Vietin innostavan päivän kirjallisuusarkistossa. Luin keskittyneesti Mika Waltarin rakkaudenhehkuisia kirjeitä Leena Ilmarille. Samalla soimasin itseäni siitä, että en kyllin valppaasti seurannut tämän suljetun kirjekokoelman avautumista. Tiesin asiasta, mutta jotenkin se pääsi välillä unohtumaan, kun uudet työt valtasivat mielen. Waltarini uskoin jo hoitaneeni.
Niinpä soitto Hesarista potkaisi kerralla hereille. Toimittaja oli omatoimisesti löytänyt tämän aartehiston. Tietysti se on julkistettu tarkoitushakuisesti sensaatiokärjet edellä. Muuten huomiotoimitus ei tehoaisi.
Kun nyt rauhassa luen kirjeitä, mieleen palaa taannoinen elämys, kun sain käsiini Waltarin kirjeet isälliselle ystävälleen Jalo Sihtolalle. Ne muodostivat tavallaan rungon elämäkerralleni Unio Mystica. Samaan tapaan nämä Mikan kirjeet avaavat, joskin kapeammin, hänen ajatteluaan ja elämäänsä hyvin kiehtovalla tavalla.
On hienoa lukea vaihe vaiheelta kahden aikuisen rakkaustarinaa. Mikan suhde ihastukseensa Helena Kankaaseen eli Leena Ilmariin etenee hienovaraisesti ja tunnustellen. Helena on ilmeisesti suhteen pidättyvämpi, viileämpi osapuoli. Kumpikin on tahollaan naimisissa, mutta se ei estä suhteen lämpenemistä. Ensin riittää yksi suudelma Mikan keväisellä Turun käynnillä. Vasta syksyllä Helsingissä koetaan ruumillinen kosketus, jota sitäkin Mika kuvaa melko viitteellisesti.
Harvoin on ketään naista ihailtu ja hyväilty niin kauniin hurmioituvin sanoin kuin tässä 37-vuotiaan kirjailijan tunnustuksissa. Hän puhuu ensin varovasti ihastuksesta ja myöntää viimein olevansa ”ihan hiukan rakastunut”. Lopulta suhde roihahtaa valloilleen, mutta pysyy älyllisellä tasollaan, kirjallisesti sivistyneenä. Harmi että meillä ei ole vielä Leena Ilmarin kirjeitä, mutta hänen vastauksensa ovat kyllä pääteltävissä Mikan kommenteista.
Keskeinen puheenaihe ja Mikan purkautuvien kuvausten aihe on Sinuhe egyptiläisen syntyprosessi. Toden totta Waltari aloitti hurjan kirjoittamisen vapun alla 1945 Hartolassa ja jätti käsikirjoituksen alkuosan kustantajalle 8.7., loppuosan kahta viikkoa myöhemmin. Liuskoja 904. Yrjö Jäntti piti alkuosaa ”mielenkiintoisena”, Ukko Jäntin mielestä kokonaisuus oli ”tyydyttävä”. Waltari miettiikin, että kustantajalla on varmasti vaikea aina keksiä sopivia ilmaisuja kirlailijoidensa käsikirjoituksista. Jalmari Jäntti teki omin päin ja kirjailijalta kysymättä poistoja epäsiveellisinä tai sairasmielisinä pitämiinsä kohtiin. Suurin pulma kustantajalla oli, mistä saadaan paperia paksun romaanin painatukseen.
Tämä on edelleen hiuksia nostattavaa luettavaa, varsinkin kun kirjailija raportoi romaanin vaiheista kuin suorassa lähetyksessä. Tapansa mukaan Waltari kärsi itse valmiista romaanista ja antoi sen rakastetulleen ensimmäisenä luettavaksi hyvin pelokkain ja epävarmoin saatesanoin. Tämän vastausta emme saa lukea. Mika myönsi aina vihanneensa kirjojaan, kun sai ne valmiiksi. Sinuhea hän sentään kirjoitti suuren ilon vallassa ja myönsi rakastavansa jopa joitakin henkilöitään kuten Kaptahia ja Meritiä. Hyvin puolustelevasti ja arkaillen hän kirjastaan puhuu.
Mutta siitä toisesta rakkaudesta. Ehdin nyt lukea lokakuulle saakka, synkemmät purkaukset ovat vasta tulossa. Tähän saakka Mika puhuu hyvin arvostavasti vaimostaan ja paljastaa joitakin tämän syrjähyppyjä, jotka vakuuttaa hyväksyvänsä. Niin paljon vaimo on kuulemma saanut kärsiä miehensä vuoksi, että tämä suo hänelle kaiken tarjolla olevan ilon. Mika on varma, että avioliitto on ollut vaimolle pettymys. Hänen itsekritiikkinsä on monesti vihlovaa, mutta mukana on myös tutun lempeää itseironiaa: ”Minun avioliittoni on niin onnellinen, että sitä tuskin enää huomaa.”
No tulossa on uutisiin läimittyä vähän raflaavampaa tarinaa. Kirjeet etenevät kuin paras rakkausromaani, tosin aika toisteisesti. Arkiston sulkeutuessa ehdin lukaista vielä sen kohutun ”pornografisen” runoelman ”Aamuyöllä kello 5”. Epäilemättä se on suurta runoutta, meillä hyvin harvinaista. Se kuvaa yhden rakastelun ajan aviollisen rakkauselämän koko monimuotoista kirjoa, jossa mikään inhimillinen ei ole vierasta. Entä kohuttu raiskaus ja perheväkivalta? Vain meidän kireä mustavalkoinen aikamme voi nähdä runoelmassa jotakin liian rohkeata tai peräti tuomittavaa. Jos väkivaltaa on, se on melko puhdasta fantasiaa, kirjoittajan itseterapiaa ja sellaisenakin pikemmin hellää, intohimoista ja rakastavaa väkivaltaa. Sellaistakin voi olla ihmisten kesken.
Jatkan tätä ensi viikolla. Jännitän mitä vielä vastaan tulee. Ymmärrän jo nyt, että käsillä on erittäin hieno ja arvokas runollis-romanttinen dokumentti erään kirjailijan korkeimmasta luomisvaiheesta.
13.12.2024