Nyt olen lukenut kaikki Mika Waltarin kirjeet ja runot, jotka Leena Ilmari on tallettanut. Melko huimaava kokemus. Olen osin tutustunut uudenlaiseen Waltariin, vaikka tunnen kirjeiden lähtötilanteet. Ei hän kai missään muualla ole näin avomielisesti kertonut itsestään ja elämästään. Samalla muistettava, että nämä olivat yksityisiä kirjeitä rakastetulle. Eräässä kohdin Mika kauhistelee mahdollisuutta, että joku ulkopuolinen saisi nämä lukea.
Ennen kaikkea hämmästyttää edelleen se rakkauden ja ihastumisen hyökylaine, joka kirjailijan koneesta vyöryy kohteelle. Kirjeissä on paljon toistoa ikään kuin kirjoittajan täytyisi yhä uudelleen vakuuttaa rakkauttaan ja samalla varmistaa ja toivoa, että toinen osapuoli edelleen rakastaa häntä. Kirjoittaja on kauhuissaan myös siitä, kuinka itsekkäästi hän toista osapuolta käyttää kirjeenvaihdossa hyväkseen. Hän tuntee itsensä ja soimaa itseään pohjia myöten. Hän ei mielestään tunne ketään toista niin alhaista ja raukkamaista, niin surkuteltavaa ja onnetonta ihmistä kuin itse väittää olevansa.
Tämä piirre ihmetyttää minua lukijana yhä uudelleen. Mikään uusi teos, ei Sinuhekaan, näytä tuottavan tekijälleen tyydytystä, vaan hän tunnustaa vihaavansa kirjojaan heti niiden valmistuttua. Kai hänen toistuviin ja pohjattomiin valituksiinsa on uskottava. Miksi hän ei saa mistään mielenrauhaa? Tätä taustaa vasten alkaa ymmärtää hänen hehkuvaa, miltei sokaisevaa rakastumistaan Helena Kankaaseen eli Leenaan. Hän löytää kohteen, jolle voi estottomasti purkaa kaikkea itsestään. Hän on hyvin tietoinen ja soimaa jatkuvasti itseään siitä, että käyttää naista paitsi kuohuvien tunteittensa vastaanottajana, myös alhaisimpien tunteittensa laskiämpärinä. Jälkimmäisiä on sentään vähemmän.
Harvoinpa tällaisia kirjeitä on ennen kirjoitettu. On myös huomattava, että muutamat rajut ja jopa väkivaltaiset kohdat kirjoittaja on itse tunnustanut rakastetulleen. Niitä ei kukaan sivullinen ole ollut paljastamassa. Sen vuoksi tuntuukin peräti kohtuuttomalta, että muutamat kohdat halutaan nyt tulkita raskauttavina todisteina kirjailijaa vastaan. Voi pyhä yksinkertaisuus!
Kuten vaikkapa se kohuttu runo ”Aamuyö, kello viisi”. Kun vastaanottajakin näkyy vähän hätkähtäneen runon väkevyyttä, Waltarin on täytynyt evästää lähetystään ja perustella sitä: ”Ja se mitä siinä runossa kirjoitan, on ohimennyttä elämää. Ellei se olisi ollut ohimennyttä, en olisi sitä voinut purkaa itsestäni. Liian katkeraa olisi ollut purkaa sitä itsestään. Helvetti, käsitä, että se oli runoa, rakas!”
Tänään monet eivät vieläkään käsitä runon olemusta ja merkitystä, vaan ottavat vapauden tulkita sen todisteena kirjailijan hirveästä pahanteosta: ”Haa, Mika Waltari olikin raiskaaja!” Tällä ihmeellisellä havainnolla on sitten kyllästetty media ja paperoitu maakuntalehtienkin otsikkosivut. Eikä leima koskaan poistu. Ihmiset uskovat yhden rajun runon perusteella tietävänsä, mikä mies se Waltari oli. Perheväkivaltaakin harrasti. Kun lukee kirjeissä puolison Marjatan otteista, ei yhtään ihmettele, että sävyisän Mikan hermo kerran petti. Hyvä kun ei kirjailijaa ruveta heti hysteerisinä canceloimaan,.
No näissä kirjeissä riittää paljon muuta tutkittavaa, eikä sen kiintoisimpia sivuja ole vielä hipaistukaan. Mikä kuvaus sotien jälkeisen ajan kulttuuri- ja perhe-elämästä, taiteilijapiireistä, teattereista sekä erään kirjailijan sydämen merkillisistä seikkailuista se onkaan! Ja intohimosta, ennen kaikkea siitä. Miltei liiallisesta, lukijankin päälle hyökyvästä.
Tuolla hyvässä Hämeenkyrössä oli viikonloppuna paljon leppoisampaa ja kauheasti lunta, kun sinne Ainon kanssa myrskyn läpi ja sohjon seassa ponnistelimme. Aino piti F. E. Sillanpään Seuran joulukahveilla virkeän esityksen työstään kustannustoimittajana. Erityisesti hän kertoi Finlandia-palkinnon voittaneen, vammaisista kertovan tietokirjan syntyvaiheista. Mukavaahan oli pitkästä aikaa poiketa kahville vanhassa pappilassa, jossa sen viimeinen isäntä Hannu Lehtipuu kertoi koskettavasti muistoyöstä vaimonsa Aulikin arkun äärellä. Elinan kuolinpäivä oli eilen, sekin muistui mieleen ja kuristi vieläkin kurkkua.
Lohtua ja oivalluksia olen saanut netissä Eija-Riitta Korholan selityksistä Antti Nylénin sanoittamaan joulukalenteriin. Suositeltavaa ja valistavaa uskontulkintaa. Kohta ajelemme taas Kyröön ja panemme Villa Viehätyksen kolmen vuoden tauon jälkeen joulukuntoon. Sen verran on kulunut jo Marjankin kuolemasta. Kynttilät sytytän mieli hellänä kummallekin vaimolleni.
20.12.2024
