palkintojakin on tipahdellut, mistä lehti tuskin oli pahoillaan.

Aamulehti on sisällöltään köyhtynyt, ja sen digiversion selaa nykyisin vilistämällä, vain Sihdon piirrosta naurahtaen. Enpä taida uudistaa tilausta. Lehden johto tietää varmasti, että uutta tähtitoimittajaa ei noin vain polkaista palstoille. Niin että hyvää jatkoa vaan, varmat tasaisen tyylin toimittajat

Wille Rydmanin kanssa olemme saman koulun kasvatteja, mutta miehen olen tavannut vain kerran. Meillä oli keskinäistä solidaarisuutta henkivä juttutuokio. Nyt iltapäivällä Willeä grillataan eduskunnassa. Hän saanee luottamuksen ja lisää maineen kolhuja parkittuun kylkeensä. Mitähän isoisä Kari, vanha sävelniekka, tuumaa pojan kiipelistä. Jutussa on kyse ihmisten välisistä suhteista, joista yleensä on erilaisia kertomuksia. Absoluuttista totuutta ei edes oikeuslaitos pysty selvittämään. Piru vieköön Wille, kielivistä naisista on pysyttävä erillään!

Olinkin eilen turvallisesti miesseurassa. Itseään Nappulaliigaksi kutsuva äijäsakki kutsui minut sahtipitoiseen saunailtaan Kelhäjärven kallioiselle rantamalle. Mukava oli töristä vapaasti niitä ja näitä, kun kukaan moralisti ei ollut kuulolla. Tiukkapipoisilta olisimme varmasti saaneet ansaittuja nuhteita. Tällaiset varaventtiilit ovat kireinä aikoinamme tarpeellisia. Puhuimme myös asiaa, vaikkapa nukahtaneesta hämeenkyröläisestä kulttuurielämästä ja muista epäkohdista. Siinä olisi ollut viranhaltijoilla tietämistä, kun tusinan verran äijiä päästeli tuntojaan ilmoille. Tällainen on somea monin varroin terveellisempi keskusteluareena. Isäntänä puheita johteli Tapani Ekstam, ja minut matkaan houkutteli omaperäinen filosofi Ahti Lindberg.

Mukana oli Timin Sanomien päätoimittaja, joka on perustanut vaihtoehtoisen totuudentorven paikkakunnan virallisen ja kuivanpuoleisen UutisOivan kilpailijaksi.  Lehti on suorapuheisuudellaan herättänyt jo ansaittua kiukkua kylillä. Alankin seurailla, mitä Erkki Kovalainen lehteensä kehittelee. Käsittelimme myös sukututkimusta ja kirjoittamisen saloja. Antero Kaasalainen valmistelee muistelmiensa toista osaa, perästä kulunee. Minäkin jotain puuhailen. Kuvassa kirjallinen kolmikkomme.

Käsiteltiin myös kirjallisuudentutkimusta. Asko Mielonen on edennyt dekkarintyössään Sillanpään novellin ”Kadonnut” jäljille kokoelmasta Rakas isänmaani (1919). Yksinkertainen kuuro kaveri Martti Virtanen katoaa yhtenä tuhansista sisällissodan 1918 jälkiselvityksissä. Nyt Asko on selvittänyt, minne Martti katosi: vankileirille tietysti. Sillanpää jättää hänen kohtalonsa auki ja pistelee kuulemma muutenkin omiaan, mutta kaunokirjallisuudessa sellainen on luvallista ja jopa ansiokasta toisin kuin nykyisessä journalismissa.

Tutustuin yllättäen myös Armi Ratian elämään, kun sattumoisin ajelin Ilmajoelle katsomaan hänestä kertovan oopperan viimeistä esitystä. Jotenkin pisti päähäni, että tämä pitää vielä kokea eikä syyttä. Värikylläinen juttu, libretisti-ohjaajan Heta Haanperän ja säveltäjä Eeva Konnun luomus. Tärkein motiivi kohdallani oli pääroolia laulanut Lilli Paasikivi, joka esitti Armia aivan hurmaavasti ja myös uskottavasti. Muitakin tähtiä oli mukana. Ooppera näytti, kuinka kankaista voi luoda paitsi hyvän bisneksen myös elämänkatsomuksen.

Muistui siinä mieleeni, kuinka ensimmäinen ihana vaimoni Elina Ylivakeri ahersi hänkin mallina tekemässä marimekon brändiä tunnetuksi. Seinälläni on vieläkin pari upeata julistetta niiltä ajoilta. Ai että on kaunis nainen, juuri New Yorkista kotimaaha palannut 1970-luvun alussa, jolloin rakastuimme. Mutta kuten Jouko Jokinen on muistuttanut, nostalgia on pienissä erissä hyvä asia, mutta siihen ei pidä uppoutua. Senkin uhalla muistelen tätä juhannuksena Elinaa ja hienoja juhannuksia, joita saimme yhdessä ja sitten lasten kanssa viettää viisitoista kertaa.

Nytkin on tyttäriä tulossa, soutajia Törmältä, naapureita näiltä kulmilta. Katsotaan saadaanko kokko tällä kertaa ilman sakkoja poltetuksi.

Oikein Hyvää Juhannusta kaikille!

20.6.2024

Europpa armahti vihdoin Suomea yhdellä pronssimitalilla. Italia saavutti 24 mitalia, niistä 11 kultaista. Onko makaronimaa näin huimaavasti Suomea parempi urheilussa? Jalkapallosta ei kannata puhuakaan. Eikö tässäkin olisi jonkun tutkimuksen paikka: mitä Italiassa on tehty eri lailla kuin meillä? Pariisin olympialaisissa 1924 ja monissa EM-kisoissa asetelma oli päinvastainen.

Sinänsä hienoa, että Helanderin hermo piti. Kaikki kolme suomalaista heittivät hyvin. Toiset vain ovat parempia, ei auta. Naisjuoksijat ilahduttivat, varsinkin Nina Chydenius juoksi kympin hyväntuulisen tyylikkäästi. Ehkä sieltä vielä repeää.

Olihan hauska seurata virtuoosien kuten Tamberin ja Duplantisin toimintaa. Todellisia taiteilijoita alallaan. Pieni pelleily kuuluu lisänä tähtikuvaan. Kyllähän Helanderkin sai kuumageelillä vähän vipinää muniin, mutta taisi olla tahatonta. Meillä Eeles Landströmissä oli taannoin komeaa tähtiainesta, mutta nykyisin yleisurheilijat ovat yksitotista porukkaa, sitä paitsi sairaita. Nyt kova henkinen valmennus kohti Pariisia!

Teatteritaiteilijoita tuli nähdyksi elävinäkin kuluneella viikolla. Kesäteatterien ensi-illat kuuluvat sesongin alkuun. Tampereen Komediateatteri tarjosi uusinnan takavuosien Dingo-ilmiöstä. Kun menee epäluuloisena katsomaan, voi toisinaan yllättyä myönteisesti. Otto Kanervan ohjaama ja yhdessä Kaisa Kuikkaniemen kanssa kirjoittama esitys tempaisi yleisön mukaan laulamaan tuttuja suosikkeja, ja nuori esittäjäkaarti ilahdutti aitoudellaan. Joel Mäkinen oli vauhdikas Neumannin roolissa, Eppu Salminen puuhakas monessa roolissa. Ihan kelpo nostalgiajuttu, mutta kaukana tietysti alkuperiäsestä hurmiosta, jota meidänkin perheessä kovasti koettiin, kun tyttäret olivat otollisessa iässä. Heidän äitinsäkin intoutui nuortumaan samassa tahdissa. Oi niitäkin aikoja…

Juhlatalon kesäareenalla tapaa aina suuren joukon tuttuja ja teatterilaisia. Seppo Mäki ja Liisa Roine sekä Tuija Vuolle kuuluvat ehdottomaan kantajengiin. Maila Böhmin asiantunteva seura antoi iloista pontta elämykselle. Kun paikkaa ei heti löytynyt, teimme reklaamikävelyn katsomon ympäri. Komediateatterin rento henki tarttuu helposti katsojaankin.

Pyynikillä on aina mukava käydä, niin paljon muistoja liittyy pyörivän katsomon areenaan aina kesästä 1962, jolloin ensimmäisen kerran nousin porrasaskelmat seuraanaan Tuntemattoman sotilaan jyrinää. Sittemmin sovitin ja apulaisohjasin ja johdinkin kesäteatterin hallitusta kymmenisen vuotta. Puolet vuosista 1990-luvulla kului Väinö Linnan henkilöiden ja Kalle Holmbergin sähköistävässä seurassa. Lisää näistä olen kirjoittanut muistelmissani.

No nyt olin toisen Pyynikin veteraanin Sina Kujansuun seurassa tarkistamassa, mitä tänä kesänä on saatu aikaan. Muistelimme sitä Laila Hirvisaaren juttua, oliko Maan kämmenellä, jonka sovitin ja Sina ohjasi joskus 2000-luvun kynnyksellä. Nyt oli kunnianarvoisessa teatterissa heittäydytty melko villin ja absurdin komiikan vietäväksi. Heikki Syrjän ja Riku Suokkaan kirjoittama ja jälkimmäisen ohjaama Karavaanari – kaikkien kaveri iskee aika hauskaan aiheeseen, karavaanarien sisäpiiriin ja rituaaleihin, joissa parodisen kuoren alla taitaa olla hiven tottakin.

Aikoinaan Pyynikki tilasi Veikko Huoviselta näytelmän, jonka piti tapahtua leirintäalueella. Siinä oli varmaan samaa henkeä kuin tässä, mutta Olavi Veistäjä hylkäsi Huovisen tekstin eikä sitä koskaan esitetty. Huovisen huumori oli varmaan pehmeämpää ja ehkä vielä hajanaisempaa kuin Syrjän ja Suokkaan revittely, jossa karavaanarikaskujen lisäsi huvitellaan teatterin sisäpiirivitseillä. Näihin on sitten sommiteltu sekaan aika heiveröinen rikosjuoni.

Kun sellaiset virtuoosit kuin Lari Halme ja Aimo Räsänen olivat kärjessä, olisi suonut heitä vähän terävämmin käytetyn. Kyllä he nytkin vetivät sekalaisen porukan kohtalaiseen komediavireeseen. Kiroilua ei tarvitsisi niin löysästi viljellä repliikeissä, se menettää tehonsa. Ei kovin suuresti aivoja vaivaavaa teatteria, mutta varmaan rentouttavaa kesähupia sellaista kaipaaville. Harppaus viime kesän vakavan raikkaasta Pohjantähdestä on tosin huomattavan pitkä, alaspäin.

Pyynikki on silti ilahduttavasti säilyttänyt otteen yleisöstään. Ensi- illassa näkyi suuri joukko tamperelaisia merkkihahmoja uudesta kulttuurijohtaja Sampo Terhosta, komisario Koskisen isästä Seppo Jokisesta ja Raipe Helmisestä aina Eppu Normaalin ja Kummelin tyyppeihin saakka. Jospa tästä tulee pian toinen Komediateatteri, mitä en varsinaisesti toivo. Pyynikin kannattaa ainakin aika ajoin palata juurilleen, kansallisen järeälle peruslinjalleen.

13.6.2024

Rooma on taas Europan hermokeskus. Kuumat mestaruuskisat näyttävät Italian mahdin yleisurheilussa. Yhtenä syynä tietysti, että ovat kotikentällä tottuneita helteeseen. On varmasti muutakin. Vanhat maailmanvaltiaat nostavat gladiaattorikisat uuteen loistoon. Forza Italia on muutakin kuin iskulause.

Sama pätee politiikassa. Giorgia Melonin puolueen voitto järkähdyttää koko eteläistä maanosaa, koska se on uusi voima ja vielä arvaamaton. Ei ihme, että politiikan tuoreinta filmitähteä kosiskellaan eri tahoilta. Vaaleat valovomaiset naiset nousevat johtoon kaikkialla, niin Italiassa, Ranskassa kuin itsessään unionin EPP:ssä. Vain meillä on vasemmistossa yhtä vahva tummempi tähti, joka vetäisi vähäverisen puolueensa kirkkaaseen nousuun.

Laitaoikealla juhlitaan muualla kuin Suomessa, mutta ei Keski-Euroopassakaan niin voimallisesi kuin pelättiin. Kaikki sujuu sittenkin maltillisesti ja pelisääntöjen mukaisesti. Eurooppa ei ole mikään ruutitynnyri, keskiryhmät hallitsevat. Laidat kuihtuvat vallan puutteeseen. Täällä on mukava elää, vanhanaikainen demokratia pelaa. Vaaleja ei pahemmin häirittykään.

Suomesta on yleisurheilussa tullut viidensien sijojen suurvalta. Naiset ovat saavuttaneet jo useita viidensiä pistesijoja, ja niitä juhlitaan kuin mitaleita. Hienoja saavutuksia kaikki tietenkin. Ella Junnila oli jo aika lähellä mitalia, vahinko vain että Pariisin kisoissa tulee vastaan vielä sutjakampia heinäsirkkoja. Naisista suurin toivo hyppää illalla seivästä ja toivottavasti rikkoo viidensien sijojen taikapiirin. On siinä akillesvaivaisella Vilma Murrolla paineita kerrakseen.

Tässä sitä taas ollaan, tuijottamassa televisiota keskellä kauneinta kesää. Puolimaratonejakin piti katsella ihan Rooman uljaiden  näkymien vuoksi. Tuolla viimeksi vaelsin seitsemän vuotta sitten, kun tutkin Eino Leinon vaiheita ikuisessa kaupungissa. Seuraavaksi sukellan Roomaan sen oman suuren runoilijan seuraan, mutta siitä tuonnempana. Kivasti kisat virittelevät näitä antiikkisia tunnelmia. Rooman valtakunnassa sodittiin, politikoitiin, juoniteltiin verisesti ja urheiltiin, mutta myös runoiltiin, nautiskeltiin ja ennen pitkää veltostuttiin. Valtakunta tukehtui omaan mahtavuuteensa.

EM-kisojen järjestelyissä on huvittavaa sekoilua ja sopivasti draamaa, joita meidän mainiot selostajamme hyvähermoisesti tulkitsevat. Kimmo Porttilan teräksinen selostusääni ja Tuomas Rajan rajattoman myötämieliset kommentit pitävät meidät hyvin tilanteiden tasalla. Ihmeen heikolta vaikuttaa meillä sen sijaan urheilulääketieteen taso: Roomaan on lähetetty toinen toistaan vaivaisempia ja valmiiksi loukkaantuneita urheilijoita. Monet ovat allapäin jo astuessaan areenalle. Mistä lisää rähinää rintoihin?

Mutta katsellaan nyt edelleen, ja hitto soikoon: siellä odottavat jo jalkapallokisat ja lopulta olympialaiset. Ei näy loppua urheilukisojen tuijottelulle. Tähänkö kaunis kesä hupenee? On kehitettävä itse lisää ulkoilullisia toimintoja, muuten ei kestä. Uin, pyöräilen ja soudan, ihan vaan harrastusmielessä. Mutta ensin naisten seiväs ja miesten keihäs, mitalit kimmeltävät, ei auta mikään.

10.6.2024

Ei enää mitään hätää, aamupostin kulku on palautunut. Kyseessä oli kuulemma sairastapaus. Aika kauan se jakelua viivytti, viikon verran. Kannattaisiko varata reserviä? Joka tapauksessa panikoimme turhaan.

Miksi paperilehti sitten on niin tärkeä? Ainakin sen nouto mahdollistaa täällä pienen virkistävän aamulenkin. Sen ohessa kuulee naapurilta tärkeimmät päivän lähitiedotteet. Sanotte että voisihan sen lenkin tehdä ilman lehteäkin. Totta, niin tässä on toisinaan jouduttu toimimaan. Digilehti on aina varalla, mutta saunanpesän sytykkeenä paperilehti on kyllä huomattavasti parempi.

Vaalikuume lähenee melko vaisusti. Se toi ensimmäisen ehdokkaan näköpiiriini. Sattuikin olemaan kiva ja tuttu ehdokas: Eija-Riitta Korhola, joka tuli Ikaalisten suunnalta Tippavaaran uuden S-Marketin edustalle kertomaan näkemyksiään. Väkeä ei ollut ruuhkaksi saakka. Kuvassa Eija-Riitta ja kyröläisiä kristillis-demokraatteja.

Ikaalisissa oli ollut paljon enemmän, siellä on muutenkin vireämpää ja tuulivoimatornit puhuttavat ja kuumentavat mieliä, samoin tietysti Pirhan terveydenhoito. Kun siellä yksikkö lakkautettiin, hoidettavat pakkautuivat tänne Hämeenkyrön vuodeosastolle, missä on nyt kova tungos. Ei ole helppoa kuntalaisilla jos ei päättäjilläkään.

Siinä samalla muistelimme menneitä. Kuinka tapasimme Tv2:n juhlissa ja kuinka pyysin Eija-Riittaa Hiidenkiven kolumnistiksi. Siitä on kolmekymmentä vuotta. Pidimme yhteyttä sen verran, että silloinen vaimoni hermostui. Nyt seuraan ehdokasta, kuinka loikka takaisin lähtökohtaan eli kristillis-demokraatteihin onnistuu. Ehtikö hän todella olla meppinä jo neljä kautta?

Puhuimme asiaakin. Miksi Korhola on sotajalalla vihreitä vastaan? Vihreille luonto on aina ensisijainen, kuulin, kun taas Eija-Riitta ajattelee ensimmäiseksi ihmistä. Hän on väitellyt ilmastokysymyksistä ja omaa tieteellisen näkemyksen, joka voisi tehdä terää siellä europarlamentissa. Tiukasti hän tuntuu olevan Suomen puolella metsäasioissa. Kerran kävin seuraamassa hänen työskentelyään Brysselissä. Näytti viihtyvän siellä kuin kala vedessä, jos klisee sallitaan. Monia vaikeuksia hän on tässä välissä voittanut. Toivon ilman muuta menestystä hänen come backilleen.

Myös Jouko Jokisen ilmaantuminen kirkonkylän S-Marketiin enteilee kesän alkua. Hänellä taitaa olla eläke aika lähellä. Vielä viime töikseen hän puolusti entistä alaistaan Matti Kuuselaa ja leikittelevää mielikuvituksen käyttöä sanomalehdessä, mistä tuli tieysti turpiin työpaikalla Ylessä ja Hesarissa. Aivan levolliselta vaikutti nyt mies, mutta kuinka jaksanee Matti, joka on karkotettu Aamulehden palstoilta näkymättömiin. Lehti kuivahtaa hiljaa ilman parasta toimittajaansa.

Jatkoin tsekkikirjallisuuden harrastusta ja luin Milan Kunderan pienen hullun teoksen Identiteetti (1997), jossa väärinkäsitykset ja pakkomielteenomainen intohimo sekoittavat rakastavaisten elämän perusteellisesti. Kundera emigroitui Ranskaan jo 1975, hän ei kauan miehityksen jälkeistä kotimaataan katsellut. Alena Mornštajnovan romaanissa Hiljaiset vuodet kuvataan länteen lähdön vaikutusta koko kotiin jääneeseen perheeseen. Siinä miehityskin on vain pieni välikohtaus.

Kun Mornštajnova on arjen realistinen kuvaaja, Kundera kehittelee absurdisti syöksevää ihmissuhdedraamaa ja huipentaa kirjansa hurjaan unijaksoon, joka ei kuitenkaan ratkaise mitään rakastavaisten suhteissa. Mies on sitä ennen vakoillut rakastettuaan ja ahdistellut tätä nimettömillä kirjeillä. Miehen rakkaus on naamioitu Cyrano de Bergeracin malliin. Tällainen irrottelu avartaa näkemään todellisuuden monipohjaisena. Onneksi meillä on parhaassa kaunokirjallisuudessa vielä tämä mahdollisuus, kun media kiristyy faktoihin ja hölskyy toisaalla löysiä ja joutavia ”keskusteluja” somen pohjattomassa hetteikössä.

Muuten täällä kävi ukrainalainen kirjailija, joka kertoi, että sodan aikana ei voi kirjoittaa fiktiota. Olipas eroa, tuli mieleen: meillä talvisodan aikana ja jälkeen ilmestyi tukuttain kaunokirjoja. Muistetaan nyt vaikka Waltarin Antero ei enää palaa, joka ilmestyi 1940 talvisodan vielä jatkuessa. Myös Haanpään Korpisotaa ja Hosian Tuliholvin alla tulivat välittömästi sodan jälkeen, samoin Koskenniemen Latuja lumessa. Puhumattakaan Palolammen klassikosta Kollaa kestää. Ilmestyi myös fiktiota, jonka aiheena ei ollut tuore sota kuten Diktoniuksen Medborgare, Pekkasen Ne menneet vuoidet ja Siippaisen Nuoruus sumussa. Paras talvisodan kuvaus, Yrjö Jylhän Kiirastuli ilmestyi heti 1941.

Miten suomalainen ja ukrainalainen mentaliteetti eroavat tässä toisistaan? Onko niin, että Ukrainassa rekrytoitiin kirjailijat rintamalle, mutta niinhän meilläkin Haanpää, Hosia, Jylhä ja moni muu.  Jotkut kuten Helvi Hämäläinen ja T. Vaaskivi kirjoittivat kotirintamalla kaikessa rauhassa laajoja romaaneitaan keskellä sotaa. Ylipäänsä tuntuu, että meillä sota suorastaan yllytti kirjallisuutta pikemmin kuin tyrehdytti sitä. Voisiko joku tutkia tätä ilmiötä?

Näin toukokuu taittuu ja tuntuu kuin kesäkin jo pikkuhiljaa loppuisi, kun ilmat taas viilenevät tämän pitkän uljaan hellejakson jälkeen. Pieni sadekin tuli tässä välissä taivaan lahjana. Uskomme että kesä ottaa vielä uuden startin, kun antaa ensin luomakunnan vähän kostua ja vetää henkeä.

31.5.2024

En aikonut katsoa enää näitä loppupelejä, mutta niin vain nauliuduin finaalin aina huikeaan tsekkijuhlaan saakka. Kotiyleisön kannustamat tsekit ansaitsivat voittonsa, niin hurja henki heillä oli päällä. Tuntui että kaikki meni kerrankin kohdilleen, näin juuri piti käydä. Hallin ennätysyleisö oli samanmukaisesti hurmiossa.

Jälkihikiset jo analysoivat pelin pätevästi. Tottahan on, että huippupeleistä on tullut kovin puolustusvoittoisia ja vähämaalisia. Tämäkin pantiin Jukka Jalosen syyksi, hänen taktiikkansa seuraukseksi. Suomen osalta Kaj Kunnaksen oivallus oli varmaan osuva: kun Mörkö Anttila puuttui, jotakin hurtista yhteishengestä menetettiin. Pelaajat vaikuttivat jotensakin kärttyisiltä. Nyt kapteeni joutui juuri ratkaisevan ottelun ajaksi pelikieltoon!

Tsekin voitto ilahdutti mieltäni senkin vuoksi, että olen viime aikoina saanut nauttia tsekkiläisestä kirjallisuudesta. Viime syksynä ilmestyi uuden kustantamon Kairaamon julkaisema Alena Mornštajnovan suurenmoinen romaani Hana, ja nyt samalta tekijältä on tullut toinen romaani Hiljaiset vuodet. Molemmat on suomentanut kustantamon perustaja Susanna Räty.

Hiljaiset vuodet leikkaa sekin pitkän siivun Tsekin äskeistä historiaa, mutta painopiste on nyt entistä enemmän perhesuhteissa ja arjen elämässä. Vakaumuksellinen kommunisti Svatopluk nai porvarillista syntyperää olevan pianistin Evan, ja ristiriitoja syntyy. Vaikka puolisot ovat poliittisesti eri linjoilla, he löytävät toisensa musiikin kautta. Sitten tapahtuu dramaattisia muutoksia, joita ei voi spoilaamatta kertoa. Vanhempi tytär Blanka joutuu pakenemaan länteen, ja Svatopluk menettää vaikuttavan asemansa puolueessa ja hallinnossa. Isän suhde toisessa avioliitossa syntyvään tyttäreen Bohdanaan lukkiutuu traumaattisesti.

Minua kiinnosti Svatoplukin hahmo sikäli, että kerrankin kuvataan kommunistisen yhteiskunnan lojaalia myötärakentajaa ja hänen uskoaan ja raskaita tappioitaan. Tsekkoslovakian miehitys on vain vähäinen sivukohtaus kerronnassa, siihen johtanutta kehitystä Svatopluk pitää hyväuskoisten tovereittensa erehdyksenä. Miehitys ei ollut suuri tragedia, vaan harhautuneen poikkeaman välttämätön korjausliike. Epäluotettavat toverit poikkesivat puolueen linjalta ja halusivat seikkaillen lähestyä läntistä mallia. Aivan vähäisiä epäilyn säröjä ilmaantu lopulta myös Svatoplukin ajatuksiin.

Mutta kuten sanottu, tämä on romaanissa vain pieni episodi paljon syvempien perhe-elämää ravistavien murtumien taustalla. Mornštajnovan kerronta on rauhallista, melko viitteenomaista ja harmaatakin, mutta samalla hän punoo lujin sitein erään perheen kohtalot laajempiin yhteyksiin. Aikatasot vaihtelevat, samoin kertojat, mutta lukija pysyy hyvin mukana kaikissa muutoksissa. Pääteemaksi nousee yksityisten ihmisten vaikeus elää totalitaarisesti hallitussa yhteiskunnassa. jossa heidän ratkaisujaan säätelevät tarkat rajat ja ankarat rangaistukset.

Ehkä Hiljaiset vuodet ei nouse aivan Hanan riipaisevalle tasolle, mutta hyvän läpileikkauksen se kuitenkin antaa muutamien vuosikymmenten takaisesta itäeurooppalaisesta elämänmenosta. Psykologisesti romaani sidotaan perin lujasti isän ja tyttärien välisiin suhteisiin sekä juron päähenkilön ensimmäisen vaimon kuoleman vaikutuksiin tynkäperheen elämässä. Kun tämänkin luet, tiedät enemmän jääkiekon maailmanmestarimaan äskeisestä todellisuudesta. Hiljaiset vuodet ovat totisesti nyt kaduilla ja toreilla lopussa, ja voitonjuhlat jatkuvat arvatenkin pitkään.

Prahassa vietetään näihin aikoihin kaiken lisäksi myös kirjamessuja. Niissä olen itsekin kerran tai pari vieraillut. Kirja on kuitenkin avartavampi ikkuna todellisuuteen kuin sanomalehti, jota ei taaskaan näkynyt yhteislaatikossamme. Hesari ja Aamulehti on siis vilkaistava sähköisesti, säästyypä aikaa muuhun. Kuinka meitä voi motivoida äänestämään EU-vaaleissa, kun ei edes omaan postinkantoon pysty vaikuttamaan?

Mutta ei hätää. Hyväntuulinen Rain Kooli jo selvitti presidentti Stubbin alkavan Viron vierailun näkymät. Ukrainan sodasta ei paljon uutta. Olemme selvillä pääasioista, lehdet lunkivat sitten aikanaan iltapäivällä tähänkin kylään. Jatkoin aamulenkkiä tyhjän postilaatikon ohi rantaan ja kaappasin katiskasta vielä yhden haukipuikkarin! Lounas turvattu. Sanomalehdettömän aamun hyöty moninkertainen.

27.5.2024

Mitä onkaan huumori? Veijo Meri määritteli kerran: kun ihminen on pieni ja heikko ja huono juoksemaan ja häntä ajetaan takaa ja hakataan pampulla, se on huumoria (Chaplin).  En muista lähdettä, jossakin artikkelissa se on.

Tämä tuli mieleen, kun seuraan meillä hävinneiden kohtelua. Jukka Jalonen on ”kaikkien aikojen valmentaja”, mutta auta armias, jos hänen joukkueensa ei pääsekään loppupeleihin. Kritiikin pato murtuu, pilkan virrat avautuvat. Viimeksi Jalosta pilkattiin Jukka Lindströmin viihdeohjelmassa. On hirveän hauskaa, kun parhaat epäonnistuvat.

Lindströmin naurujoukkue hahatteli vielä kerran myös Timo Vornasen varoituslaukaukselle ja sen selityksille. Tämmöiset ovat parhaita kohteita. Kun joku oikein mokaa, vahingonilosta ei tule loppua. Joka omille vitseilleen nauraa, se parhaiten nauraa. Kun somea vilkaisee, sielläkin joka iikka rientää panemaan  puumerkkinsä tyypin tuomitsemiseen, joka on jo puolueesta potkittu ja kaikilla areenoilla tuomittu. Varmuus paras omassa paremmuudessakin.

Osallistuin lauantaina alkusuven suureen näyttämötapahtumaan. Kaupin tilalla lehmät laskettiin laitumelle. Vapautus sujui levollisen tyylikkäästi. Yleisöä oli parisataa, naudat tajusivat julkisuusarvonsa. Sillanpää on kuvannut lapsuutensa aikaista ”yhdistyskarjaa” aivan samoin suurena yleisötapahtumana, jota kakki tulivat seuraamaan. Erityisesti varottiin, etteivät lehmät puske toisiaan. Tapahtuma oli Sillanpään sanoin ”valoisa, hauska kevätjuhla, eräänalaiset sanoisinko aatteelliset tanssit”.

Ei sentään tanssittu Kaupin navetan tuntumassa, mutta terveellinen tehoisku kuultiin kotimaisen ruuan puolesta (muistakaa joutsen-merkki!) ja keksittiin kilvan nimeä uudelle vasikalle. Tavattiin tuttuja, suuri osa Ylivakerin perhekuntaa oli tietysti paikalla, samoin kansanedustaja Ovaska. Ei siitä niin pitkä aika ole, kun Ylivakerin karja hamuili rahoittavasti työhuoneeni ikkunan alla. Nyt on karjatilat rankasti vähentyneet, lukujakin kuultiin. Mutta Vanajankyln Kauppi eli Linnainmaa pitää linjansa.

Perinnettä jatkava näytös oli paikallaan senkin vuoksi, että Myllykolu on mykkä ja hiljainen, mitään näytöstä ei ole hienossa kesäteatterissa. Toinenkin paikka on kukistettu. Nyt etsitään paikkaa taiteilija-graafikko Pertti Nykäsen muistonäyttelylle. Luontevin olisi museon kodikas kahvila paneeliseinineen. Mutta kuulin kauhistavan viestin: kahvila on tuhottu ja alennettu museon romuvarastoksi. Mitä ihmettä täällä oikein ”kuntasektorilla” tapahtuu? Ehkä vain entisestäkin yltynyttä kulttuurihyljeksintää.

Mutta ihmeen kaunis alkusuvi korvaa kaikki kolhut. Vietimme pitkän illan savusaunalla Artsin kanssa ja tunsimme elävämme sopusoinussa suuren luomakunnan kanssa. Kuistin lautalattia vain alkaa sortua, pikainen kohennus tarvitaan. Jäät ovat ikävästi vääntäneet laiturin rappustakin, pitäisi aina viitsiä vetää se maille syksyllä, sillä laiskuus kostautuu.

Pieniä murheita suurempi on se, että sanomalehdet eivät enää tule aamutuimiin laatikkoon. Tauno arveee, että ne pakottaa meitit tällä keinoin lukemaan vaan sähkölehteä. Meidänkin aamuinen postilenkkimme on rapautettu. Yhtä iso juttu kuin se suremani ylen ykkösen kuuden uutisten lakkautus. Tärkeät herrat hyppyyttävät kansaa halunsa mukaan, niin on ollut ja tulee aina olemaan.

Vähäisempi konflikti uhkaa myös merialueilla, missä rajoja tarkistellaan. Politiikan radiossa muisteltiin Tuntematonta sotilasta ja Lahtisen repliikkiä vanhalla rajalla. Mutta hei, ei se kyllä Lahtisen ole. Lahtinen antaa vaan kimmokkeen, kun vanha raja ylitetään. Sen jälkeen oltiin hänen mukaansa ryöstöretkellä. Sotamies Sihvonen iskee vastarepliikillä: ”Toiset sitä vaan turvallisuutta varjelee, kun rajoja siirtelevät.”

Ajankohtainen ja pätevä repliikki edelleen vai mitä. Putin etenee Sihvosen linjalla – vaikka tuskin tajuaa hänen ironiaansa.

26.5.2024

Niin laskeuduin taas Kyrön hulmahtaviin suvimaisemiin – likipäin kesäähän tämä jo on, koivunlehti miltei täysikokoinen ja tuomi kukkii. Nautin hivelevästä helteestä ja luen tuolissani omenapuun alla hyvää kirjallisuutta, josta kerron myöhemmin. Kalassakin kävin ja toin hauen ja pari lihavaa ahventa; kalasoppa porisi kattilassa. Perunat on maassa ja orvokit piharapun koristelaatikossa, mitään tämän enempää en nyt juuri voi elämältä toivoa.

Kaiken lisäksi törmäsin heti täyslaidalliseen täkäläistä kulttuuritarjontaa, josta on kerrottava.

Ikaalisten vanhassa kauppalassa, sen Omalla Tuvalla pidettiin ensinnä harvinainen matkailuilta. Matti Huusari kertoi Kiinan matkastaan vuodelta 1974, kun  siitä on nyt kulunut 50 vuotta! Muistan hänen silloisen kertomuksensa tuoreeltaan, ja nyt saatiin rikastettu kertaus. Matti matkaili opettajien joukkueessa junalla Venäjän arojen halki Pekingiin samaa reittiä kuin vielä varhaisempi valtuuskunta 1953 Sylvi Kekkosen johdolla. Sama reissu, jolle Pentti Haanpää otti matkatavaroina paperikassiin kalossit, tupakkamassin ja kaksi jaloviinapulloa. Näitä valtuuskuntia silloin oikein kutsumalla kutsuttiin kommunistisen Kiinan saavutuksiin tutustumaan.

Matin sankarimatka oli sikäli historiallinen, että hänen joukkonsa reissasi aikana, jolloin Mao vielä hallitsi maata ja kulttuurivallankumous oli käynnissä. Kadut olivat täynnä polkupyöräilijöitä, yhtään autoa ei dioissa näkynyt – jaa sentään joku hassun näköinen kolmipyöräinen. Kun minut haastettiin samalla kertomaan jokunen sana tuoreemmasta Japanin matkastani, ero oli siinä suhteessa huikea. Muutamat matkatoverini tarkkailivat maata lähinnä vallitsevien automerkkien kautta ja ihastelivat joustavaa liikennejärjestelyä ruuhkista huolimatta.

Matin erikoishuomiot koskivat tietysti arkkitehtuuria havainnollisin kuvanäyttein. Taidokkaita kattorakennelmia ihailimme niin pyhissä paikoissa kuin tavallisissa asumuksissa. Matti väitti, että kiinalaiset osaavat valmistaa taloja, jotka joustavat puisten pylväiden varassa eivätkä sorru edes maanjäristyksissä toisin kuin kuulemma japanilaiset. Yritin puolustaa japanilaisia, siellähän on enemmän järistyksiäkin, mutta asiantuntemukseni ei yltänyt Matin havaintojen tasalle.

Nautimme pöydissä ystävien kanssa kiinalaisvaikutteista tarjoilua ja selasimme vanhoja kirjoja ja taannoiset maolaiset muistot kihahtivat nuppiimme. Oli se villiä aikaa, monet kulttuurin lähettiläät noutivat tosissaan innoitusta punatähden loisteesta. Kunnes into hiipui, ja nyt eletään sitten kokonaan toista aikaa, jolloin Kiinan liikahduksia tarkkaillaan pikemmin pelon kuin ihailun vallassa.

x x x

Tästä nopea siirtymä hyvään Hämeenkyröön, missä kulttuurinen väki kokoontui pitkästä aikaa kolme vuotta sitten yksityistettyyn Koskilinnaan. Mitäpä näimme siellä? Kerrassaan uuden kotimaisen oopperan, joka perustui Sillanpään teokseen Elokuu. Se ei suinkaan ollut kyröläistä tekoa, vaan tuontitavaraa – ensi-ilta oli äskettäin Kangasalla. Ihailtava oli nuorekkaan tekijäryhmän rohkeutta, kun tarttuivat huimapäisesti näin vaativaan teokseen, josta Matti Kassila on tehnyt ylittämättömän hienon elokuvan.

Ilmeisesti oma Sillanpää-oopperamme (2017-18) on innostanut tekijöitä eri tahoilla, viime kesänähän nähtiin Myllykolussa ooppera Ihmiset suviyössä. Sillanpäätä ryhdytään laulamaan monissa miehin ja naisin. Ei kai voi vielä puhua buumista. No joka tapauksessa, kuinka toimi tämä Kulttuuriyhditys Eiku ry:n (mikä nimi) tuottama produktio Elokuu?

Ryhmän musiikillinen viritys edustaa korkeaa koulutustasoa, on elävä kuusimiehinen orkesteri ja kauniita nuorten solistien ääniä. Helsingin Konservatoriossa ja yliopistossa opiskellut Esko Alanen on säveltänyt vaihtelevan melodista musiikkia, jossa alkupuolella jouset ilakoivat ja lopussa kuullaan tummempia ääniä. Yleinen ote on keveänpuoleinen, nimeäisin tämän pikemmin kansanomaiseksi laulunäytelmäksi kuin oopperaksi. Alussa ollaan hyvinkin uskollisia Sillanpän tekstille, mutta lopussa siitä irtaudutaan jokseenkin kokonaan. Lupaavan alun ja väliajan jälkeen esitys lässähtää pahan kerran.

Ensinnä ohitetaan vaisusti alkupuolen mahdolliset nousukohdat, joiden katalysaattorina toimii Maija Länsilehdon entiselle rakastetulleen Viktorille tuoma tuliaispullo. Esitys ei kumma kyllä tartu sen aiheuttamaan draamalliseen räjähdykseen. Ilomielisestä Maijasta on sitä paitsi tässä tehty mahtipontinen matroona, Saima on lähempänä alkuteoksen henkeä. Sundvall itse, komea baritoni, kekkuloi jokseenkin ulkopuolisena hahmona kolmiodraamassa.

Väliajan jälkeen on tuotu mukaan iltamatanssit sadunkerrontoineen, joita ei ole Sillanpään teoksessa. Ehkä on haluttu vähän operettimaista väriä synkeään kohtalondraamaan. Paha vain, että mitään kohtalondraamaa ei tulekaan. Kuinka mahtavan aarian tarjoaisikaan Viktor Sundvallin kuolinkohtaus! Sen korvaa pikkupoika, joka menee kontilleen lakanan alle – ja esittää ilmeisesti Viktorin ruumista. Iltamaväki kerääntyy ympärille murheisena äimistelemään. Miten kuoli mies noin yhtäkkiä, siitä ei kerrota. Loppu on vakavaa kuoroveisuuta.

Näinkin voi tehdä, ja ehkä jotkut pitivät näin äärimmäisestä pelkistyksestä. Ohjaaja on Julius Martikainen, libreton tekijää ei mainita. Ahdas näyttämö ja kömpelö lavastus eivät tietysti tarjoa paljon liikkumavaraa. Ei ole haluttukaan näytellä loivaa markkeerausta kummemmin. Voi ihme mitä Elokuusta voisikaan tehdä! Ajatelkaa vaikka makeaa laulavaa mankelikohtausta kaikkine eroottis-toiminnallisine mahdollisuuksineen… Ja kun tullaan saunasta, eikö sitäkin voisi edes vähän puvustuksen sipaisuilla tehostaa. Ja ei kai nyt renki Taave sentään lähde iltamiin ja lauleskele valkoisessa paidassa kravatti kaulassa!

No jaa, kaikenlaista voi huomautella, mutta esityksestä pilkahteli kuitenkin aito yrittäisen ilo ja ilmeinen halu tulkita Sillanpään draamaa niillä keinoila, joita ryhmällä oli käytettävissä. Turhan paljon jättivät käyttämättä. Ylivoimainen tehtävä ainakin tässä vaiheessa. Seuraava yritys voi olla jo jykevämpi, eletään toivossa.

19.5.2024

Tarkkailujoukkueemme näkökulmasta Euroviisut sujuivat olosuhteisiin nähden hämmästyttävän hyvin. Melkein kaikki laulu- ja jumppanumerot esitettiin, pisteet laskettiin ja voittaja löytyi. Vain pari omantunnonherkkää pakeni äänestystulosten esittämistä. Vaikka Israelin edustaja sai vetää viisunsa, pommeja ei putoillut eikä terroristeja työntynyt saliin. Israelin äänivyöry (Suomen yleisöltä täydet 12 points)  järkytti pahoin jopa Marco Bjurströmin.

Silti on puhuttu kaaoksesta ja vaadittu EBU:n puuttumista kovin kourin laulukilpailuun. Mitä Euroopan yleisradioliitto voisi tehdä? Poistaa ennalta huonosti käyttäytyvät maat kisoista? Kieltää väkivalloin mielenosoitukset? Ristiriitoja tulee aina olemaan maiden välillä ja niiden sisällä. Euroopasta ei saada enää idyllistä suvantolaa. Aina tulee jotain uutta kähinää ellei pahempaakin.

Idylli vallitsi vielä 1993, jolloin minulla oli ilo seurata finaalia Irlannin Millstreetin hevostallissa. Ei mitään ongelmia pienessä leppoisassa kylässä. Suomen edustajan Katri Helenan kassa ajelimme hevoskyydillä pitkin vehreitä kunnaita ja hurautimme helikopterilla Dubliniin. Suomen karsintaa (Katri, Paula, Arja,  Marjorie) Jyrki Hämäläinen piti herttaisen sopuisana ompeluseurana. Mutta silloin vielä oikein laulettiin eikä pyöritty pyroletkut kädessä.

Paulalle vietettiin nyt kiitosjuhlaa Tampereella. Kostea tunnelma näyttää kihonneen huippuunsa. On julkaistu suurteos Paulan miehistä, joita on riittänyt. Hänen aviomiehistään olen tavannut sen reilun urheulukentän hoitajan Oulusta sekä poikaystävistä Ike Kanervan. Näiden kahden kukkotappelu Paulan 50-vuotispäivillä oli pidättelevän draamallista seurattavaa.

Median huomio todistaa vastaansanomattomasti, että Paula Koivuniemi on monin verroin merkittävämpi tekijä Suomen kulttuurielämässä kuin joku Ilmari Kianto. Korpikirjailijaa vielä juhlittiin eilen Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kohtuullisen vaimein menoin. Sillanpään 100-vuotisjuhlat pidettiin sentään suurella näyttämöllä 1988, vaikka Kiannon mielestä Nobel-palkinto meni väärälle miehelle.

Juhlassa nähty Hannu Kahakorven dokumentti ”Ilmari” on häpeilemättömän vanhanaikainen suurmiespysti kohteesta, jonka räiskyvän värikäs elämä olisi tarjonnut aineksia vaikka kuinka elävään muotokuvaan. Sen sijaan oli päätetty silotella ja kaunistella ja näyttää Korvenkiron parempi paraatipuoli. Suomussalmen sulttaanista on ilmestynyt vastikään suorasukainen elämäkerta ja aiemmin muutama tutkimuskin, mutta niitä dokumentin tekijäryhmä ei ole vaivautunut vilkaisemaan.

Tuloksena on suurpiirteistä sinne päin -kerrontaa ja pientä lipsumista. Kianto ei talvisodan kuuluisassa sikarilaatikkotekstissään anonut ”armahdusta” itselleen, vaan kirjoitti asiallisesti: ”Venäläiset toverit, kunnioittakaa sivumenolla köyhän kirjailijan kotia jne.” Kirjailija ei saanut tempustaan vain vankeutta, vaan maanpetoksen yrityksestä kuritushuonetuomion. Eikä hän yhtäkkiä vain palannut kotiin, vaan hänen koulutoverinsa presidentti Kallio armahti hänet.

Pikkuvirheitä tulee aina, mutta täsmälliset lähdetiedotkin olisivat helposti saataville. Elokuvan parasta antia ovat vanhojen dokumenttifilmien väläykset ja Raija-Liisa Kiannon hereät lausunnot, joissa Iki lopullisesti nostetaan nuhteettomuuden rakastettavalle jalustalle. Yksi kirjailijan pojanpoika murisi lämpiössä, ettei Iki tosiaankaan ollut mikään malli-isä, kuten dokumentti halusi todistella. Lapsia oli eri äideistä toistakymmentä, osa hylättynä maailman tuulissa. Kiannon minä-kertoja saa dokumentissa kumman yksivakaan todistajahahmon.

Mutta juhlakuva saatiin ja sen päälle Liisa-Maija Laaksosen voimallista lausuntaa sekä hatarasti valmisteltu keskustelu, josta jäi kuitenkin mieleen Hannu Mäkelän pari hyvää lausumaa. Hän puolusti vahvasti vanhaa suomalaista kirjallisuutta ja suomen kielen kauneusarvoja. Suomen koululaitokselle lähetettiin vetoavia terveisiä: onko vielä mahdollista pelastaa nuorten lukutaidon rippeitä? Kuinka kauan meillä ylipäätään vielä osataan lukea saati ymmärtää Ilmari Kiannon kielellisesti ilotulittelevaa kerrontaa?

14.5.2024