Panu Rajala

Miltei Guci-hotellini kulman takaa kulkee Constantan pääkatu Boulevard Tomis. Nimi muistuttaa paikan historiasta. Sitä lähdin kulkemaan.

Ohitin ensin taidemuseon, vanhan apteekin, kaupungintalon, pikkupuoteja ja aukion, jonka keskellä kohoaa naarassusi, Romuluksen ja Remuksen patsas. Vanha roomalaisen provinssin kaupunki tunnustaa juurensa.

Bulevardi kapenee ja laskeutuu lukuisien terassien, bistrojen ja kahviloiden lomitse kohti toria, josta erotan jo kaukaa korkean jalustan ja ihmishahmon sen huipulla. Siinä hän nyt sitten seisoo, itse Ovidius, alakuloisena pää painuksissa, mutta arvokkaana, karkotettuna mutta ei lyötynä. Kunniapaikan hän on saanut tässä muinoin viheliäisessä kyläpahasessa, jota hän ei lakannut viimeisissä valitusrunoissaan sättimästä.

Täällä hän virui maanpaossa elämänsä viimeiset kymmenen vuotta ja rukoili joka päivä paluuta kotiin Roomaan, mutta keisari Augustus ei koskaan heltynyt eikä armahtanut häntä. Patsaan jalusta ilmoittaa hänet haudatun tälle paikalle, mutta tosiasiassa hänen hautansa sijaintia ei tiedetä. Hänet haluttiin pyyhkäistä olemattomiin, mutta runoissaan hän vakuutti elävänsä ainakin 200 vuotta. Hän on elänyt kymmenen kertaa pitempään.

Patsaan takana on kansallismuseo, jonka kokoelmia ryhdyn suurin toivein tutkimaan. Mutta suoranaisesti ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta ei löydy mitään, vain ruukkuja, laseja, karahveja, koruja, aseita. Etsin havaintoa asuinpaikasta, jonka kaltaiseen runoilija kenties suljettiin. Ensimmäisei jäännökset ovat peräisin toiselta vuosisadalta, nekin vähän epäperäisiä havainnekuvia.

Eteisaulassa on ovi ja sen päällä teksti: ”Ovidius, tutkimuskeskus”. No sinne! Vaksina on valpas  nainen, joka ei päästä pitemmälle, vaikka kuinka vannon asiallisia tarkoitusperiäni. Olen Suomesta professori, tutkin Ovidiuksen jälkiä! Hän pitää ilmeettömästi oven kiinni. Selitykseni millään kielellä eivät tehoa. No pitäköön tutkimuskeskuksensa hitto vieköön.

Tyydyn kiertelemään muilla osastoilla, varsinkin viimeisen kerroksen kuvaukset kommunismin ajasta ja sitten Ceausescun kaudesta ovat kammottavaa katseltavaa. Alan jo masentua moninkertaisesti.

Mutta ei hätää, olen varannut oppaan lauantaipäiväksi. Hän varmasti selvittää tilanteen. Odotan sytyttävää naisopasta, mutta hotellin aulassa minua odottaa salskea iloisesti hymyilevä kaveri. Hän johdattaa valaisevalle kävelylle vanhaan kaupunkiin ja sen eteläkärkeen. Kova tuuli nostattaa Mustanmeren tyrskyjä, suorastaan myrskyä enteilee. Näitä samoja rantoja Ovidius on aikanaan ikävissään tuijottanut.

Entäs se tutkimuskeskus? Kuulen, että se on vain ristitty Ovidiuksen mukaan, ei siellä kuulemma ole mitään häntä koskevaa. Se on oikeastaan museon arkisto ja varasto. Täällä vain mielellään käytetään Ovidius-leimaa eri tarkoituksiin. Rautatieaseman seinässäkin oli kookas muistotaulu karkotetusta runoilijasta. Selvä juttu. Sitä paitsi Ovidiuksen oleilusta täällä ei tiedetää mitään täsmällistä, opas vakuuttaa. Tilaa jää kuvitelmille.

Vähän tukea saan taidemuseon hienoista kokoelmista. Siellä on paljon maisemia, rannikkoa, kallioita, peltoa, metsänreunoja, kansan elkämää. Vaikka teokset ovat 1700- ja 1800-luvuilta, maisemien pääpiirteet ovat tuskin siihen mennessä muuttuneet. Jylhää, karun komeaa, ei kovin houkuttelevaa. Pieniä taloja jyrkänteiden kupeessa, aallot tyrskyävät valkopäisinä. Varsin julma karkotuspaikka. Ovidius-parka.

Mutta hän ei lakannut kirjoittamasta. Luen hänen runokirjeitään Tristia ja Ex Ponto alkukielellä ja käännöksinä. Sama teema toistuu, oman kohtalon valitus, syyttömyyden vakuuttelu. Runoilija lähettää kuvitelmissaan kirjansa Roomaan, kun ei itse sinne pääse. ”Kerro kirja kaikille, jotka minut vielä muistavat, että olen elossa. Mutta älä sano kenellekään, että voin hyvin.”

Nykypäivän Romania vaikuttaa suorastaan edistyneeltä EU-maalta. En pelkää edes taskuvarkaita. Nautin syyskesän helteestä, käyn laajalla hiekkarannalla ja uskaltaudun jopa uimaan. Tämähän on lomaparatiisi, mutta turisteja ei näy. Oma väki loikoilee aurinkotuoleilla ja polskuttelee rantavesissä. Ylhäällä törmällä on hyviä kalatavernoita. Juon valkoviiniä ja tähyilen horisonttiin. Tämä oli Ovidiuksen osa. Toivottavasti hän sai edes kelvollista falernolaisviiniä.

Koulut ovat vasta alkamassa. Miten eri tavoin sitä juhlitaan kuin meillä. Koululaiset istuvat pehmeässä illassa perheidensä kanssa tai omissa porukoissaan pöydissä, jotka on kannettu keskelle bulevardia. Liikenne on pysäytetty. Kukaan ei  riehu kännissä, koulujen alkamisaamuna kadut täyttyvät valkopaitaista ja kravattikaulaisista mallioppilaista. Somalta näyttää.

Paljon voisin kertoa kodikkaasta hotelli Gucista, sen lempeän mehevästä resparouvasta, huimien näköalojen kattoterassista aamiaisineen, suuresta apartementoksestani, jonka televisio näyttää komella kanavalla pelkkää jalkapalloa, neljännellä tennistä, viidennellä nyrkkeilyä tai pyöräilyä – ja vasta kuudellenna kanavalla uutisia.

Kaupungilla palvelukulttuuri on yrmeähköä. Kukaan ei totisesti yritä heittää sisään ravintolaansa. Päinvastoin tuntuu, että harmistuvat kun joku poikkeaa ja keskeyttää tarjoilijoiden rupattelun. Terasseilla juodaan kahvia tai olutta, harva ruokailee ulkona. Aika kuluu hitaasti, kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään. Viihdyn Tomiissa valitettavasti paljon paremmin kuin Ovidius aikanaan. Tosin myönnettäköön, kylä on kehittynyt, viivyin vähän lyhyemmän ajan ja vapaasta tahdostani.

14.9.2024

Lähden Tomiin, nykyiseen Constantaan Mustan meren rannalle. Tutkin runoilija Ovidiuksen karkotuspaikkaa, hänelle omistettua osastoa museossa ja muistomerkkiä hänen mukaansa nimetyllä aukiolla. Keisari Augustus ei koskaan Rooman suurinta runoilijaa armahtanut, vaan syytti häntä siveettömistä runoista ja nuorison villitsemisestä. Me too -liike riehui Roomassa jo 2000 vuotta sitten. Karkotuksen takana oli myös vakavampaa politiikkaa ja keisarin valtaa uhkaavia skandaaleja, jotka aion selvittää. Ehkä löytyy muutakin kiintoisaa, kukaties voin viettää hiukan lomaa helteisellä merenrannalla. Katselen aaltojen vyöryntää, joita maanpakoon tuomittu runoilija kaihoisasti kymmenen vuotta silmäili. Kaikesta tästä aikanaan, kun toivon mukaan palailen kotimaille.

Ruotsi-matsissa huomattiin, että Suomessa sittenkin osataan vielä yleisurheilla. Hyviä suorituksia, jopa juoksuja voitettiin. Ihan ihmeellistä, melkein palasivat vanhat ajat 50-luvulta alkaen mieleen. Oli kai myöhemminkin hyviä maaotteluita, mutta viime vuosina ne nahistuivat. Nyt on taas meno päällä. Ehkä Suomen kannattaisikin tyytyä Ruotsin tasoiseen vastukseen ja jättää olympolaiset korkeudet oman onnensa varaan.

Mainio pitkien matkojen nouseva tähti on tämä Mustafe Muuse. Syntyykä rähinää rsismista, kun valkoihoista ruotsalaista ei hänen nurin tönimisestään kympillä diskattu? Vähemmän on enää näitä kähinöitä kuin ennen. Nathalie Blomqvistin ja Topi Raitasen menoa oli ilo katsella, samoin Kippari-Kallen Joonas Rinteen voitollista taistelua puolimaililla.

Onhan Suomen taso joissakin lajeisa edelleen maan raossa. Mahtoi ennatysmäinen maaottelujen konkari Matti Yrjölä murtaa mustoa haventa katsoessaan seuraajiensa kolmoishäviötä kuulantyönnösä. Taisi se surettaa myös  toista (kesä)kyröskoskelaista mörssäriä Jouko Jokista. No tätä kirjoiaessani toinen kilpailupäivä on vielä käymättä.

Enemmän jo ollaan huolissaan kulttuurin leikkauksista kuin urheilun tasosta. Arvokkaat akateemikotkin kierähtivät pankoltaan lausumaan painavan sanansa. Totta on toisaalta sekin, että taiteessa aina keksitään uusia juonia ja vastalääkkeitä uhkaavaan niukkuuteen. Hyvä esimerkki on Kari Hotakaisen uutuudelle kehitetty markkinaidea. Jostakin uusi taide odottamatta murtautuu läpi ja etsii ennen tallaamatomia reittejä – ellei muuten niin K-kaupan hyllyille.

Hotakaisen Helmi (Siltala) ei näy saavan kovin innostunutta kritiikkiä Hesarissa. Se kelpaa kuulemma arjen viihteeksi kesälomien jälkeen. Mikään kovin yllättävä taideteos tuskin kauppaketjun markkintuotteeksi sopisikaan. Hotakainen kirjoittaa varmaa Hotakaista, se riittää. Hän kertoo aamun haastattelussaan, kuinka menetti aihetta ja tyyliä muuttamalla taannoin 80 000 lukijaa. Useimmat eaivät saa tuota määrää lukijoita kokoon millään aiheella.

Olen lukenut kirjaa, joka ei varmasti löytäisi tietään ruokakaupan hyllyle. Vai mistä sitä koskaan tietää. Tarkoitan Terhi Törmälehdon romaania He ovat suolaa ja valoa (Otava). Aivan harvinaista lukea laadukkaasti ja sisäistyneesti kirjoitettua proosaa jopa Israelin sionismista ja todellisesta elämästä Jerusalemissa ja Tel Avivissa tulikuuman politiikan varjossa. Kaukana normaalit mustavalkoiset kiihkoasenteet ja rutiininomainen Israelin parjaaminen. Tekijä yhdistää uskonnollisen kokemuksen sen syntyjuuriin, paikkoihin, tuoksuihin, ruokaan, samaan arkiseen elämään mitä Hotakainenkin kuvaa, mutta todellisuus ja sen mittasuhteet ovat kuitenkin jyrkästi erilaisia.

Kaunokirjallisuuden voima onkin siinä, että lajin suojassa voidaan näin tulehtuneena ja kiristyneenä aikana saada julki ajatuksia, jotka muussa yhteydessä nostaisivat välittömän somemyrskyn. Romaanin henkilöitä ei voi vetää vastuuseen sanoistaan ja mielipiteistään, ei myöskään kirjan tekijää. Siinä vain nuolet näppejäsi, sinä woke-henkinen vimmastuja, et pääse käsiksi vaikka haluaisit.

En ole vielä Törmälehdon hillityn ja viisaan kirjan lopussa, voi siellä vielä uusia koukkuja tulla. Uskonnollisen ja eroottisen elämyksen yhdistäminen, eriuskoisten kohtaaminen, kaikkinainen hapuilu tuntuu hyvin tuoreelta, silmiä avaavalta. Kirja kerrotaan kahden suomalaisnaisen omakohtaisten elämysten kautta. Jotakin hyvin samantapaista on kokenut kertomansa mukaan ensimmäinen vaimoni aikanaan valokuvamallina New Yorkissa kohdatessaan juutalaisen miesystävän, joka parhaansa mukaan ravisti hänen kotolähtöistä teologista traumaansa. Luen kirjaa suurella mielenkiinnolla.

Ensi viikolla näkyy ilmestyvän Joel Elstelän uusi romaani Izak (WSOY), joka edellisen tavoin liikkuu saksalaisella maaperällä ja lähimenneisyydessä, hieman aikaisemmassa ajassa ja ensimmäisen maailmansodan varjossa. Kun vielä muistetaan Reidar Palmgrenin kova lataus Kekkosen vuosisadalta, tästä näyttäisi tulevan heti alkuun kova kirjasyksy. Tietokirjapuolellakin jysähtää, kohta meillä on käsillä kaksi kirjaa Matti Klingestä, joihin varmasti palaan kunhan saan ne käsiini.

Jopi Elstelästä tuli kas kummaa mieleeni hänen isoisänsä, jonka mainion komedian filmatisointi Omena putoaa (1952) uusittiin taas viikolla telkkarissa. Valentin Vaala on siihen koonnut suoranaisen perhegallerian Mika Waltarin parhaita ystäviä: pariskunta Tauno Palo ja Kirsti Ortola ovat rooleissa, samoin Mikan suojatti ja autonkuljettaja Tarmo Manni sekä kirjailijan silloinen rakastajatar Toini Vartiainen peräti pääroolissa. Kaiken lisäksi kirjailija itse tepastelee mäyräkoiraansa taluttaen elokuvan alussa ja lopussa. Näin familiäärin kombinaation kohdatessa ei voinut syntyä muuta kuin lämmin ja hauska huijarikomedia.

31.8.2024

Todella tuntui kuin olisin kohdannut Ilmari Iki-Kiannon omassa persoonassaan. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen elollistaa hänet hätkähdyttävästi näköisenä, ja lisänä tulee vahva eläytyminen Ikin ristiriitaiseen hengenmaisemaan. Risto Vähäsarja on säveltänyt uusia lauluja osin tuttuihin runoihin. On siellä jokunen Vexi Salmenkin kirjoittama valitusvirsi korpikirjailijan yltiösubjektiiviseen tyyliin.

Näitä olemme muutamaan otteeseen harjoitelleet Helsingissä Töölön seuratuvalla kevään mittaan. Pyysivät minulta laulujen väleihin pieniä monologeja, minkä lisäksi kutsuivat ohjaamaan harjoituksia. Vaan ei niissä paljon ohjaamista ollut, Esa rakensi jokseenkin itse jykevän hahmonsa ja siihen liittyvät laulut ja  äänenpainot. Hänen muhkea baritoninsa on edelleen huippuvireessä, Risto säesti riuskasti pianolla ja valmista tuli.

Nyt tätä lauluiltaa otsikolla ”Ilmari Kianto herkästi ja hammasta purren” on esitetty yleisölle kahdesti, viikko sitten Vaalassa ja eilen Sotkamossa. Jälkimmäistä esitystä olin seuraamassa. Se oli kieltämättä väkevä kokemus, yleisöä oli suuri sali ääriään myöten täynnä, tunnelma kuten sanotan käsin kosketeltava. Iki-Kianto on sikäläisille maakunnallinen ikoni, ja Esa Ruuttusen tulkinta otettiin vastaan voi sanoa haltioituneesti pitkin seisovin aplodein.

Kirjoitin monologit kuvitteellisen Kiannon suuhun sopiviksi kaikkine mahtailuineen ja vainoharhoineen, mutta mukana on myös lyyrisen tunteellisia kohtauksia. Vilpittömästi panin Kiannon kertomaan matkoistaan, lapsistaan ja kolmesta vaimostaan sekä piika-Rakelista, joka tekaisin hänelle viimeisen lapsen Raija-Liisan. Tämä oli itse katsomassa esitystä, mikä tietysti tihensi tunnelmaa entisestään. Raija-Liisalla on riittänyt vientiä näissä juhlavuoden kuohuissa ja hyvin näyttää kestäneen ikävuosistaan huolimatta.

Risto Vähäsarjan sävellyket ovat iskeviä, välillä tunnelmoivia, kaikkiaan varsin vaihtelevia. Niissä on vain se vika, ettö ne soivat edelleen päässäni sitkeinä korvamatoina. Nälkämaan laulukin lauletaan uusiksi, ja voi olla, että se Riston sävelittämänä nousee kohta Merikannon jylhän teoksen kannoille, mutta eihän sitä tietenkään mikään korvaa, niin komea ja vakiintunut se on.

Tällaisia terveisiä kaukaa Kainuusta. Junalla kolkuttelin mennen tullen ja Esa oli Kajaanin asemalla vastassa, vei iltapalle huvilaansa ja suoraan mustaan savusaunaan. Vaikuttava elämys. Tuuli oli kova, ja kun menimme reippaasti uimaan, Nuasjärven voimakas aallokko lähti viemään minua loitommalle rannasta. Häkellyin sen verran, etten pystynyt kunnolla kauhomaan aaltoja vastaan. Esakin jo säikähti, mutta hänen avullaan selvisin sentään takaisin laiturille, eikä käynyt sen pahemmin.

Sain hyvän unen hiljaisessa aitassa. Esa lähti valmistautumaan, Aira emännöi ja laittoi aamiaisen ja lohisopan ja näin olimme parhaassa taiteen vastaanottovireessä. Tähän asti on tullut kiitoksia yleisöltä. Esityksiä jatketaan eri puolilla ja saattaa se valua vähitellen myös kohti etelää. Kannattaa pitää silmällä.

Sotkamon sivistysjohtaja Merja Ojalammi tarjosi vielä illallisen, joten ylöspito oli täydellistä. Merja osoittautui latinistiksi ja Ovidiuksen tuntijaksi, mikä erityisesti ilahdutti mieltäni. Korkean kvaliteetin sivistysjohtaja Sotkamossa, Huovis-Veikon tutuilla kantamailla!

Lähdimme kotimatkalle junalla Oulun kautta, sävelniekka Risto tuli samaa matkaa Vaalaan saakka. Muutamalla konjakkitilkalla nostatimme vielä mieltämme hienon päivän päätteeksi. Riittää tässä muistelemista.

Jotenkin haikeaa oli laskeutua kotitanhuville. Elokuun on lopullaan, taas yksi kesä mennyt. Huomenna täytän jälleen yhden lisävuoden, elämä tuntuu kiirehtivän, pakenevan käsistä. Mutta on kai tässä jokunen vuosi edessä päinkin ja vielä toiveita tulevasta, varsinkin kun selvisin hengissä uhkailevasta aallokosta. Varoitus sekin. Huomenna uusi päivä, tuokoon se uusia ideoita ja koitoksia.

26.8.2024

Siltala ja Teos avasivat elokuun auringossa syyskauden. Kustantajat yhtyvät ja etsivät leveämpiä hartioita. Lauttasaaren merimaisemassa näkyi joukko uusia kirjailijoita, mutta myös vanhoja tuttuja. Näiden kanssa oli hauska verestää muistoja ja ihmetellä Hesarin kulttuurin popparivoittoista nykylinjaa, kuten asiaan kuuluu. Kirjoista puhuttiin vähemmän, kaikenkarvaisista kuulumisista sitä enemmän.

Ensin joitain muistumia kesän lukemisista. Vähintään yksi dekkari pitää lukea, nyt se oli minulla loistava japanilainen Keigo Higashinon Uskollinen naapuri, kustantaja Punainen silakka! Rikostutkinnan kehittelyn ymmärrys vaatii fysiikan ja matematiikan perustietoja, jotka ovat kohdallani pahoin sammaloituneet, mutta seurasin silti tutkintaa tukka pystyssä. Rikos ja tekijät näytetään heti alussa lukijalle, joka saa sitten seurata poliisien vaivalloisia selvityksiä. Nerokas romaani pystyy jopa yllättämään lopussa täydellisesti, ainakin minut. Kokeilkaa!

Sitä paitsi japanilainen elämänmuoto kiehtoo erityisesti, kun keväinen matka on vielä hyvässä muistissa. Toinen jännä puolimystinen romaani on suureen suosioon noussut Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Vielä enemmän minuun vetosi Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, kaikessa pienuudessaan herkkä ja hellyttävä kuvaus. Olen sen jälkeen tarkkailut täälläkin S-Marketin tuttuja myyjiä kokonaan uusin silmin.

Pariisin olympialaisiin virittäydyin osaksi Camus´n, André Giden ja jopa vanhan kaverin komisario Maigret’n seurassa. Tempaisin yhden hänen tutkimuksensa  rivin päästä ja huomasin loppumerkinnästä lukeneeni sen viimeksi 2012 – enkä muistanut mitään. Hyviä kestokirjoja. Jalkapalloa tutkin Nick Hornbyn seurassa Englantia kovasti kannatten, aika pitkälle se EM-kisoissa ylsi. Siinä urheilukirjat olivatkin.

Tutkimuksen puolelta innostuin aika paljon Sanna Nyqvistin merellisistä esseistä Rannalla, mitä sopivin kesäkirja. Sen Strindberg-juttu aktivoi siinä määrin, että kaivoin hyllystä Hemsöläiset ja lukaisin uudelleen. Hyvin oli pitänyt kutinsa patinoitunut saaristolaiskuvaus. Siitä tehtiin sovitus Pyynikille 1975, mutta en tainnut sitä nähdä. Muistan kauhistelua siitä, kuinka pappi törmäili kaatokännissä, mutta kyllä se alkuteokseen perustui. Pehtori Carlsson on pohjoismaisen kansankuvauksen klassikkoluomus. Sannalle kunniaa siitä, että lukee vanhaa naisvihaajaa (?) ennakkoluulottomin silmin ja nostaa esiin raikkaita piirteitä Augustin aatoksista.

Ja sitten viimein syksyn alkulaukaus, ensimminen uutuus. Tartuin Reidar Palmgrenin romaaniin Veli jota minulla ei ollut uteliaana. Mitä Reidar on kehittänyt kiinnostavasta aiheesta, nuoresta Urho Kekkosesta hänen fiktiivisen henkiystävänsä ja minä-kertojan avulla? Tarina lähtee vapaussodan jälkiteloituksista ja päätyy Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Melkoisin harppauksin ja vähän ohkaisin juonenlangoin siinä välillä edetään, mutta erinomaisen jännittävästi. Reidar on kirjoittanut poliittis-biografisen trillerin, jonka luin aivan herpautumatta loppuun samana iltana.

Kekkosesta on kirjoitettu määrättömästi, mutta erityisesti hänen toiminnastaan 1920-luvulla Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa tekijä keksii lisäyksiä entiseen henkilöhistoriaan. Aikakausi ja tutkintatavat on uskottavasti esitetty, mutta voihan olla, että Kimmo Rentola löytäisi näistä virheitä ja epätarkkuuksia. Romaanikirjailijalla on omat vapautensa tietyissä rajoissa. Nuoren Urhon toimintaa EK:ssa on ennen kuvattu (esim. Ari Uino) hänen organisatorisista uudistuspyrkimyksistään käsin ja yhteyksistään rajantakaisiin kumousmiehiin, mutta hänen varsinainen kenttätyönsä on jäänyt vähälle huomiolle. Siitä Palmgren ottaa nyt mittaa fiktion keinoin. Kovaotteinen kuulustelija Urho epäilemättä oli, vaikka Uino painottaa hänen ymmärtäväistä asennettaan kuuusteltavia kohtaan, mikä johti jopa ystävyyssuhteisiin. Epäilemättä tällaisilla ”suhteilla” oli omat taktiset tarkoituksensa. Niiden luomisessa Urho olikin mestari, niin tutkimusten kuin romaaninkin mukaan.

Kun Kekkosen varhaisesta kehityksestä on yleensä annettu sisäsiisti ja myöhempään toimintaan tähtäävä tulkinta, Palmgren antaa sankaristaan raadollisen, itsekeskeisen, kylmäverisen ja tarpeen tullen petollisenkin kuvan. Pitkäkoipinen, kaljupäinen vitsailija nousee nopean älynsä ja sumeilemattoman toimintatapansa ansiosta yhä korkeammalle yhteiskunnassa toisin kuin varovainen, huolellinen ja kunniantuntoinen juristitoverinsa, joka seurailee hänen vaiheitaan sekä ihaillen että kriittisesti. Kertojahahmon esikuva lienee Kaarlo Hillilä, mutta tuskin hän kirjassa on itsensä kaltainen. Samoin EK:n päällikkö ja Kekkosen vastapeluri Esko Riekki saa Hallamaan hahmossa esikuvastaan poikkeavan tulkinnan. Ehkä todellinen tiedustelu-upseeri Reino Hallamaa onkin lähempänä kuvattua hahmoa.  Eräänlaisia henkilösekoitelmiahan nämä ovat.

Samankaltaisuudet tai vastaavuudet eivät olekaan romaanin kannalta olennnaisia, vaikkakin kiinnostavia. Romaanin tendenssi on kuvata Kekkosen kyynistä, laskelmoivaa kiipijähahmoa, johon kuluu myös uskollisuus ystävää kohtaan – tiettyyn rajaan saakka. Hyödyttikö Suomea sittenkin enemmän umpijuonittelun taitava Juudas-hahmo kuin mahdollinen rehti ja suoraryhtinen vaihtoehto, jota edustaa romaanin kertoja, epätoivoon ja raskaasen tappioon saakka. Onko parempi olla hurskas ja hyvä, tappiolle taipuva ihminen kuin pahuutensa tunnustava selviytyjä?

Kieltämättä romaanin loppuhuipentuma, jonka jätän kertomatta tulevia lukijoita säästäen, on varsin ohkaisen ja epäuskottavankin motiivin varassa kokoon kietaistu. Mutta hällä väliä, jännitysmomentti on silti tehokas. Ainahan poliitinen romaani oikaisee, valikoi ja sopivasti vääristelee, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Palmgren ei ole sepittäjänä pahimmasta päästä, kertojana hän on pirun taidokas ja hallitsee suvereenisti valitsemansa puolivalheellisen maailman.

Ainut mistä häntä voisi hiukan oikaista on Sylvi Uinon, myöhemmin rouva Kekkosen kuvaus. Säilyneen kirjeenvaihdon mukaan nuorten rakkaus oli aluksi jopa hellittelevän intohimoista eikä Urhon puolelta niin tunteettoman kylmää kuin romaani antaa ymmärtää. Kekkosen karskin valloittava naissankaruus pitänee varsinkin myöhempinä vuosina paikkansa, ja kuten sanottu, romaani noudattaa omia lakejaan. Jokin yhteys todellisuuteen on kuitenkin säilytettävä silloin, kun oikeat nimet ja tapahtumat mukana kulkevat.

Veli jota minulla ei ollut on hyvä ja terävänäköinen, pelkistävä ja keinonsa häikäilemättä valikoiva romaani, varmaankin Reidar Palmgrenin paras, vaikka en ole kaikkia lukenutkaan. Onnittelut kirjasyksyn komeasta avauksesta!

22.8.2024

Olipa täyteläinen perjantai-ilta. Ensin Šostakovitšin neljäs sinfonia Lontoon Promsilta ja heti perään tšekkielokuva Zátopek Teemalta. Molemmissa pohjalla sama teema, säveltäjän ja urheilijan huippusuoritukset synkän poliittisen varjon valvonnassa. Kaiken uhalla he selvisivät, maailma muistaa heidät, mutta myös heidän vainoojansa, jonka kaltaiset tekevät ikävä kyllä taas paluuta eri valtioissa.

Šostakovitšin musiikki on kuin jyrkkää, oikullista puhetta suoraan kuulijalle vailla sanoja. Sinfonia alkoi lataavalla hiljaisuudella ja päättyi samaan, nyt lauenneeseen hiljaisuuteen. Välissä oli älyllisen särmikkäitä sävyn vaihteluita, kuin suoraa sielunrippiä säveltäjän ahdingosta, jonka tunnemme vaikkapa hänen  suorasukaisista muistelmistaan. Solomon Volkovin toimitustyötä epäiltiin aikanaan väärennökseksi, mutta musiikki vahvistaa joka sanan todeksi: se kuin nuottiviivoille piirrettyä tunnustusta.

En ihmttele, että teos on sen Lontoossa johtaneen John Storgårdsin lempisinfonia. Minunkin tekisi mieli kuunnella se heti uudelleen. Ja lukea samalla muistelmien ydinkohtia 1930-luvun lopun stalinistisen puhdistuksen ajoilta. Stalin ei lopultakaan koskenut säveltäjään, vaan antoi tämän elää alituisessa pelossa. Ihme että tämä säilytti järkensä ja luomisvoimansa, josta sinfonia on väkevä näyte. Joskus pirtin radio on paras konserttisali, se sallii täyden keskittymisen. Promsissa on usein ollut hilpeä tunnelma ja yhteisriemu valloillaan, nyt oli hyytävän vakavaa.

Emil Zátopek oli tsekkien ja myös suomalaisten juhlima kansallissankari, joka Helsingin olympialaisissa teki sen, mihin Lasse Virenkään ei pystynyt: otti kotiin kaikki kolme pitkien matkojen kultamitalia. Paavo Nurmi oli Zátopekin esikuva eikä ihme, harjoitusolosuhteetkin olivat yhtä karut ja menetelmät omaperäisiä. Näitä kultamitaleita ei voitettu minkään olympiakomitean valmennusohjelmilla tai rahoituksilla. Nurmi juoksi itse kokoon rahansa amatöörisääntöjä kiertäen ja Zátopek oli armeijan leivissä, koska siellä oli aikaa ja tilaa harjoitella.

Molemmat olivat individualisteja, yksinäisiä susia, joita kaikkinainen määräily ärsytti. Nurmi juoksi isänmaata maailman tietoisuuteen ja keräsi Yhdysvalloissa sympatiaa ja dollareita, mutta ei ottanut vastaan poliittisia ohjeita eikä noudattanut mitään aatteellista ohjelmaa. Zátopekiä yritettiin värvätä vakoojaksi ja sosialistisen maan propagandistiksi, mutta hän irtautui osin lojaalisesti, kunnes hänen kävi kalpaten. Hän puolusti rohkeasti sorrettua juoksijatoveriaan Stanislav Jungwirthia. Poliittinen vahti oli aina hänen kannoillaan. Oma voitto oli kaikki kaikessa kummallekin suurjuoksijalle.

Keihään kultamitalisti Dana Zátopková läksytti näköjään miestään itsekkyydestä ja myös lapsihaaveittensa torjumisesta. Nurmi suostui lapsen tekoon, mutta ei ollut varmasti helppo aviomies hänkään. Paavon liitosta emme paljon tiedä, mutta Danan ja Emilin suhde valottui elokuvassa sekä suuren lämmön että ymmärrettävien ristiriitojen kautta. Kova tähtipari he olivat, maansa tarkkaan valvottuja esikuvia. Nainen tässäkin jäi vähän miehensä varjoon.

Aika ihmeellinen taru tuo liitto, alkaen samasta syntymäpäivästä. He elivätkin miltei tasapitkän 78-vuotisen elämän. Kumpikin voitti olympiakultaa Helsingissä samana päivänä. Heidän suudelmansa voittojen jälkeen stadionilla muistetaan. Ja kaiken lisäksi pikku Panu (6 v) oli paikalla stadikalla, mutta ei nähnyt suudelmaa, koska kiikari oli isällä ja tämä lainasi sitä vain äidille. Eikä pojan sopinut kaikkea aikuisten toimia nähdäkään. Sen sijaan Zátopekin punaisen paidan selkämyksen, kun hän maratonportista juoksi pohjoiskaarteeseen, muistan lopun ikäni. Maraton olikin elokuvassa ihmeen elävästi ja toden tuntuisesti kuvattu niin reitin maisemia kuin katsojien reaktioita myöten.

Oli hyvä, että elokuva keskittyi nimenomaan juoksuihin ja vähän keihäänheittoon, ja vain viitekehyksenä kulki urheilijoiden asema politrukkien silmätikkuina. Urheilujohtajista ei totisesti tullut kovin sympaattista kuvaa. Meillä ei kai koskaan ollut sentään tuommoisia pönttöpäitä johtajina. Jan Vapaavuorta roimitaan nyt olan takaa huonosta menestyksestä Pariisissa, mutta on hän nyt toista maata kuin nämä sosialisen vallan mahtailijat. Vaikka on kai niitä itetärkeitä johtajia ollut meilläkin, eipä slti.

Olin iloinen, että elokuva päättyi voiton tunnelmiin eikä jatkunut enää Zátopekin myöhemmin kohtaamiin vastoinkäymisiin ja nöyryytyksiin Tšekkoslovakian miehtiyksen jälkeen. Se olisi ollut liian surullista. Vähän esimakua annettiin, ei ollut helppoa olla poikkeusyksilö tasapäistävän systeemin puristuksessa, ei säveltäjänä eikä juoksijana. Aina muistamme Satupekan sankarina ja suurena Suomen ystävänä, ja elokuva lisäsi häneen kivasti leikkisiä, tuittupäisiä  ja tiukan oikeudentuntoisia luonteenpiirteitä. Kehyskertous seurasi hänen ystävyyttää toisen suurjuoksijan Ron Clarken kanssa. Millähän mielellä Zátopek seurasi sitten Lasse Virenin juoksuja 1970-luvulla, kai niitäkin on jotain kerrottu. Vai saiko hän lausua niistä mitään?

Syvällinen sinfonia, loistava urheiluelokuva, parasta sammuttelua Pariisin kisojen jälkeen. Kiitos ja kumarrus, Suomen Yle.

16.8. 2024

Suomalaiset noudattavat hienosti olympiakisojen alkuperäistä aatetta. Me osallistumme ja kilpailemme vailla voiton toiveita. Suomella oli jonkun tiedon mukaan suurin joukkue, joka ei saanut yhtään mitalia. Pistesijoja sen sijaan ropisi. Pitäisikö siis olla tyytyväinen?

Kansallisia tunnuksia on mahdotonta sivuuttaa. Loistava olympiyleisö Pariisissa osoitti aina raikuvaa suosiota omilleen, mutta kyllä muillekin. Mistä oli polkaistu tämä illasta toiseen Stade de Francella hurmioituva, kuuliainen, kunnioittava, seisaallaan suosiotaan osoittava urheilukansa? Ja aina täpötäysi katsomo. En muista moista nähneeni saati kokeneeni.

Kelpasi ihailla maailman valionuorison ihmeellisiä suorituksia monissa lajeissa. Uudet ja yllättävät kansallisuudet kiinnostivat. Nähtiin aitoja suuria tunteita, ei filmattuja tai käsikirjoitettuja. Autenttisuus on urheilun ylittämätön voima. Sota ja luonnontuhot tuottavat vielä aidompaa surua, mutta urheilu on vapaa tragedian painolastista. Murheet voi kisojen jälkeen unohtaa. Kaikki on perimmältään leikkiä tai pitäisi olla. Voittajan onni on ainutkertainen ja toistumaton.

Varmasti katsoin liikaa näitä ihmenäytöksiä. Jättikisat ovat armoton aikavaras. Samalla oli ihailtava jättimittaisia järjestelyjä, jotka näyttivät onnistuvan kautta linjan yli odotusten. Pieniä rikkeitä aina löytyy, mutta mene ja hallitse näin iso, rikas ja kaaokselle altis kokonaisuus. Huima suoritus ranskalaisilta. Järjestelykoneistolle erikoiskultamitali.

Yleisön jo mainitsin, sille toinen kultamitali. Se osasi paitsi innostua, myös totella kuulutuksia. Mitään pelättyjä häiriöitä ei näytä tapahtuneen, mikä on aika ihmeellistä. Lisäksi yleisö osoitti asiantuntemusta ja kohteliaisuutta kaikkia kilpailijoita kohtaan. Buuauksia ja vihellyksiä kuului vähän. Tuntui kuin olympialainen henki olisikin todellisuutta kaikesta kaupallisuudesta, korrputiosta ja kähminnöistä huolimatta. Politiikka oli saatu pysymään omassa pilttuussaan, vain taustalla väijymässä. Ei mielenosoituksia, ei pommeja, ei rasistisia heittoja, ei ylimääräisiä julistuksia. Dopingtapauksia toistaiseksi minimaalisesti. Mitä ihmettä. Voiko maailmassa vielä olla rehtiä kipailua?

Kolmannen kultamitalin ojennan suomalaisille selostajille ja toimittajille. Kun enimmäkseen seurasin yleisurheilua, on sanottava että Kimmo Porttila ja Johannes Oikarinen pitivät meidät erinomaisesti ajan tasalla, huomasivat paljon ja komentoivat osuvasti. Tuomas Raja taustoitti todella tietorikkaasti, eivätkä hänen toistonsa ja pappamaisen myötämieliset kommenttinsa paljon vaivanneet, ajan oloon niihin tottui. Hän ainakin valoi ymmärtämystä urheilijoiden heikkoihinkin hetkiin. Vankkaa ja paneutunutta toimintaa kaikilta, studiokin pysyi kuosissaan ja väläykset Pariisin katukuvista virkistivät. Lähetyksiä oli ylipursuava määrä, väkeä paikalla tarpeeksi. Kiitos näistä.

Mutta kaikki päättyy aikanaan, vaikka tuntui jo että nämä kisat eivät milloinkaan. Nyt on vielä käytävä alakerrassa vilkaisemassa naisten maratonia. Siellä pinnii yksi Suomen tyttökin muiden seassa. Jos nyt jotakin murehtisi niin sitä, että varsinkin miesten kestävyysjuoksu on niin matalalle romahtanut. Naiset saavat parhaansa mukaan jatkaa komeita perinteitä. Sinivalkoisia juoksijoita kaipaan taas kärkeen! Mutta minkä he näille eri maista rynnistäville luonnonlapsille mahtavat. Kun ei keihäänheittokaan enää pelastanut kisamenestystä! Pakistanista tulee ihmepaiskaaja ja pesee kaikki. Hyvät kansallisen tason tulokset eivät enää riitä yhtä pistesijaa kauemmas.

Siellä naiset painelivat keskellä Pariisin uljaita nähtävyyksiä kauniina elokuun sunnuntaina. Juhlava näky. Jarmo Lehtinen jakelee sopivia tietoiskuja reitin historiallisista kiinnekohdista. Rankan vallankumousta muistellaan mennen tullen. Muistan monia vaelluksiani noissa maisemissa, ensimmäisen kerran elokuussa 1965, siitä on jo 59 vuotta. Nuori opiskelija ihmetteli maailman taiteen metropolia. Nyt ne taivaltavat jo toista kertaa noita reittejä, naiset saavat kunnian päättää kisat. Camilla Richardson oli viiden kilometrin kohdalla sijalla 55. Hyvin tähdätty. Muuta en sano naisista sanaakaan, ettei tämän alustan tutkintotuomari taas hylkää suoritustani.

Paitsi että Ranskan Julien johti hienosti alussa, muta on nyt vaipunut alemmas. Yhdeksän naisen kärki, kolme kenialaista, kaksi etiopialaista, on siellä Hollannin Hassan ja Japanin Suzukikin. Camilla Richardsson on sijalla 67 ja kuuluu hiipuvan. Ruotsalainen Wikström meni ohi.  Loppuvaiheet alkavat. Ja hienosti huipentuvat. Kärki pysyy koossa, ratkaisut vasta loppukaarteissa, pientä tönimistäkin. Suosikkini Hassan voitti loppukirissä! Huimaa.

Olipa kaunis ja jäntevä juoksu. Iloinen yleisö reunusti koko matkan ajan, en koskaan ole nähnyt näin innostunutta tunnelmaa maratonilla.  Useimmat juoksijat tulevat maaliin hyväkuntoisina vilkutellen. Sieltä tulee myös Camilla Richardsson, juoksee joka tapauksessa urheasti loppuun. Sopivan vaimea sävytys Suomen kokonaismenestykseen. Ehkä vielä tulee meiltäkin juoksijoita, jotka taistelevat kärkijoukoissa – vai onko turha toivo? Maailman onnellisin kansa ei enää välitä urheilla turhan tosissaan, kunhan mukana ollaan ja hyvä edes niin.

Nyt on jäljellä enää palloilua ja päättäjäiset, joka arvatenkin pidetään vähän tavanomaisemmin ja vaisummin kuin häikäisevät avajaiset. Päättäjäisiin kuuluu melankolinen tunnelma, haikeat huiskutukset ja viesti seuraaviin kisoihin neljän vuoden kuluttua. Ranskalainen kulttuuri ja urheilu ovat näyttäneet voimansa ja  ylivertaisen taitonsa, jenkit saavat pistää todella parastaan, jos meinaavat Los Angelesissa päästä lähellekään tätä kansojen kohtaamisen huippuunsa virittynyttä täyttymystä.

11.8.2024

Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo karsinta. Me juhlimme suomalaisten harvoja finaalipaikkoja kuin mitaleja. Parempi niin, koska muita ilonaiheita ei juuri tule. Naisten esteiden alkuerissä Ilona Monosen ”huikean upea”  juoksu ja Suomen ennätys toivat niukan karsiutumisen loppukilpailusta. Tämä on perustasomme ja sillä hyvä. Tappiokin alkaa näyttää saavutukselta.

Suhtaumisessa moniin alisuorituksiin on suuria eroja. Ella Junnila oli karsiuduttuaan onnellinen saadessaan hypätä olympialaisissa. Judoka Martti Puumalainen sadatteli synkästi täpärää tappiotaan. Kyyneleitä nähdään enemmän kuin missään aiemmissa kisoissa, niin tappion kuin onnenkin kyyneleitä. Näissä kisoissa halaillaan enemmän kuin koskaan urheilukilpailuissa.

Muistan kuinka Luxemburgin Joseph Barthel pillahti itkuun palkintopallilla voitettuaan 1500 metrin juoksun  Helsingin olympialaisissa. Se sykähdytti, mutta jotkut pitivät sitä epäurheilijamaisena käytöksenä. Nyttemmin tunnekanavat ovat avautuneet. Urheilijoiden vaimot, vanhemmat ja valmentajat ottavat täyssylilliset suojattiensa menestyksistä tai tappioista. Suomesta jopa presidentti osallistui lohdutustalkoisiin.

Toivathan moukarinaiset vähän iloa eilisessä karsinnassa. En tosin koskaan uskonut, että naiset rupeavat heittämään moukaria saati nyrkkeilemään. Kun katselee näitä lekaa paiskovia jenttoja, ei voi enää puhua heikommasta sukupuolesta. Hyvä jos sukupuolet yleensä enää erottuvat, kuten nyrkkeilyn puolella tuskaillaan. En silti usko, että kaikki sukupuolet koskaan pannaan kilpailemaan samoissa sarjoissa, tasoeroja on liikaa kauniista tasa-arvoisuuden julistuksista huolimatta.

Parasta on keskittyä ihailemaan eri maiden huippujen loistosuorituksia ja suhtautua suomalaisten epäonnistumisiin lempeällä myötämielellä. Lähes kaikilla on takanaan ”vaikea kausi”, kuten Tuomas Raja muistaa aina mainita. Löytyisikö sieltä joku, jolla on takanaan hieno ehjä kausi ja kuntokin kisoissa huipussaan? Mutta kuten hyvin tiedetään, urheilija ei tervettä päivää näe.

Huimaa oli silti eilen illalla katsella miesten satasen finaalia. Kahdeksan huipputrimmattua lihaskimppua hermot niin pinnassa kuin olla ja voi. Mikä rintama, mikä juoksu. Kun voitto ratkaistaan sekunnin tuhannesosilla, kohtuullista olisi mielestäni jakaa kultamitali. Juha Mieto kärsi aikoinaan hiihtotappion sekunnin sadaosalla, ja sitäkin voitiin pitää kohtuuttomana jakolinjana.

Urheilun on kumminkin siitä reilua, että paremmuudet näkyvät tavalla tai toisella. Arvostelulajeissakin on pisteitä jakavat, toivon mukaan puolueettomat tuomaristot. Naisten telinevoimistelu sai taituroinneillaan katsojan haukkomaan henkeä. Sama pätee pöytätennikseen ja sulkapalloon: onko tuo enää taitoa vaiko taikatemppuilua? Kisoissa on mielestäni jo liikaa lajeja, kaikkea kiinnostavaa ei ehdi millään seurata.

Ensimmäiseinä tiputtaisin golfin, joka on hyvä herraskainen harrastus, mutta ei varsinaista urheilua. Toiseksi pohtisin kouluratsastusta, jossa hevonen pakotetaan lajilleen epäluonnolliseen sirosteluun. Purjehdustakin miettisin, siihen ei kaikilla ole varaa, kun urheilun tasa-arvoisuutta kuitenkin propagoidaan. Esimerkiksi pituushyppyä voivat kaikki harjoitella huomattavasti pienemmällä taloudellisella panostuksella.

Pitäisikö suomalaisten menestyksen kohentamiseksi lisätä kisaohjelmaan myös ralli ja muu autourheilu? Tosin Kalle Rovanperän metsäänajo ei juuri nyt herätä toiveita. Entä kilpasaunominen – no terveysriskit tiedetään ja on se muutenkin älytöntä. Suopalloa tai saappaan saati mummonheittoa ei kai kukaan ole vielä ehdottanut. Jälkihikiset uumoilivat telkkarissa äsken koko urheilusysteemin muutosta.  Jotakin tarttis tehdä. Ellei urheilussa tule menestystä, suomalaisten henkinen selkäranka katkeaa.

Joskus vanhat keinot ovat parempia kuin uusimmat. Mitä sanoi Paavo Nurmi haastattelussa: jos mies on kunnossa, juoksu on helppoa. Hän lisäsi, että nykysin nuoret eivät viitsi harjoitella niin kuin Ville Ritola ja hän ennen aikaan. Haastattelu tehtiin yli puoli vuosisataa sitten.

Kohta kansankunnan katseet kohdistuvat Wilma Murtoon ja Elina Lampelaan. He tavoittelevat seipäällä tärkeitä korkeuksia ja finaalipaikkoja. Kahden naisen varassa on nyt elokuisen maanantain elämänonni. Jokainen rimanylitys lisäisi uskoamme ja hyvittäisi samalla alkavien budjettieuvottelujen tuottamia kolhuja. Runsas viikko on loppujoukkueella vielä aikaa tuottaa lisää lääkitseviä ilonaiheita. Toivossa on aina hyvä elää.

5.8.2024

Pariisin olympialaisten avajaiset oli kyllä ällistyttävä spektaakkeli. Ei ole nähty koskaan niiden vertaista ja tuskin tulee niiden ylittäjää. Ellei nyt Los Angelesissa panna koko amerikkalainen show-osaaminen tuleen ja hehkuteta  ylimpään potenssiin. Mutta silloinkin, uskoisin, puuttuisi se syvältä nouseva mahtipontinen henki, joka Ranskan suuresta itsekylläisyydestä virtasi.

Onkohan Ranska maailman patrioottisin ja tunnevoimaisesti ylpein kansakunta huolimatta maahanmuuttajien tuomasta sekoituksesta? Olisiko suuri Ranskan ystävä Matti Klinge jaksanut katsella tätä inhoamansa urheilun ja nationalismin juhlaa, kun se nyt kuitenkin kumpusi ranskalaisuuden parhaista perinteistä ja levittäytyi historian tunnetuimmille näyttämöille? Ainoa vika, että kispoja avattiin liian pitkään ja yllätykset vyöryivät jo yli kohtuuden toisiaan syöden. Mutta sekin kuului asiaan: överiksi menemisen maailmanennätys epäilemättä. Tähän tilaisuuteen os mihin ylenpalttiset ylityksetkin sopivat. Oli siellä Jouko Vuolteella ja kumppanillaan tekemistä tietoumpiossa, mutta ihmeen hyvin pojat selvisivät.

Sitä paitsi sade kuuluu suuriin urheilutapahtumiin, niin Helsingin olympialaisten avajaisiin kuin tähän tähti- ja rankkasateeseen. Paikan päällä oli varmaan tylsää sikäli, että ei nähnyt kuin väläyksiä mahtavasta kokonaisuudesta. Kutsuvieraat värjöttelivät tunteja ennen kuin tapahtumat siirtyivät Trocaderolle ja Eiffel-tornin juurelle. Ja sehän oli heille ihan oikein. Sääliksi kävi presidentti Macronia, häntä selvästi veetutti loistavien puitteiden osittainen vesittyminen. Mutta kotiin tuli silti kahmalokaupalla pisteitä, kunniaa ja aitoa ihmetystä.

Nimittäin avauksen finaali oli niin ylimaallinen loputtomine soihdun kuljetuksineen, kuumailmapalloineen ja Celine Dionin  Rakkauden hymneineen, että väsyneenkin leuka loksahti ja avautui vasta tänä aamuna. Kuka lienee  se ideageneraattori, joka on kaiken tämän loihtinut ja ennen kaikkea saanut läpi! Voi kuvitlella millaisia ilmeitä ja repliikkejä hän on kaavailuilleen ensin kohdannut. Tuttu Seine-joki ei tämän jälkeen ole koskaan enää entisensä, vaan se muistetaan näiden urheilukisojen majesteetillisetsi virtaavana juhla-areenana hamaan ikuisuuteen.

Tämä nyt salpasi hengen siinä määrin, että ei oikein muusta viitsi kirjoitella. Piti muistelemani vielä Ikaalisten puistofilosofiaa, mutta kaikessa kodikkuudessaan se vähän kutistui näiden avajaisten rinnalla. Silti jäi mieleen Veli-Matti Rissasen esitys Ciceron monitahoisesta filosofiasta. Rissanen on toimittanut Ciceron kirjeiden muhkean valikoiman, joka oli lempilukemistani viime talvena. Tiheä ja jännittävä kertomus siitä, kuinka Cicero yrittää epätoivoista tasavaltalaista oppositiota Julius Caesarin yksinvaltiutta  vastaan, kunnes sitten – niin, kuinka käy, selviää kirjeiden toisessa kokoelmassa, joka on kuulemma tulossa. Vihje: hänen päänsä killui pian seipään nenässä kaiken kansan töllisteltävänä.

Roomalaiset jos ketkä osasivat järjestää suuria juhlamenoja ja triumfeja valtiaittnsa ja sotasankariensa kunniaksi. Myös julmien ja tolkuttomien menojen järjestäjinä he olivat mestareita. Joitain yhteyksiä olen näkevinäni heidän verisissä valtataisteluissaan nyt käytäviin presidentin vaaleihin Yhdysvalloissa. Keinot ovat kai jonkin verran sivistyneet, mutta puheet uskoisin vain raaistuneet. Caesar oli sentään kielen ja tyylin taitaja verrattuna moukkamaiseen örveltäjään Donald Trumpiin. Nyt on kaikin voimin kannatettava ”mustaa naista”, terhakkaa Kamala Harrisia, jotta ei tarvitsisi seuraavaa kahdeksaa vuotta kuunnella Trumpin torveilua.

Puhelimme Ikaalisissa Oman Tuvan mukavassa kahviossa Veikko Huuskan kanssa eräästä sortuneesta vallankumouksellisesta – Edward Gyllingistä, josta Veikolla on tekeillä mittava elämäkerta. On jo aikakin, ja sain sen vaikutelman, että nyt tulee kerrassaan kriittinen ja kuvia kumartelematon kuvaus tästä idealistisesta ja myös kovapintaisesta punaisten älyniekasta ja talousnerosta, jonka kaikki aikeet kaatuivat kuin hiekkalinna ja mies itse tuhoutui Stalinin vainoissa. Traaginen kumousmiehen tarina. Näitä riittää, uljaita jos surkeitakin. Historia syöttää päivittäin lisää aineistoa ahkerille kriivareille. Me seuraamme henkeämme pidätellen mitä maailmassa tapahtuu – mutta nyt ensin, tästä aamusta alkaen, kuinka kisat Pariisissa ja muualla tosimielessä potkaistaan liikkeelle.

27.7.2024

Edesmennyt vaimoni inhosi Donald Trumpia, hänen korskeuttaan, huonoa käytöstään, karkeata kieltään ja tietysti myös politiikkaansa. Oikeastaan on hyvä, että hän ei ole näkemässä vanhan presidentin uutta nousua. Mietin muiden mukana, mikä Trumpissa vetoaa näin villisti ihmisiin, kuten puoluekokouksessa voitiin todistaa.

Yksi on se, että hän ilmentää voimaa. Hänessä on pirusti energiaa, ja se panee ihmiset luottamaan häneen. Hän on tiettävästi raitis ja voi panna kaiken aikansa ja tarmonsa vaikuttamiseen. Nyt hän sai vielä traagisen naarmun ennestään kolhittuun kilpeensä. Luodinreikä korvassa nostaa hänet suurten murhattujen tai ohiammuttujen presidenttien rinnalle. Kannattajat pitävät lappua omallakin korvallaan kuin kunniamerkkiä ja solidaarisuuden manifestia. Ei olisi Trump voinut saada luotia kalliimpaa lahjaa kampanjalleen: kolmannestuuma kuolemasta.

Hänen vaalipuheensa lähestyi kiusallisen uhriutumisen rajaa, ja jotkut temput ovat sellaisia (kuolleen palomiehen kypärän suuteleminen etc) joita ei eurooppalainen voisi myötähäpeää tuottamatta harjoittaa. Mutta Trumpilta onnistuu kaikki. Nyt hän on palvotussa asemassa, josta käsin hän voi tehdä miltei mitä vain. Kandidaattina hän on murskaavan ylivoimainen ketä vastaan tahansa. Hänen kannatuksensa hipoo uskonnollisen hurmion ilmapiiriä. Oikeastaan se on omien keskellä sitä kaikin tunnusmerkein. Jumala on valinnut ja säästänyt hänet pelastaamaan maansa ja maailman.

Trumpin verkkainen kuiskiva puheen alku jää historiaan. Se olisi kokonaisuudessaan ollut suuri historiallinen puhe, jos hän olisi malttanut lyhentää sitä puoli tuntia. Nytkin se toisteisena ja ylipitkänä oli hämmentävän latautunut, vapaasti pidetty vuodatus vanhoista teemoista. Näitä saamme kuulla vielä satoja kertoja. Hänelle sallitaan tohjot tolkuttomuudet, kuten se että Biden on saanut enemmän tuhoa aikaan kuin Yhdysvaltain kymmenen huonointa presidenttiä yhteensä. Mitä vain voi laukoa, kun on kylliksi karismaa, kanttia ja härskiä häikäilemättömyyttä. Ja hänkö muka yhdistäisi Amerikan kansan!

Voisiko olla niin, että tämmöinen toksinen machomaskuliininen revittely on sittenkin sitä, mitä näköjään ainakin oikeistonaiset haluavat kaiken metoo-moralisoinnin jälkeen. Halutaan kiljua ja hillua rajattomasti revittelevän miehen edessä, miehen, jonka vastustajat halusivat jättikorvauksiin, vankilaan ja lopulta tappaa. Näin puoluekokouksessa kuullun todistuksen mukaan. Ne on kaikki hulluja, voi  moni täällä huokailla.

Kielletyille miehisille tunteille näyttää myös norjalainen Nina Lykke antaneen väylän tuoreessa romaanissaan Emme ole täällä pitämässä hauskaa, josta Susanna Laari kirjoittaa tänään kiintoisan kolumnin Hesarissa. Lähteekö tästä raju vastavirtaus vyörymään sukupuolten taistelussa?

Perheen läsnäolo on aina kuulunut amerikkalaiseen show-tyyliin. Siinäkin Trump ylittää täydellisyyden. Perheen nuoret miehet ovat kuin filmitähtiä ja naiset muovisia kaunottaria, ylinnä salaperisesti hymyilevä Melanie. Kaikki loistaisivat Oscar-areenalla. Uusi varapresidentti Vance malttaa tuskin pidätellä intoaa kuin villi poikaviikari, joka kohta pääsee pahantekoon. Suuren mestarinsa jalanjäljissä tietysti.

Joku voi muistaa vanhan tarinan. Perheessä oli kaksi poikaa, toinen lähti merille ja toisesta tuli Yhdysvaltain varapresidentti. Kummastakaan ei ole sen jälkeen kuultu mitään. Tämä pitää valitettavasti paikkansa Kamala Harrisin kohdalla. Mistä ihmeestä demokraatit polkaisevat uuden ehdokkaan? Kerrotaan että Kalifornian kuvernööri kumartuu jo lähtökuoppiin. Keitä muita? Aika loppuu, Trump on monta kierrosta edellä.

Nyt on vilvoitettava hermoja aivan toisenlaisilla asioilla. Kulunut viikko tarjosi perinteiset nimipäivät ja Gregorianan kauniin italialais-ranskalaisen konsertin Rooman hengessä Sastamalassa Pyhän Marian kirkossa. Muistelin siellä herkkää vihkiäistilaisuuttamme 17 vuotta sitten. Maailma on monin tavoin sen jälkeen mustunut, mutta eteenpäin on elettävä.

Taidamme tyttärien kanssa ajella vielä Ikaalisiin kuuntelemaan tyynnyttävää puistofilosofiaa kaiken päätteeksi, ja nämä nuoret intomielet rynnistvät sitten sikäläiseen Pride-kulkueeseen, jota tyydyn seuraamaan katuviereltä. Paljon tapahtuu 200-vuotisjuhliaan tänä vuonna viettävässä vanhassa kauppalassa.

20.7.2024