Panu Rajala

Siltala ja Teos avasivat elokuun auringossa syyskauden. Kustantajat yhtyvät ja etsivät leveämpiä hartioita. Lauttasaaren merimaisemassa näkyi joukko uusia kirjailijoita, mutta myös vanhoja tuttuja. Näiden kanssa oli hauska verestää muistoja ja ihmetellä Hesarin kulttuurin popparivoittoista nykylinjaa, kuten asiaan kuuluu. Kirjoista puhuttiin vähemmän, kaikenkarvaisista kuulumisista sitä enemmän.

Ensin joitain muistumia kesän lukemisista. Vähintään yksi dekkari pitää lukea, nyt se oli minulla loistava japanilainen Keigo Higashinon Uskollinen naapuri, kustantaja Punainen silakka! Rikostutkinnan kehittelyn ymmärrys vaatii fysiikan ja matematiikan perustietoja, jotka ovat kohdallani pahoin sammaloituneet, mutta seurasin silti tutkintaa tukka pystyssä. Rikos ja tekijät näytetään heti alussa lukijalle, joka saa sitten seurata poliisien vaivalloisia selvityksiä. Nerokas romaani pystyy jopa yllättämään lopussa täydellisesti, ainakin minut. Kokeilkaa!

Sitä paitsi japanilainen elämänmuoto kiehtoo erityisesti, kun keväinen matka on vielä hyvässä muistissa. Toinen jännä puolimystinen romaani on suureen suosioon noussut Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Vielä enemmän minuun vetosi Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, kaikessa pienuudessaan herkkä ja hellyttävä kuvaus. Olen sen jälkeen tarkkailut täälläkin S-Marketin tuttuja myyjiä kokonaan uusin silmin.

Pariisin olympialaisiin virittäydyin osaksi Camus´n, André Giden ja jopa vanhan kaverin komisario Maigret’n seurassa. Tempaisin yhden hänen tutkimuksensa  rivin päästä ja huomasin loppumerkinnästä lukeneeni sen viimeksi 2012 – enkä muistanut mitään. Hyviä kestokirjoja. Jalkapalloa tutkin Nick Hornbyn seurassa Englantia kovasti kannatten, aika pitkälle se EM-kisoissa ylsi. Siinä urheilukirjat olivatkin.

Tutkimuksen puolelta innostuin aika paljon Sanna Nyqvistin merellisistä esseistä Rannalla, mitä sopivin kesäkirja. Sen Strindberg-juttu aktivoi siinä määrin, että kaivoin hyllystä Hemsöläiset ja lukaisin uudelleen. Hyvin oli pitänyt kutinsa patinoitunut saaristolaiskuvaus. Siitä tehtiin sovitus Pyynikille 1975, mutta en tainnut sitä nähdä. Muistan kauhistelua siitä, kuinka pappi törmäili kaatokännissä, mutta kyllä se alkuteokseen perustui. Pehtori Carlsson on pohjoismaisen kansankuvauksen klassikkoluomus. Sannalle kunniaa siitä, että lukee vanhaa naisvihaajaa (?) ennakkoluulottomin silmin ja nostaa esiin raikkaita piirteitä Augustin aatoksista.

Ja sitten viimein syksyn alkulaukaus, ensimminen uutuus. Tartuin Reidar Palmgrenin romaaniin Veli jota minulla ei ollut uteliaana. Mitä Reidar on kehittänyt kiinnostavasta aiheesta, nuoresta Urho Kekkosesta hänen fiktiivisen henkiystävänsä ja minä-kertojan avulla? Tarina lähtee vapaussodan jälkiteloituksista ja päätyy Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Melkoisin harppauksin ja vähän ohkaisin juonenlangoin siinä välillä edetään, mutta erinomaisen jännittävästi. Reidar on kirjoittanut poliittis-biografisen trillerin, jonka luin aivan herpautumatta loppuun samana iltana.

Kekkosesta on kirjoitettu määrättömästi, mutta erityisesti hänen toiminnastaan 1920-luvulla Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa tekijä keksii lisäyksiä entiseen henkilöhistoriaan. Aikakausi ja tutkintatavat on uskottavasti esitetty, mutta voihan olla, että Kimmo Rentola löytäisi näistä virheitä ja epätarkkuuksia. Romaanikirjailijalla on omat vapautensa tietyissä rajoissa. Nuoren Urhon toimintaa EK:ssa on ennen kuvattu (esim. Ari Uino) hänen organisatorisista uudistuspyrkimyksistään käsin ja yhteyksistään rajantakaisiin kumousmiehiin, mutta hänen varsinainen kenttätyönsä on jäänyt vähälle huomiolle. Siitä Palmgren ottaa nyt mittaa fiktion keinoin. Kovaotteinen kuulustelija Urho epäilemättä oli, vaikka Uino painottaa hänen ymmärtäväistä asennettaan kuuusteltavia kohtaan, mikä johti jopa ystävyyssuhteisiin. Epäilemättä tällaisilla ”suhteilla” oli omat taktiset tarkoituksensa. Niiden luomisessa Urho olikin mestari, niin tutkimusten kuin romaaninkin mukaan.

Kun Kekkosen varhaisesta kehityksestä on yleensä annettu sisäsiisti ja myöhempään toimintaan tähtäävä tulkinta, Palmgren antaa sankaristaan raadollisen, itsekeskeisen, kylmäverisen ja tarpeen tullen petollisenkin kuvan. Pitkäkoipinen, kaljupäinen vitsailija nousee nopean älynsä ja sumeilemattoman toimintatapansa ansiosta yhä korkeammalle yhteiskunnassa toisin kuin varovainen, huolellinen ja kunniantuntoinen juristitoverinsa, joka seurailee hänen vaiheitaan sekä ihaillen että kriittisesti. Kertojahahmon esikuva lienee Kaarlo Hillilä, mutta tuskin hän kirjassa on itsensä kaltainen. Samoin EK:n päällikkö ja Kekkosen vastapeluri Esko Riekki saa Hallamaan hahmossa esikuvastaan poikkeavan tulkinnan. Ehkä todellinen tiedustelu-upseeri Reino Hallamaa onkin lähempänä kuvattua hahmoa.  Eräänlaisia henkilösekoitelmiahan nämä ovat.

Samankaltaisuudet tai vastaavuudet eivät olekaan romaanin kannalta olennnaisia, vaikkakin kiinnostavia. Romaanin tendenssi on kuvata Kekkosen kyynistä, laskelmoivaa kiipijähahmoa, johon kuluu myös uskollisuus ystävää kohtaan – tiettyyn rajaan saakka. Hyödyttikö Suomea sittenkin enemmän umpijuonittelun taitava Juudas-hahmo kuin mahdollinen rehti ja suoraryhtinen vaihtoehto, jota edustaa romaanin kertoja, epätoivoon ja raskaasen tappioon saakka. Onko parempi olla hurskas ja hyvä, tappiolle taipuva ihminen kuin pahuutensa tunnustava selviytyjä?

Kieltämättä romaanin loppuhuipentuma, jonka jätän kertomatta tulevia lukijoita säästäen, on varsin ohkaisen ja epäuskottavankin motiivin varassa kokoon kietaistu. Mutta hällä väliä, jännitysmomentti on silti tehokas. Ainahan poliitinen romaani oikaisee, valikoi ja sopivasti vääristelee, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Palmgren ei ole sepittäjänä pahimmasta päästä, kertojana hän on pirun taidokas ja hallitsee suvereenisti valitsemansa puolivalheellisen maailman.

Ainut mistä häntä voisi hiukan oikaista on Sylvi Uinon, myöhemmin rouva Kekkosen kuvaus. Säilyneen kirjeenvaihdon mukaan nuorten rakkaus oli aluksi jopa hellittelevän intohimoista eikä Urhon puolelta niin tunteettoman kylmää kuin romaani antaa ymmärtää. Kekkosen karskin valloittava naissankaruus pitänee varsinkin myöhempinä vuosina paikkansa, ja kuten sanottu, romaani noudattaa omia lakejaan. Jokin yhteys todellisuuteen on kuitenkin säilytettävä silloin, kun oikeat nimet ja tapahtumat mukana kulkevat.

Veli jota minulla ei ollut on hyvä ja terävänäköinen, pelkistävä ja keinonsa häikäilemättä valikoiva romaani, varmaankin Reidar Palmgrenin paras, vaikka en ole kaikkia lukenutkaan. Onnittelut kirjasyksyn komeasta avauksesta!

22.8.2024

Olipa täyteläinen perjantai-ilta. Ensin Šostakovitšin neljäs sinfonia Lontoon Promsilta ja heti perään tšekkielokuva Zátopek Teemalta. Molemmissa pohjalla sama teema, säveltäjän ja urheilijan huippusuoritukset synkän poliittisen varjon valvonnassa. Kaiken uhalla he selvisivät, maailma muistaa heidät, mutta myös heidän vainoojansa, jonka kaltaiset tekevät ikävä kyllä taas paluuta eri valtioissa.

Šostakovitšin musiikki on kuin jyrkkää, oikullista puhetta suoraan kuulijalle vailla sanoja. Sinfonia alkoi lataavalla hiljaisuudella ja päättyi samaan, nyt lauenneeseen hiljaisuuteen. Välissä oli älyllisen särmikkäitä sävyn vaihteluita, kuin suoraa sielunrippiä säveltäjän ahdingosta, jonka tunnemme vaikkapa hänen  suorasukaisista muistelmistaan. Solomon Volkovin toimitustyötä epäiltiin aikanaan väärennökseksi, mutta musiikki vahvistaa joka sanan todeksi: se kuin nuottiviivoille piirrettyä tunnustusta.

En ihmttele, että teos on sen Lontoossa johtaneen John Storgårdsin lempisinfonia. Minunkin tekisi mieli kuunnella se heti uudelleen. Ja lukea samalla muistelmien ydinkohtia 1930-luvun lopun stalinistisen puhdistuksen ajoilta. Stalin ei lopultakaan koskenut säveltäjään, vaan antoi tämän elää alituisessa pelossa. Ihme että tämä säilytti järkensä ja luomisvoimansa, josta sinfonia on väkevä näyte. Joskus pirtin radio on paras konserttisali, se sallii täyden keskittymisen. Promsissa on usein ollut hilpeä tunnelma ja yhteisriemu valloillaan, nyt oli hyytävän vakavaa.

Emil Zátopek oli tsekkien ja myös suomalaisten juhlima kansallissankari, joka Helsingin olympialaisissa teki sen, mihin Lasse Virenkään ei pystynyt: otti kotiin kaikki kolme pitkien matkojen kultamitalia. Paavo Nurmi oli Zátopekin esikuva eikä ihme, harjoitusolosuhteetkin olivat yhtä karut ja menetelmät omaperäisiä. Näitä kultamitaleita ei voitettu minkään olympiakomitean valmennusohjelmilla tai rahoituksilla. Nurmi juoksi itse kokoon rahansa amatöörisääntöjä kiertäen ja Zátopek oli armeijan leivissä, koska siellä oli aikaa ja tilaa harjoitella.

Molemmat olivat individualisteja, yksinäisiä susia, joita kaikkinainen määräily ärsytti. Nurmi juoksi isänmaata maailman tietoisuuteen ja keräsi Yhdysvalloissa sympatiaa ja dollareita, mutta ei ottanut vastaan poliittisia ohjeita eikä noudattanut mitään aatteellista ohjelmaa. Zátopekiä yritettiin värvätä vakoojaksi ja sosialistisen maan propagandistiksi, mutta hän irtautui osin lojaalisesti, kunnes hänen kävi kalpaten. Hän puolusti rohkeasti sorrettua juoksijatoveriaan Stanislav Jungwirthia. Poliittinen vahti oli aina hänen kannoillaan. Oma voitto oli kaikki kaikessa kummallekin suurjuoksijalle.

Keihään kultamitalisti Dana Zátopková läksytti näköjään miestään itsekkyydestä ja myös lapsihaaveittensa torjumisesta. Nurmi suostui lapsen tekoon, mutta ei ollut varmasti helppo aviomies hänkään. Paavon liitosta emme paljon tiedä, mutta Danan ja Emilin suhde valottui elokuvassa sekä suuren lämmön että ymmärrettävien ristiriitojen kautta. Kova tähtipari he olivat, maansa tarkkaan valvottuja esikuvia. Nainen tässäkin jäi vähän miehensä varjoon.

Aika ihmeellinen taru tuo liitto, alkaen samasta syntymäpäivästä. He elivätkin miltei tasapitkän 78-vuotisen elämän. Kumpikin voitti olympiakultaa Helsingissä samana päivänä. Heidän suudelmansa voittojen jälkeen stadionilla muistetaan. Ja kaiken lisäksi pikku Panu (6 v) oli paikalla stadikalla, mutta ei nähnyt suudelmaa, koska kiikari oli isällä ja tämä lainasi sitä vain äidille. Eikä pojan sopinut kaikkea aikuisten toimia nähdäkään. Sen sijaan Zátopekin punaisen paidan selkämyksen, kun hän maratonportista juoksi pohjoiskaarteeseen, muistan lopun ikäni. Maraton olikin elokuvassa ihmeen elävästi ja toden tuntuisesti kuvattu niin reitin maisemia kuin katsojien reaktioita myöten.

Oli hyvä, että elokuva keskittyi nimenomaan juoksuihin ja vähän keihäänheittoon, ja vain viitekehyksenä kulki urheilijoiden asema politrukkien silmätikkuina. Urheilujohtajista ei totisesti tullut kovin sympaattista kuvaa. Meillä ei kai koskaan ollut sentään tuommoisia pönttöpäitä johtajina. Jan Vapaavuorta roimitaan nyt olan takaa huonosta menestyksestä Pariisissa, mutta on hän nyt toista maata kuin nämä sosialisen vallan mahtailijat. Vaikka on kai niitä itetärkeitä johtajia ollut meilläkin, eipä slti.

Olin iloinen, että elokuva päättyi voiton tunnelmiin eikä jatkunut enää Zátopekin myöhemmin kohtaamiin vastoinkäymisiin ja nöyryytyksiin Tšekkoslovakian miehtiyksen jälkeen. Se olisi ollut liian surullista. Vähän esimakua annettiin, ei ollut helppoa olla poikkeusyksilö tasapäistävän systeemin puristuksessa, ei säveltäjänä eikä juoksijana. Aina muistamme Satupekan sankarina ja suurena Suomen ystävänä, ja elokuva lisäsi häneen kivasti leikkisiä, tuittupäisiä  ja tiukan oikeudentuntoisia luonteenpiirteitä. Kehyskertous seurasi hänen ystävyyttää toisen suurjuoksijan Ron Clarken kanssa. Millähän mielellä Zátopek seurasi sitten Lasse Virenin juoksuja 1970-luvulla, kai niitäkin on jotain kerrottu. Vai saiko hän lausua niistä mitään?

Syvällinen sinfonia, loistava urheiluelokuva, parasta sammuttelua Pariisin kisojen jälkeen. Kiitos ja kumarrus, Suomen Yle.

16.8. 2024

Suomalaiset noudattavat hienosti olympiakisojen alkuperäistä aatetta. Me osallistumme ja kilpailemme vailla voiton toiveita. Suomella oli jonkun tiedon mukaan suurin joukkue, joka ei saanut yhtään mitalia. Pistesijoja sen sijaan ropisi. Pitäisikö siis olla tyytyväinen?

Kansallisia tunnuksia on mahdotonta sivuuttaa. Loistava olympiyleisö Pariisissa osoitti aina raikuvaa suosiota omilleen, mutta kyllä muillekin. Mistä oli polkaistu tämä illasta toiseen Stade de Francella hurmioituva, kuuliainen, kunnioittava, seisaallaan suosiotaan osoittava urheilukansa? Ja aina täpötäysi katsomo. En muista moista nähneeni saati kokeneeni.

Kelpasi ihailla maailman valionuorison ihmeellisiä suorituksia monissa lajeissa. Uudet ja yllättävät kansallisuudet kiinnostivat. Nähtiin aitoja suuria tunteita, ei filmattuja tai käsikirjoitettuja. Autenttisuus on urheilun ylittämätön voima. Sota ja luonnontuhot tuottavat vielä aidompaa surua, mutta urheilu on vapaa tragedian painolastista. Murheet voi kisojen jälkeen unohtaa. Kaikki on perimmältään leikkiä tai pitäisi olla. Voittajan onni on ainutkertainen ja toistumaton.

Varmasti katsoin liikaa näitä ihmenäytöksiä. Jättikisat ovat armoton aikavaras. Samalla oli ihailtava jättimittaisia järjestelyjä, jotka näyttivät onnistuvan kautta linjan yli odotusten. Pieniä rikkeitä aina löytyy, mutta mene ja hallitse näin iso, rikas ja kaaokselle altis kokonaisuus. Huima suoritus ranskalaisilta. Järjestelykoneistolle erikoiskultamitali.

Yleisön jo mainitsin, sille toinen kultamitali. Se osasi paitsi innostua, myös totella kuulutuksia. Mitään pelättyjä häiriöitä ei näytä tapahtuneen, mikä on aika ihmeellistä. Lisäksi yleisö osoitti asiantuntemusta ja kohteliaisuutta kaikkia kilpailijoita kohtaan. Buuauksia ja vihellyksiä kuului vähän. Tuntui kuin olympialainen henki olisikin todellisuutta kaikesta kaupallisuudesta, korrputiosta ja kähminnöistä huolimatta. Politiikka oli saatu pysymään omassa pilttuussaan, vain taustalla väijymässä. Ei mielenosoituksia, ei pommeja, ei rasistisia heittoja, ei ylimääräisiä julistuksia. Dopingtapauksia toistaiseksi minimaalisesti. Mitä ihmettä. Voiko maailmassa vielä olla rehtiä kipailua?

Kolmannen kultamitalin ojennan suomalaisille selostajille ja toimittajille. Kun enimmäkseen seurasin yleisurheilua, on sanottava että Kimmo Porttila ja Johannes Oikarinen pitivät meidät erinomaisesti ajan tasalla, huomasivat paljon ja komentoivat osuvasti. Tuomas Raja taustoitti todella tietorikkaasti, eivätkä hänen toistonsa ja pappamaisen myötämieliset kommenttinsa paljon vaivanneet, ajan oloon niihin tottui. Hän ainakin valoi ymmärtämystä urheilijoiden heikkoihinkin hetkiin. Vankkaa ja paneutunutta toimintaa kaikilta, studiokin pysyi kuosissaan ja väläykset Pariisin katukuvista virkistivät. Lähetyksiä oli ylipursuava määrä, väkeä paikalla tarpeeksi. Kiitos näistä.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, vaikka tuntui jo että nämä kisat eivät milloinkaan. Nyt on vielä käytävä alakerrassa vilkaisemassa naisten maratonia. Siellä pinnii yksi Suomen tyttökin muiden seassa. Jos nyt jotakin murehtisi niin sitä, että varsinkin miesten kestävyysjuoksu on niin matalalle romahtanut. Naiset saavat parhaansa mukaan jatkaa komeita perinteitä. Sinivalkoisia juoksijoita kaipaan taas kärkeen! Mutta minkä he näille eri maista rynnistäville luonnonlapsille mahtavat. Kun ei keihäänheittokaan enää pelastanut kisamenestystä! Pakistanista tulee ihmepaiskaaja ja pesee kaikki. Hyvät kansallisen tason tulokset eivät enää riitä yhtä pistesijaa kauemmas.

Siellä naiset painelivat keskellä Pariisin uljaita nähtävyyksiä kauniina elokuun sunnuntaina. Juhlava näky. Jarmo Lehtinen jakelee sopivia tietoiskuja reitin historiallisista kiinnekohdista. Rankan vallankumousta muistellaan mennen tullen. Muistan monia vaelluksiani noissa maisemissa, ensimmäisen kerran elokuussa 1965, siitä on jo 59 vuotta. Nuori opiskelija ihmetteli maailman taiteen metropolia. Nyt ne taivaltavat jo toista kertaa noita reittejä, naiset saavat kunnian päättää kisat. Camilla Richardson oli viiden kilometrin kohdalla sijalla 55. Hyvin tähdätty. Muuta en sano naisista sanaakaan, ettei tämän alustan tutkintotuomari taas hylkää suoritustani.

Paitsi että Ranskan Julien johti hienosti alussa, muta on nyt vaipunut alemmas. Yhdeksän naisen kärki, kolme kenialaista, kaksi etiopialaista, on siellä Hollannin Hassan ja Japanin Suzukikin. Camilla Richardsson on sijalla 67 ja kuuluu hiipuvan. Ruotsalainen Wikström meni ohi.  Loppuvaiheet alkavat. Ja hienosti huipentuvat. Kärki pysyy koossa, ratkaisut vasta loppukaarteissa, pientä tönimistäkin. Suosikkini Hassan voitti loppukirissä! Huimaa.

Olipa kaunis ja jäntevä juoksu. Iloinen yleisö reunusti koko matkan ajan, en koskaan ole nähnyt näin innostunutta tunnelmaa maratonilla.  Useimmat juoksijat tulevat maaliin hyväkuntoisina vilkutellen. Sieltä tulee myös Camilla Richardsson, juoksee joka tapauksessa urheasti loppuun. Sopivan vaimea sävytys Suomen kokonaismenestykseen. Ehkä vielä tulee meiltäkin juoksijoita, jotka taistelevat kärkijoukoissa – vai onko turha toivo? Maailman onnellisin kansa ei enää välitä urheilla turhan tosissaan, kunhan mukana ollaan ja hyvä edes niin.

Nyt on jäljellä enää palloilua ja päättäjäiset, joka arvatenkin pidetään vähän tavanomaisemmin ja vaisummin kuin häikäisevät avajaiset. Päättäjäisiin kuuluu melankolinen tunnelma, haikeat huiskutukset ja viesti seuraaviin kisoihin neljän vuoden kuluttua. Ranskalainen kulttuuri ja urheilu ovat näyttäneet voimansa ja  ylivertaisen taitonsa, jenkit saavat pistää todella parastaan, jos meinaavat Los Angelesissa päästä lähellekään tätä kansojen kohtaamisen huippuunsa virittynyttä täyttymystä.

11.8.2024

Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo karsinta. Me juhlimme suomalaisten harvoja finaalipaikkoja kuin mitaleja. Parempi niin, koska muita ilonaiheita ei juuri tule. Naisten esteiden alkuerissä Ilona Monosen ”huikean upea”  juoksu ja Suomen ennätys toivat niukan karsiutumisen loppukilpailusta. Tämä on perustasomme ja sillä hyvä. Tappiokin alkaa näyttää saavutukselta.

Suhtaumisessa moniin alisuorituksiin on suuria eroja. Ella Junnila oli karsiuduttuaan onnellinen saadessaan hypätä olympialaisissa. Judoka Martti Puumalainen sadatteli synkästi täpärää tappiotaan. Kyyneleitä nähdään enemmän kuin missään aiemmissa kisoissa, niin tappion kuin onnenkin kyyneleitä. Näissä kisoissa halaillaan enemmän kuin koskaan urheilukilpailuissa.

Muistan kuinka Luxemburgin Joseph Barthel pillahti itkuun palkintopallilla voitettuaan 1500 metrin juoksun  Helsingin olympialaisissa. Se sykähdytti, mutta jotkut pitivät sitä epäurheilijamaisena käytöksenä. Nyttemmin tunnekanavat ovat avautuneet. Urheilijoiden vaimot, vanhemmat ja valmentajat ottavat täyssylilliset suojattiensa menestyksistä tai tappioista. Suomesta jopa presidentti osallistui lohdutustalkoisiin.

Toivathan moukarinaiset vähän iloa eilisessä karsinnassa. En tosin koskaan uskonut, että naiset rupeavat heittämään moukaria saati nyrkkeilemään. Kun katselee näitä lekaa paiskovia jenttoja, ei voi enää puhua heikommasta sukupuolesta. Hyvä jos sukupuolet yleensä enää erottuvat, kuten nyrkkeilyn puolella tuskaillaan. En silti usko, että kaikki sukupuolet koskaan pannaan kilpailemaan samoissa sarjoissa, tasoeroja on liikaa kauniista tasa-arvoisuuden julistuksista huolimatta.

Parasta on keskittyä ihailemaan eri maiden huippujen loistosuorituksia ja suhtautua suomalaisten epäonnistumisiin lempeällä myötämielellä. Lähes kaikilla on takanaan ”vaikea kausi”, kuten Tuomas Raja muistaa aina mainita. Löytyisikö sieltä joku, jolla on takanaan hieno ehjä kausi ja kuntokin kisoissa huipussaan? Mutta kuten hyvin tiedetään, urheilija ei tervettä päivää näe.

Huimaa oli silti eilen illalla katsella miesten satasen finaalia. Kahdeksan huipputrimmattua lihaskimppua hermot niin pinnassa kuin olla ja voi. Mikä rintama, mikä juoksu. Kun voitto ratkaistaan sekunnin tuhannesosilla, kohtuullista olisi mielestäni jakaa kultamitali. Juha Mieto kärsi aikoinaan hiihtotappion sekunnin sadaosalla, ja sitäkin voitiin pitää kohtuuttomana jakolinjana.

Urheilun on kumminkin siitä reilua, että paremmuudet näkyvät tavalla tai toisella. Arvostelulajeissakin on pisteitä jakavat, toivon mukaan puolueettomat tuomaristot. Naisten telinevoimistelu sai taituroinneillaan katsojan haukkomaan henkeä. Sama pätee pöytätennikseen ja sulkapalloon: onko tuo enää taitoa vaiko taikatemppuilua? Kisoissa on mielestäni jo liikaa lajeja, kaikkea kiinnostavaa ei ehdi millään seurata.

Ensimmäiseinä tiputtaisin golfin, joka on hyvä herraskainen harrastus, mutta ei varsinaista urheilua. Toiseksi pohtisin kouluratsastusta, jossa hevonen pakotetaan lajilleen epäluonnolliseen sirosteluun. Purjehdustakin miettisin, siihen ei kaikilla ole varaa, kun urheilun tasa-arvoisuutta kuitenkin propagoidaan. Esimerkiksi pituushyppyä voivat kaikki harjoitella huomattavasti pienemmällä taloudellisella panostuksella.

Pitäisikö suomalaisten menestyksen kohentamiseksi lisätä kisaohjelmaan myös ralli ja muu autourheilu? Tosin Kalle Rovanperän metsäänajo ei juuri nyt herätä toiveita. Entä kilpasaunominen – no terveysriskit tiedetään ja on se muutenkin älytöntä. Suopalloa tai saappaan saati mummonheittoa ei kai kukaan ole vielä ehdottanut. Jälkihikiset uumoilivat telkkarissa äsken koko urheilusysteemin muutosta.  Jotakin tarttis tehdä. Ellei urheilussa tule menestystä, suomalaisten henkinen selkäranka katkeaa.

Joskus vanhat keinot ovat parempia kuin uusimmat. Mitä sanoi Paavo Nurmi haastattelussa: jos mies on kunnossa, juoksu on helppoa. Hän lisäsi, että nykysin nuoret eivät viitsi harjoitella niin kuin Ville Ritola ja hän ennen aikaan. Haastattelu tehtiin yli puoli vuosisataa sitten.

Kohta kansankunnan katseet kohdistuvat Wilma Murtoon ja Elina Lampelaan. He tavoittelevat seipäällä tärkeitä korkeuksia ja finaalipaikkoja. Kahden naisen varassa on nyt elokuisen maanantain elämänonni. Jokainen rimanylitys lisäisi uskoamme ja hyvittäisi samalla alkavien budjettieuvottelujen tuottamia kolhuja. Runsas viikko on loppujoukkueella vielä aikaa tuottaa lisää lääkitseviä ilonaiheita. Toivossa on aina hyvä elää.

5.8.2024

Pariisin olympialaisten avajaiset oli kyllä ällistyttävä spektaakkeli. Ei ole nähty koskaan niiden vertaista ja tuskin tulee niiden ylittäjää. Ellei nyt Los Angelesissa panna koko amerikkalainen show-osaaminen tuleen ja hehkuteta  ylimpään potenssiin. Mutta silloinkin, uskoisin, puuttuisi se syvältä nouseva mahtipontinen henki, joka Ranskan suuresta itsekylläisyydestä virtasi.

Onkohan Ranska maailman patrioottisin ja tunnevoimaisesti ylpein kansakunta huolimatta maahanmuuttajien tuomasta sekoituksesta? Olisiko suuri Ranskan ystävä Matti Klinge jaksanut katsella tätä inhoamansa urheilun ja nationalismin juhlaa, kun se nyt kuitenkin kumpusi ranskalaisuuden parhaista perinteistä ja levittäytyi historian tunnetuimmille näyttämöille? Ainoa vika, että kispoja avattiin liian pitkään ja yllätykset vyöryivät jo yli kohtuuden toisiaan syöden. Mutta sekin kuului asiaan: överiksi menemisen maailmanennätys epäilemättä. Tähän tilaisuuteen os mihin ylenpalttiset ylityksetkin sopivat. Oli siellä Jouko Vuolteella ja kumppanillaan tekemistä tietoumpiossa, mutta ihmeen hyvin pojat selvisivät.

Sitä paitsi sade kuuluu suuriin urheilutapahtumiin, niin Helsingin olympialaisten avajaisiin kuin tähän tähti- ja rankkasateeseen. Paikan päällä oli varmaan tylsää sikäli, että ei nähnyt kuin väläyksiä mahtavasta kokonaisuudesta. Kutsuvieraat värjöttelivät tunteja ennen kuin tapahtumat siirtyivät Trocaderolle ja Eiffel-tornin juurelle. Ja sehän oli heille ihan oikein. Sääliksi kävi presidentti Macronia, häntä selvästi veetutti loistavien puitteiden osittainen vesittyminen. Mutta kotiin tuli silti kahmalokaupalla pisteitä, kunniaa ja aitoa ihmetystä.

Nimittäin avauksen finaali oli niin ylimaallinen loputtomine soihdun kuljetuksineen, kuumailmapalloineen ja Celine Dionin  Rakkauden hymneineen, että väsyneenkin leuka loksahti ja avautui vasta tänä aamuna. Kuka lienee  se ideageneraattori, joka on kaiken tämän loihtinut ja ennen kaikkea saanut läpi! Voi kuvitlella millaisia ilmeitä ja repliikkejä hän on kaavailuilleen ensin kohdannut. Tuttu Seine-joki ei tämän jälkeen ole koskaan enää entisensä, vaan se muistetaan näiden urheilukisojen majesteetillisetsi virtaavana juhla-areenana hamaan ikuisuuteen.

Tämä nyt salpasi hengen siinä määrin, että ei oikein muusta viitsi kirjoitella. Piti muistelemani vielä Ikaalisten puistofilosofiaa, mutta kaikessa kodikkuudessaan se vähän kutistui näiden avajaisten rinnalla. Silti jäi mieleen Veli-Matti Rissasen esitys Ciceron monitahoisesta filosofiasta. Rissanen on toimittanut Ciceron kirjeiden muhkean valikoiman, joka oli lempilukemistani viime talvena. Tiheä ja jännittävä kertomus siitä, kuinka Cicero yrittää epätoivoista tasavaltalaista oppositiota Julius Caesarin yksinvaltiutta  vastaan, kunnes sitten – niin, kuinka käy, selviää kirjeiden toisessa kokoelmassa, joka on kuulemma tulossa. Vihje: hänen päänsä killui pian seipään nenässä kaiken kansan töllisteltävänä.

Roomalaiset jos ketkä osasivat järjestää suuria juhlamenoja ja triumfeja valtiaittnsa ja sotasankariensa kunniaksi. Myös julmien ja tolkuttomien menojen järjestäjinä he olivat mestareita. Joitain yhteyksiä olen näkevinäni heidän verisissä valtataisteluissaan nyt käytäviin presidentin vaaleihin Yhdysvalloissa. Keinot ovat kai jonkin verran sivistyneet, mutta puheet uskoisin vain raaistuneet. Caesar oli sentään kielen ja tyylin taitaja verrattuna moukkamaiseen örveltäjään Donald Trumpiin. Nyt on kaikin voimin kannatettava ”mustaa naista”, terhakkaa Kamala Harrisia, jotta ei tarvitsisi seuraavaa kahdeksaa vuotta kuunnella Trumpin torveilua.

Puhelimme Ikaalisissa Oman Tuvan mukavassa kahviossa Veikko Huuskan kanssa eräästä sortuneesta vallankumouksellisesta – Edward Gyllingistä, josta Veikolla on tekeillä mittava elämäkerta. On jo aikakin, ja sain sen vaikutelman, että nyt tulee kerrassaan kriittinen ja kuvia kumartelematon kuvaus tästä idealistisesta ja myös kovapintaisesta punaisten älyniekasta ja talousnerosta, jonka kaikki aikeet kaatuivat kuin hiekkalinna ja mies itse tuhoutui Stalinin vainoissa. Traaginen kumousmiehen tarina. Näitä riittää, uljaita jos surkeitakin. Historia syöttää päivittäin lisää aineistoa ahkerille kriivareille. Me seuraamme henkeämme pidätellen mitä maailmassa tapahtuu – mutta nyt ensin, tästä aamusta alkaen, kuinka kisat Pariisissa ja muualla tosimielessä potkaistaan liikkeelle.

27.7.2024

Edesmennyt vaimoni inhosi Donald Trumpia, hänen korskeuttaan, huonoa käytöstään, karkeata kieltään ja tietysti myös politiikkaansa. Oikeastaan on hyvä, että hän ei ole näkemässä vanhan presidentin uutta nousua. Mietin muiden mukana, mikä Trumpissa vetoaa näin villisti ihmisiin, kuten puoluekokouksessa voitiin todistaa.

Yksi on se, että hän ilmentää voimaa. Hänessä on pirusti energiaa, ja se panee ihmiset luottamaan häneen. Hän on tiettävästi raitis ja voi panna kaiken aikansa ja tarmonsa vaikuttamiseen. Nyt hän sai vielä traagisen naarmun ennestään kolhittuun kilpeensä. Luodinreikä korvassa nostaa hänet suurten murhattujen tai ohiammuttujen presidenttien rinnalle. Kannattajat pitävät lappua omallakin korvallaan kuin kunniamerkkiä ja solidaarisuuden manifestia. Ei olisi Trump voinut saada luotia kalliimpaa lahjaa kampanjalleen: kolmannestuuma kuolemasta.

Hänen vaalipuheensa lähestyi kiusallisen uhriutumisen rajaa, ja jotkut temput ovat sellaisia (kuolleen palomiehen kypärän suuteleminen etc) joita ei eurooppalainen voisi myötähäpeää tuottamatta harjoittaa. Mutta Trumpilta onnistuu kaikki. Nyt hän on palvotussa asemassa, josta käsin hän voi tehdä miltei mitä vain. Kandidaattina hän on murskaavan ylivoimainen ketä vastaan tahansa. Hänen kannatuksensa hipoo uskonnollisen hurmion ilmapiiriä. Oikeastaan se on omien keskellä sitä kaikin tunnusmerkein. Jumala on valinnut ja säästänyt hänet pelastaamaan maansa ja maailman.

Trumpin verkkainen kuiskiva puheen alku jää historiaan. Se olisi kokonaisuudessaan ollut suuri historiallinen puhe, jos hän olisi malttanut lyhentää sitä puoli tuntia. Nytkin se toisteisena ja ylipitkänä oli hämmentävän latautunut, vapaasti pidetty vuodatus vanhoista teemoista. Näitä saamme kuulla vielä satoja kertoja. Hänelle sallitaan tohjot tolkuttomuudet, kuten se että Biden on saanut enemmän tuhoa aikaan kuin Yhdysvaltain kymmenen huonointa presidenttiä yhteensä. Mitä vain voi laukoa, kun on kylliksi karismaa, kanttia ja härskiä häikäilemättömyyttä. Ja hänkö muka yhdistäisi Amerikan kansan!

Voisiko olla niin, että tämmöinen toksinen machomaskuliininen revittely on sittenkin sitä, mitä näköjään ainakin oikeistonaiset haluavat kaiken metoo-moralisoinnin jälkeen. Halutaan kiljua ja hillua rajattomasti revittelevän miehen edessä, miehen, jonka vastustajat halusivat jättikorvauksiin, vankilaan ja lopulta tappaa. Näin puoluekokouksessa kuullun todistuksen mukaan. Ne on kaikki hulluja, voi  moni täällä huokailla.

Kielletyille miehisille tunteille näyttää myös norjalainen Nina Lykke antaneen väylän tuoreessa romaanissaan Emme ole täällä pitämässä hauskaa, josta Susanna Laari kirjoittaa tänään kiintoisan kolumnin Hesarissa. Lähteekö tästä raju vastavirtaus vyörymään sukupuolten taistelussa?

Perheen läsnäolo on aina kuulunut amerikkalaiseen show-tyyliin. Siinäkin Trump ylittää täydellisyyden. Perheen nuoret miehet ovat kuin filmitähtiä ja naiset muovisia kaunottaria, ylinnä salaperisesti hymyilevä Melanie. Kaikki loistaisivat Oscar-areenalla. Uusi varapresidentti Vance malttaa tuskin pidätellä intoaa kuin villi poikaviikari, joka kohta pääsee pahantekoon. Suuren mestarinsa jalanjäljissä tietysti.

Joku voi muistaa vanhan tarinan. Perheessä oli kaksi poikaa, toinen lähti merille ja toisesta tuli Yhdysvaltain varapresidentti. Kummastakaan ei ole sen jälkeen kuultu mitään. Tämä pitää valitettavasti paikkansa Kamala Harrisin kohdalla. Mistä ihmeestä demokraatit polkaisevat uuden ehdokkaan? Kerrotaan että Kalifornian kuvernööri kumartuu jo lähtökuoppiin. Keitä muita? Aika loppuu, Trump on monta kierrosta edellä.

Nyt on vilvoitettava hermoja aivan toisenlaisilla asioilla. Kulunut viikko tarjosi perinteiset nimipäivät ja Gregorianan kauniin italialais-ranskalaisen konsertin Rooman hengessä Sastamalassa Pyhän Marian kirkossa. Muistelin siellä herkkää vihkiäistilaisuuttamme 17 vuotta sitten. Maailma on monin tavoin sen jälkeen mustunut, mutta eteenpäin on elettävä.

Taidamme tyttärien kanssa ajella vielä Ikaalisiin kuuntelemaan tyynnyttävää puistofilosofiaa kaiken päätteeksi, ja nämä nuoret intomielet rynnistvät sitten sikäläiseen Pride-kulkueeseen, jota tyydyn seuraamaan katuviereltä. Paljon tapahtuu 200-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävässä vanhassa kauppalassa.

20.7.2024

Suuria tapauksia viikonvaihteena. Kyröläisen suven huippu oli Pertti Nykäsen muistonäyttelyn avaus. Välillä ehdokas Trumpia ammmuttiin rapakon takana. Sitten kokosimme kotikatsomon Espanjan ja Englannin väliseen loppuotteluun.

Tilanteeni oli kaksijakoinen. Kannatin sydämessäni Englantia, mutta veikkasin Espanjaa voittajaksi. Englannin tappio tiesi nimittäin omaa voittoa Törmän kisaveikauksessa. Näin sitten kävi: listallani oli tosin Saksa ykkösenä, mutta Englanti hopealla ja Ranska kolmantena. Kaksi osumaa riitti voittoon. Luvassa on pullo vahvaa espanjalaista punaviiniä.

Graafikko, taiteilija Pertti Nykänen oli työnsä ohessa yksi F. E. Sillanpään Seuran perustajajäseniä. Hän kuoli kevättalvella. Nopeasti koottiin ensimmäisen puheenjohtajan Matti Huusarin johdolla varsin kattava muistonäyttely: maalauksia, piirroksia, julisteita, kortteja, monenlaista tekniikkaa. Muotokuvat olivat hänen vahvin lajinsa. Näyttelyn taso ja runsaus yllättivät. Pertti oli ahkera kaveri, laatu aina etusijalla.

Savolaislähtöisenä Pertti sopeutui ihmeen hyvin Hämeenkyröön (oli töissä Tohlopissa Tv2:ssa) ja loi kuntaan uuden visuaalisen ilmeen. Hän uudisti taittajana myös päätoimitaja Pirkko Ojalan (nykyisin Pitko) kanssa Hämeenkyrö  Sanomien ilmeen moderniksi ja iskeväksi. Lehti eli parasta aikaansa 1970- ja 80-luvuilla. Samoin Kyrön Joulun hieno ulkoasu oli Pertin käsialaa. Nyt hämmästelimme, kuinka paljon hiljainen taiteilija ehti täällä uurastaa,

Tapasin Pertin täkäläisissä kuppiloissa, Sillanpään Seuran tilaisuuksissa ja jonkun kerran Helsingissä Tornin atelierbaarissa. Myös kyläilimme puolin ja toisin. Nykäset järjestivät hyviä juhlia, kerran ne ikimuistoiset naamiaiset. Oli hän täällä enemmänkin kuin väriläiskä. Luonteeltaan Pertti oli aito pessimisti. Puhellessa hänellä oli kaksi vakioteemaa: tämä on mahtava, mutta estynyt pitäjä, jossa voisi tehdä vaikka mitä, jos vain tahtoa laajemmin löytyisi. Ja heti perään: taiteellisesta työstä täällä ei haluttaisi koskaan maksaa mitään.

Matti Huusari, nyttemmin ikaalislainen, totesi avajaisissa, että eipä täällä mikään ole tässä suhteessa muuttunut. Tarvittaisiin edes kunnon näyttelytila. Nyt saatiin Pekka Kynnöksen avulla hyvät valoisat huoneet vanhasta Mattilan kaupasta, mutta olisiko paremmasta toivoa? Avajaisissa oli niin paljon vaikuttajia  Matti Pitkosta, ex-parlamentaarikko Klaus Pentistä ja seuran nykyisestä puheenjohtajasta  Vilho Ponkiniemestä alkaen, että jotain uskoisi liikahtavan.  Näyttely on avoinna Uskelan galleriassa Siljantie 4 elokuun 4. päivään saakka, vapaa pääsy.

15.7.2024

Tuttuja Myllykolun kesäteatterin julisteita.

Me elossa olevat FES-seuran perustajajäsenet, vas. PR, Pirkko Pitko, Kauno Perkiömäki. Edessä näyttelyn kuraattori Matti Huusari.

Näyttelyn tunnus, Pertin maalaus Gallian kukko.

Juhlimme eilen Artsin kanssa Englannin voittoa ja pääsyä välieriin. Vanhaa jalkapallomaata täytyy kannattaa, vaikka se ei aina parastaan pelaisikaan. Ex-lankoni Artsi on tasokasta katseluseuraa, koska omaa rautaisen tietämyksen lajista ja täydentää omia aukkojani. Meillä molemmilla on myös sopivasti käytännön kokemusta. Pärjäämme hyvin studiojoukkueille, vaikka käytämme vähemmän pelianalyysien sisäslangia.

Samaa mieltä monien kanssa olemme siitä, että tarkentunut VAR-voittoinen tuomarointi haittaa ja hidastaa pelejä. Silmämääräiset ja selkäytimestä otetut ratkaisut toimivat joskus ihan hyvin, ja tietty spontaani tulkinnanvara kuuluu pelien luonteeseen. Mutta mennään nyt näillä millintarkoilla säädöksillä ja korttisateella, mikä tietysti yrittää siistiä jaloille potkimista ja jalkapöydälle tallaamista. Missä määrin ikävät ilmiöt ovat tahallisia ilkeilyä ja missä kulkee filmaamisen häilyvä raja?

Sinänsä jalkapallo on hallinnut viime viikkojen iltoja ihan liikaa, ja lopun lähestyessä voimme jo huokaista. Olen yrittänyt katsoa miltei kaikki matsit, joskus vain nukahtanut kesken pelin, kuten silloin kun Ronaldo veti sen torjutun rankkarin. Liian usein puhutaan laukaisijan epäonnistumisesta, kun voisi puhua maalivahdin onnistumisesta. Portugalin maalivahti Diego Costa torjui ilmiömäisesti kolme (!) perättäistä rankkaria, ja Englannin tyylikäs molari Jordan Pickford osaltaan ratkaisi yhdellä torjunnallaan maalleen voiton rankkarikisassa. Tällaisista vanhana maalivahtina riemuitsen.

Jatkoa siis seuraa vielä kolmen matsin verran. Veikkasin Saksaa voittajaksi, mutta Espanja pudotti isännät tylysti jatkosta. Onneksi mitalikandidaateistani Englanti ja Ranska ovat vielä välierissä mukana, Artsilla on samat mutta eri järjestyksessä. Kisastudiomme kokoontuu taas jännityksen yhä tihentyessä ja väen lisääntyessä.

Näitä odotellessani kävin viettämässä perinteistä Töllinmäki-päivää, joka oli sateisen sään vuoksi siirretty naapuriin Rauhamäen katon alle. Siellä sopi kuunnella Lotta-Maija Karpin kaunista laulelua kitaran säestyksellä. Minua kiinnostivat erityisesti Sakari Sillanpään ja Marja Lepolan kertomukset Taatan saunatavoista. Saku on FE:n pojan Juhanin poika ja muistaa Saavutuksen vanhan saunan, joka on rakennettu kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, suunnittelijana sen ajan paras saunan tuntija Sakari Pälsi, Sakun kaima. Sittemmin sauna muuttui Sakun äidin Kyllikin kesämökiksi ja menetti saunaluonteensa.

Eräs FE:n erityinen saunatapa oli se taitava konstruktio, jolla hän saattoi lauteilla selällään maaten säädellä isovarpaallaan löylyn määrää kiukaalla. Tästä hän on itse kertonut, Sakulla oli muistissaan muita juttuja. Tätä pitäisi soveltaa ja kokeilla meidän savusaunassa, joka on mittasuhteiltaan ahtaampi kuin Sillanpään sauna, jossa oli kaikki hienoudet mallasparvesta ja laajasta vesisäiliöstä alkaen. Sillanpää oli intohimoinen saunoja. Kylillä paheksuttiin, kun Saavutuksen sauna lämpisi harva se arkipäiväkin suurilla koivuhaloilla. Jälkilöyly oli Taatan erikoisherkkua.

Saku kertoa pamautti myös serkkunsa Ullan ikimuistoisen kokemuksen. Hänen kontolleen tuli 11-vuotiaana tyttönä Taatan saunottaminen, kun hänen enonsa, FE:n vanhin poika Esko lähti rouvineen rapujuhlille. Sauna oli elintärkeä, ja Ulla pesi Taatan selän tunnollisesti ja sanoi sitten kainosti: ”Taata voi itse pestä loput.” Tämä vastasi hieman alakuloisesti: ”Semmoiset loput nää kyllä alkaa oleen, mutta ennen nää oli komeet vehkeet.”

Tämmöisiä tarinoitiin, ja huomautin myös siitä, että ihan naapurissa on se Töllinmäen pieni sauna, minne ylioppilas Eemeli Sillanpää palasi Helsingistä jouluaattona 1913 lukunsa jättäneenä opintovelat niskassa ja vailla tietoa tulevaisuudesta. Mustan saunan lauteilla kiukaan vielä pirahdellessa viimeisiä löylyjään hän kyyristyi sikiöasentoon ja aloitteli eräänlaista jälleensyntymää. Sauna oli hänelle äidin kohdun kaltainen turvapaikka. Novelleja alkoi pian syntyä Töllinmäen peräkamarissa.

Rauhamäestä poistuessani vilkaisin tämän pyhän saunan sisälle ja huomasin, että sitä käytetään – toivottavasti tilapäisesti – jonkunlaisena romuvarastona! Asia korjattaneen pikaisesti, matkailukausi on vasta alussa. Aapo Sillanpää, saman suvun jäsen, opastelee siellä kävijöitä varmalla asiantuntemuksellaan. Poiketkaapa Töllinmäessä, kerrassaan alkuperäisessä kirjailijamuseossa, auki la-su 12-18 elokuun alkupäiviin saakka.

0707 2024, hääpäivämme Marjan kanssa 17 vuotta sitten.

Varmaan on totta mitä Matti Rönkä sanoi: Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa on Suomen paras kirjallisuustapahtuma välittömyydessään, lämpimässä tunelmassaan ja myös asiapitoisuudessaan. Nyt palattiin 40-vuotisjuhlan kunniaksi evakkotaipaleen jälkeen vakituiseen  pesäpaikkaan Sylvään kouluun, joka oli pari vuotta remontissa. Hyvin taas viihdyttiin.

Uusi ohjelmajohtaja Sanna-Mari Hovi, Touko Siltalan ja minun seuraaja, oli onnistunut toimikuntansa kanssa luomaan monipuolisen ja kiinnostavan ohjelmakokonaisuuden. Juhlateemaa lähestyttiin vaihtelevista näkökulmista. Puhuttiin parhaista kirjabileistä ja Suomen juhlaperinteistä, tyrvääläistä juhlatrykiäkin esiteltiin. Tietysti juhlittiin itse päiviä ja niiden historiaa.

Minua kiinnosti keskustelu, joka käytiin vuoden 1984 kirjallisesta ilmastosta maassamme – siis näiden päivien perustamisen aikoina. Touko veti aiheen Anja Snellmanin, Antti Tuurin ja Minna Sarantola-Weissin kanssa. Kovin oli erilainen yhteiskunta silloin. Koivisto oli presidentti ja vielä Neuvostoliittoa pelättiin. Tuurin Talvisota hämmensi sekä kirjana että elokuvana. Anja räväytti romaanillaan Sonja O. kävi täällä. Kansantulo nousi huimaavaa vauhtia ja uusi juppikulttuuri villitsi nuorisoa. Kirjailijat möivät suuria painoksia osin kirjakerhojen avittamina. Toisaalta aids ja ydinsodan pelko olivat uhkatekijöitä, myös Tshernobylin räjähdys muistetaan ja Olof Palmen murha. Minä seurasin vähän etäältä kirjallisia tapahtumia, ensin MTV:n teatteripäällikkönä ja sitten opettamassa Lontoon yliopistossa. Mutta ne ajat muistuivat nyt vahvasti mieleen.

Antikvaaristen kirjapöytien äärellä oli tällä kertaa vähän harvempaa kuin aikaisemmin, mahtui hyvin tarkastelemaan tarjontaa. Etsin Don Quijoten uutta suomennosta, mutta en löytänyt. Muuten puitteet toimivat hyvin kuten aina eikä perjantain hellekään pahemmin ketään tainnuttanut. Ellivuoreen taas majoituttiin, ja kaupungin vastaanotolla soitti peräti kirjallinen bändi, jossa oli kovia kitaristeja Kjell Westö, Mauri Kunnas, Pekka Seppänen, Pasi Heikura – ja suurin yllätys, laulusolistina Silja Sillanpää! En tiennytkään, että meidän Myllykolun kesäteatterin kasvatti Silja on jossain välissä näin hyvksi poplaulajaksi kehittynyt.

Karo Hämäläinen juonsi taattuun tapaansa hauskat avajaiset, joissa sain pitää juhlapuheen. Tosin kesken puhetta tuli kuulutus lohisopan tarjoilusta, mutta onneksi kuulijat pysyivät paikoillaan ja kuuntelivat puheeni loppuun sekä vielä Vuoden kirjatoukan Markku Oksasen julistamisen ja Teija Siltamäen iloittelun sen jälkeen. Pistän lyhyehkö puheeni tähän loppuun niille, joita se sattuu kiinnostamaan.

Vanhan kirjallisuuden päivät 2024

Vanha kirjakin nyt nuortuu / Panu Rajala

Muistan että alussa epäilin näiden päivien tulevaisuutta. Kuka jaksaa keskellä kauneinta kesää pölyttää vanhoja kirjoja jossakin Vammalan koulusaleissa? Kunhan Tyrvään kirjakaupan varasto on tyhjennetty, päivät päättyvät, arvelin. Kuinka väärässä olinkaan, olemmehan täällä jo 40. kertaa ja yleisö on pysynyt muhkealukuisesti kyydissä.

Nämä olivat aluksi kirjaharvinaisuuksien löytöpäivät, sankarilliset keräilijät kokoontuivat ja vertailivat saaliitaan ja salaisuuksiaan. Sittemmin päivistä kehittyi eräänlainen puoliakateeminen kesäyliopisto tieteellispohjaisine esitelmineen. Niitäkin uskollinen yleisö jaksoi nurkumatta kuunnella ja virkistää itseään välillä sirkusteltan tarjoilulla. Kantajoukon muodostavat yhä kunnianarvoisat antikvaarit, mukaan liittyivät niin luonnontieteilijät alkuaikojen puheenjohtajan Juhani Lokin luotsaamina kuin riehakkaat metsäsponsorit vuorineuvos Tauno Matomäen johdolla sekä akateemikko Pertti Virtarannan kaltaiset suurhahmot, joiden nimikylttejä naulattiin juhlallisin menoin tuolien selkämyksiin Kirjatoukkien ehtoohuveissa. Monille muusikoille ja lausujille on täällä aina töitä riittänyt. Takimmaisia takuumiehiä ovat aina olleet kaupungin edustajat sekä loistavat järjestäjät, jotka jatkuvasti kutsuvat meitä kirjoille Sastamalaan.

Sinnikkäät keräilijät muodostivat oman eliittinsä, muistammehan kuinka urhea bibliofiili ja pappi Ari Suutarla huusi Mika Waltarin kahdeksansivuisen näytelmäharvinaisuuden Hankala kosinta 1900 euroon saakka ennen kuin Anssi Arohongan nuija putosi. Kirjailija ja kirjakauppias Pentti Holappa toi pöytänsä nurkalle Friedrich Nietzschen Also sprach Zarathustran ensipainoksen, mutta se taisi huippuhintaisena pysyä pöydällä päivien loppuun saakka. Kuinka kauan keräilijöitä riittää, on jatkuvan huolen aiheena. Toistaiseksi on riittänyt.

Nyttemmin päivät ovat notkistuneet, keventyneet ja vapautuneet enemmänkin keskusteleviksi, liikkuviksi, monimuotoisiksi kirjatapahtumiksi, joissa lapsetkin   saavat osionsa. Välillä päivien nimeä ehdotettiin muutettavaksi iskevämpään muotoon Vammalan kirjapäivät, mutta vanha kirjallisuus on pitänyt pintansa.

Mikä siis on vanhan kirjallisuus merkitys ja kantovoima? Näiden päivien merkitys on alusta saakka ollut siinä, että ne ovat tuoneet kulttuurista syvyyttä kirjakeskusteluun. Kuinka hahmottaisimme uusien kirjojen aseman ja merkityksen, ellemme tuntisi vuosituhantisen kirjameren virtoja ja saarekkeita, joilta kaikki kuitenkin ovat lähtöisin.

Viime aikoina olen yhä useammin kuullut lukijoiden mieltyneen nimenomaan vanhempaan kirjallisuuteen. Finlandia-palkittu aforistikko ja esseisti Markku Envall lausui äskettäin näin: kun luen 1800-luvun kirjallisuutta, tunnen itseni rauhalliseksi ja onnelliseksi, kun luen 1900-luvun kirjallisuutta, levottomuus ja ahdistus hiipivät mieleeni – ja kun luen nykykirjallisuutta, hermoni ovat riekaleina.

Kirjallisuuden akateemikko Hannu Mäkelä lausui puolestaan keväällä Ilmari Kiannon 150-vuotisjuhlassa lukevansa nykyisin vain vanhaa kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa. Hänen mielestään Seitsemän veljestä on edelleen paras suomalainen romaani, ja hän myönsi kirjailijakuntamme häpeäksi sen, että kukaan ei ole kyennyt 150 vuodessa luomaan parempaa tai edes yhtä hyvää sanataideteosta.

Aleksis Kivi luki Cervantesia, jonka Don Quijote on ponnahtanut taas valopiiriin uuden suomennoksen, Suomenlinnan teatteriesityksen ja kiintoisan radiokeskustelun ansiosta. Romaani on saanut ajankohtaisuutta jopa taistelusta, jota monella paikkakunnalla käydään aikamme tuulimyllyjä eli tuulivoimaa vastaan. Alkuaan edistyksellinen uudistus on meluisina rumiluksina kääntynyt itseään vastaan. Paikalliset aktivistit vetävät kuvitteelliset haarniskat niskaansa ja kypärät päähänsä ja porhaltavat tämän päivän rosinanteilla mielenosoituksiin.

Kun Don Quijiote 1600-luvulla ilmestyi, espanjalaiset olivat heikosti lukutaitoisia ja kirjaa luettiin ääneen toreilla, kapakoissa ja kirjastoissa – varhainen äänikirja siis. Jollaisia kirjat olivat antiikin ajoista alkaen aina Johannes Gutenbergiin saakka. Luostarit kopioivat kirjoja, mutta kirjailija teki läpimurron vasta, jos mesenaatti tai itse keisari kunnioitti äänikirjan lukemistilaisuutta läsnäolollaan. Näin lähti Horatiuksen, Vergiliuksen, Ovidiuksen ja monen muun ura nousukiitoon.

Nyt kun kuunneltu kirja on teollistunut digitaaliseen massamuotoon, kirjailijakunta on kääntynyt sotajalalle ymmärrettävistä syistä. Teokset popularisoidaan polkuhintaan ilman erityistä näkyvyyttä. Jotkut haluavat jopa kieltää kirjojensa kuuntelun vallitsevilla ehdoilla, ja neuvottelut jatkuvat.

Ilmari Kianto, jonka juhlavuosi on meneillään, auttoi asiaansa järjestämällä itse kirjojensa luentakiertueita ympäri maata. Hän matkusti junalla ja linja-autolla kaupungista toiseen, vuokrasi seurantalot, tilasi ja liimasi julisteet, hankki vapaaehtoisia laulajia, lausujia ja kanteleensoittajia ja heidän lämmittelynsä jälkeen esiintyi itse värikkäissä tamineissa kehuen kirjojaan ja lukien niistä  otteita. Sitten hän kipaisi eteiseen myymään kirjojaan. Näin koheni ainakin hiukan korpikirjailijan vajottava talous, joka oli aikamme kirjailijoihin verrattuna vieläkin viheliäisempi.

Tänään Punaista viivaa tai Ryysyrannan Jooseppia on mahdollista kuunnella Veikko Sinisalon tai jonkun nykyisen näyttelijäin lukemana, mutta äänitteiden taloudellisesta tuloksesta Suomussalmen sulttaanin laaja perikunta tuskin riemastuu. Mutta kirjat kuitenkin saavuttavat uusia harrastajia kuuntelun ja uusien välineiden kautta, sekin on muistettava. Lukuisia teatterisovituksia on Kiannonkin romaaneista tehty, lausunta- ja lauluiltoja hänen runoistaan pidetty. Toinen asia on, ymmärretäänkö meillä enää Kiannon räiskyvää kieltä, olemmeko säilyttäneet yhteyden vanhempaan kirjasuomeen, tarjotaan sitä sitten missä muodossa hyvänsä. Siinä kysymys, joka yleensä paiskataan koululaitoksen päänvaivoiksi.

Oma lukunsa ovat kirjat, jotka tietoisesti kirjoitetaan vanhemman kirjan päälle, aiheita, henkilöitä ja juonikuvioita varioiden. Klassisena esimerkkinä James Joycen romaani Odysseus, joka kuljetti 3000 vuotta vanhaa Homeroksen päähenkilöä 1920-luvun Dubliniin. Vergiliuksen Aeneis oli velkaa Homerokselle ja niin edelleen. Meillä on eniten kirjoitettu uusia teoksia Kalevalan päälle.

Ranskalainen kirjallisuudentutkija Gérard Genette on nimittänyt ilmiötä kirjallisuuden toiseksi asteeksi. Hän osoittaa, että kaikki kirjallisuus on edeltäjien töitten varaan syntynyttä, mutta rajaa tämän erityislajin sellaiseen kirjallisuuteen, jota ei voi täysin ymmärtää tuntematta sen suhdetta johonkin tiettyyn aikaisempaan teokseen.

Näitä ”pääällekirjoituksia” on meidänkin klassikoissamme. Väinö Linna tunnusti kirjoittaneensa Tuntemattoman sotilaan teemasta seitsemän veljestä sodassa. Matti Rönkä sijoitti puolestaan Linnan soturit aikamme yytee-neuvottelujen taistoihin. Alexandriassa Mika Waltarille omistetussa kongressissa kuulin egyptiläisen tutkijan syyttävän suomalaista kirjailijaa siitä, että tämä oli suurromaanissaan ryöstöviljellyt heidän rakasta Sinuhe-taruaan.

Erityinen lajinsa ovat romaanit, jotka sieppaavat toisen kirjailijan teoksesta sivuhenkilön ja luovat hänelle oman tarinansa. Näin algerialainen Kamel Daoud kirjoitti Camus´n Sivullisessa murhatulle nimettömälle arabille nimen ja persoonan ja meillä Riina Katajavuori Männistön Wenlalle oman naiselämän. Näissä vähemmistöjen edustajat nousevat samalla yksilöinä täydemmin esille.

Näin voimme siis päätellä, että kaikkein arvokkainta kirjallisuuden tuntemusta on lopulta vanhan kirjallisuuden tuntemus, ja siihen tarkoitukseen Suomen Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa tarjoaa parhaan opiskeluareenan. Toivotan onnea ja menestystä päiville kohti edessä häämöttäviä 50-vuotisjuhlia!

28.6.2024

Sehän syttyi, paloi ja vähän lämmittikin. Eikä palokuntaa näkynyt paikalla.  Tuntui siltä, että juhannus alkoi muutaman vuoden tauon jälkeen tällä rannalla taas normalisoitua.

Vähän entistä vähemmällä väellä juhlittiin, mutta koko programmi pantiin toimeen (KPT). Kokon polttoa siivitti Nappulaliigalta saamani sahtipänikkä, jota Herkon ja muutaman vieralijan kanssa miehissä nautimme naisten valikoidessa hienostuneempaa juotavaa. Ja makkaraahan hiilloksella paistettiin.

Juhannuspäivä oli säänkin puolesta täydellinen. Vietin sen savusaunan lämmityksessä, mikä on parasta juhlaillan jälkeistä sammuttelua sekä syvästi mietteliästä askartelua. Kelpasi Törmän soutajien kanssa saunoa, kun tehopari Järvelin et Poika oli viikolla uusinut kuistin lahonneen permannon loistokuntoon. Nyt se kestää ainakin minun loppuikäni.

Ainut pieni miinus oli, että jalkapallon katseluun tuli taukoa, mutta se on kurottavissa kiinni, kun matsit jatkuvat vielä viikkokaupalla.

Jospa siirrytään arkiseen päiväjärjestykseen, minkä päässä siintävät heti tulevana perjantaina Vanhan Kirjallisuuden Päivät Sastamalassa – ja tällä kertaa taas tutussa paikassa Sylvään koululla. Päivät täyttävät jo 40 vuotta! Minkä johdosta minun on viimeisteltävä tilattu juhlapuhe. Eiköhän se siitä.

Tapaamisiin siis kirjoilla Vammalassa!

23.6.2024

Mitään suviyötä pohjolassa tuskin onkaan, on vain viipyvä ja viipyessään hiukan himmenevä ehtoo…