Miltei ihme tapahtuikin: joulu entisöitiin Viehätyksessä miltei yhtä tunnelmalliseksi kuin ennen vanhaan. Erityisesti Aino teki asian eteen suuren työn. Elämä jatkuu sittenkin katkoksen jälkeen.
Joulua juhlisti erityisesti sekin, että Ikaalisten perinteinen kulttuuritalo Oma Tupa täytti 100 vuotta ja sen kohotuksena pidettiin hienot juhlat. Sain kunnian pitää juhlapuheen, jonka yritän liittää tuonne alemmaksi. Oli suuri iloa saada nauttia juhla-ateria pöydässä yhdessä Matti ja Minni Huusarin lkanssa, jotka olivat tilaisuuden kiistaton sankaripari. Ilman heidän ponnistuksiaan ei olisi enää olemassa koko Omaa Tupaa, kuten jäljempänä käy selväksi. Historian siipi viuhahti.
Ohjelma oli kaikkiaan korkeatasoinen. Oli viralliset tervehdykset ja hienoja musiikkinumeroita, joita esittivät paikalliset Humanitas Plus-yhytye ja lauluyhtyue Usma. Paciusta, Merikantoa ja Kassu Halosta kuultiin, huippunumerona Antti Nissilän sävellys V. A. Koskenniemen sanoihin: ”Hymni kauneudelle”, tilauksena kantaesitys Oman Tuvan kunniaksi.
Matti Huusari kertoi omin sanoin Oman Tuvan dramaattisista viime vaiheista ja luki julki kansanedustaja Pekka Haavistolta saapuneen onnittelukirjeen. Juha Kotilainen intoutui improvisoituihin lauluesityksiin ateran aikana. Ikaalisten pelimannit soittivat ja lopuksi oli tietysti puolitoista tuntia tanssia!
Tässä juhlapuheeni, joka keräsi sekin kosolti kiitoksia.
Oma Tupa 100
Panu Rajala 27.12.2024 Ikaalisissa
”Oma tupa, oma lupa” on tuttu sananlasku, erityisesti varmaankin täällä Ikaalisissa. Sananlaskujen tutkija tulkitsee, että se ilmentää kansan itsenäisyyttä ja itsemäärämisoikeutta. Tuon nyt voi tulkita ilman tutkijaakin, eikö.
Muuan Frans Henrik Koskinen pani paremmaksi rakentaessaan asumustaan Sillanpään mäkitupaa Myllykoluun Hämeenkyrössä: ”Olkoon vaikka kolminurkkanen, kunhan on oma.” Hyvin satakuntalainen vakaumus, eikö.
Toisaalta yhteisöllisen rakentamisen ja omistamisen idea toteutuu tänään juhlittavan rakennuksen nimessä ja monivaiheisessa historiassa.
Usein on itse rakennettu talo vahvistanut oman yhteisön arvoa ja merkitystä, niin Pentinkulmalla Väinö Linnan romaanissa Täällä Pohjantähden alla, missä kansan nousu ja yhteishenki alkavat palokunnantalon rakentamisesta tai niin kuin viimeksi Pariisissa, missä kansa on veisannut, rukoillut ja koonnut voimia Notre Damen jälleenrakentamisen menestykseksi. Mittasuhteet voivat hiukan vaihdella, maantieteellistäkin etäisyyttä on, mutta perimmältään sama yhteinen henki on elähdyttänyt niin ikaalislaisia, pentinkulmalaisia kuin pariisilaisiakin.
Oman Tuvan rakentamista yllytti runsaat sata vuotta sitten, että työväentaloja nousi jo eri puolille pitäjää; yhteiskunta oli jakautumassa ja toisten oli ehdittävä kehitykseen mukaan ja pidettävä puolensa.
Tämän oivalsi myös Ikaalisten Maataloustuottajien Paikallisyhdistys viimeistään kevään 1917 maatalouslakkojen aikana. Tarvittiin kipeästi oma tila, missä yhdistys voi käsitellä päivänpolttavia kysymyksiä ja suunnitella omia toimia. Eikä kestänytkään kuin seitsemän vuotta, kun jo oma talo saatiin aikaan. Välissä selvitettiin sisällissotakin ja sen jälkeen taas jatkettiin suunnittelua, kokoustamista ja kaupantekoa.
Kesäluussa 1918, vielä hyvin aristavana aikana, rakennustoimikunta ryhtyi tosi toimiin ja heinäkuussa perustettiin Ikaalisten Maataloustuottajien Asunto-osakeyhtiö Oma Tupa. Kuka nimen keksi, ei käy ilmi historiateoksesta, mutta kodikas ja leppoisa nimihän se on ja tähdentää tuota paikallista yhteisyyttä. Osakepääoma oli 60 000 markkaa ja osakkeita laskettiin liikkeelle 600. Satasella pääsi uuden uljaan talon osakkaaksi. Talon valmistuessa yhdistyksellä oli velkaa 616 000 euroa, mikä on nyt kutistunut 70 000 euroon.
Talkoot ovat aivan alusta saakka olleet täällä kunniassaan ja myös välttämättömiä. Helmikuun talkoot 1919 tuottivat maan- ja metsänomistajilta hirsiä, piiruja, lankkuja, lautoja ja laatikoittain rautanauloja ynnä muuta. Palkkiona puun kantajille tarjottiin päivällinen Seurahuoneella. Moitteita tuli niille, jotka eivät talkoisiin osallistuneet, ja sama peli on arvatenkin jatkunut tälle vuosituhannelle saakka. Kerrotaanhan, että jotkut laiskemmat asukkaat vaihtoivat puolta tullessaan kadulla Matti Huusaria vastaan, koska arvasivat tämän taas patistavat heitä Oman Tuvan talkoisiin.
Aina nimittäin tarvitaan joku ratkaiseva henkilö, joka vie hanketta eteenpäin. Täällä sellaisia ovat olleet arkkitehdit, lähinnä kaksi arkkitehtiä. Nimismiehen ja muiden aktivistien ohella täällä oli aluksi voimatekijänä arkkitehti Bertel Strömmer, Tampereen Lyseoin poikia, Sillanpään Eemelin ja Lauri Pohjanpään luokkatoveri. Ryhtyessään piirtämään persoonallista Omaa Tupaa hän oli kolmikymppinen äskettäin valmistunut arkkitehti. Samoihin aikoihin hän piirsi luokkatoverilleen Saavutus-nimisen huvilan Hämeenkyröön ja toimi sen jälkeen 35 vuotta Tampereen kaupunginarkkitehtina. Monia hänen luomuksiaan voimme ihailla edelleen, esimerkiksi aikanaan huippumodernia funkkistyylistä Hotelli Tammeria.
Kun Oma Tupaa täyttä päätä toteutettiin, maa oli ollut seitsemän vuotta itsenäinen, ja uusi toivorikkaus ja kansallishenki virisivät. Pariisin olympialaisissa Suomi sai 37 mitalia ja oli tilastossa maista kolmas. Paavo Nurmi ja Ville Ritolan voittivat yleensä kaikki pitkät juoksumatkat ja korjasivat maailmanennätyksiä. Yksin painista ropisi 16 mitalia. Hengen vainioillakin kunnostauduttiin, Sibeliuksen seitsemäs ja viimeiseksi jäänyt sinfonia kantaesitettiin Tukholmassa, Leevi Madetoja ooppera Pohjalaisia Artturi Järviluoman näytelmään puolestaan Kansallisoopperassa. Ilmari Kiannon Ryysyrannan Jooseppi ilmestyi ja muistutti, että kaikilla kansalaisilla ei ollut aivan yhtä auvoisaa eloa.
Politiikan puolella kaikkien demokraattien kantaisä K. J. Ståhlberg ei suostunut toista kertaa presidenttiehdokkaaksi ja valituksi tuli musta hevonen, keskustaliberaali Lauri Relander. Häntä pidettiin heikkona presidenttinä, mutta hänen aikanaan maan umpiota kuitenkin tuuletettiin ja valtiovierailuja tehtiin ensimmäisen kerran jopa Ruotsiin ja Baltian veljeskansojen pariin. Näistähän Relander sai tunnetun pilkkanimensä Reissu-Lasse.
Ikaalisissa ryhdyttiin sanmaan aikaan miettimään, mitä Omalla Tuvalla sitten tehtäisiin, kun se viimein oli juhlallisesti vihitty käyttöön. Alussa näyttää vallinneen luonnollinen epävarmuus siitä, millä komeat tilat ja kasvaneet kustannukset saataisiin peittoon. Tarpeita alkoi etsimättä löytyä.
Oman Tuvan historiassa kiinnittää ennen muuta huomiota sen erittäin monipuoliset käyttäjät. Täällä toimivat heti alkuun maamieskoulu, manttaalikunta, kunnantoimisto, rakennuslautakunta, urakkahuutokauppoja pidettiin, käräjätupa palveli oikeudenjakajia, huoneita vuokrattiin majoitustiloiksi, ravintolaksi jne.
Poliittinen toiminta ulottui puolestaan yhteiskunnan laidalta toiselle; täällä perustettiin Lapuan liikkeen paikallisosasto ja pidettiin myös, sos.dem. kunnallisjärjestön vaalijuhla, puhujana itse Väinö Tanner. 1930-luvulla ennen sotia Suojeluskunta-järjestö otti talon suojelukseensa ja päämajakseen.
Juhlatalona tämä tietysti toimi alusta saakka ja myös viihdetalona. Moderni tekniikka ja uusi viihdemuoto esittäytyi, kun täällä katsottiin ihmeellisiä eläviä kuvia, kunnes Seurahuone todettiin paremmin tarkoitukseen sopivaksi. Sen sijaan täällä tanssittiin ja pidettiin niin reippaita iltamia, joissa pahimmat riidat selvitettiin ammuskelemalla. Kieltolaki toi tänne sekä pirtun myyjiä että ostajia, niin että viimein oli pako säätää iltamakielto. Talon rauhoittamiseksi sen yhteyteen liitettiin asiallinen kasvatuslaitos eli putka.
Sotavuosina viihdytystoiminta on arvossaan kotirintamalla, ja elokuvat palasivat Omalle Tuvalle. Ryhmyt ja Romppaiset ja muut sankarit rymistelivät valkokankaalla keventäen hetkeksi kansan taistelurasituksia. Alusta saakka näyteltiin myös elävää teatteria. Jo talon vihkiäisissä 1924 nähtiin Eero Alpin ”Hallin Janne”, aikanaan hyvin suosittu kiertuenäytelmä. Pöllön talon poika Eino Salmelainen aikoi papiksi, mutta joutuikin teatteriin, kuten hän muistelmissaan kirjoitti. Hän toimi ensin Aamulehden purevana teatterikriitikkona, kunnes hänet kutsuttiin Tampereen Teatterin johtajaksi sillä puheella, että näytä nyt kuinka oikeaa teatteria on tehtävä, kun sen niin hyvin tunnut siellä lehdessä aina tietävän.
Salmelainen joutui koville käytännön teatterinjohtajana, mutta meitä varmaan liikuttaa se, että hän ehti samalla solmia suhteet teatterinsa ja kotiseutunsa Oman Tuvan välille. Aluksi esitettiin vierailuna Agapetuksen hupailu ”Olenko minä tullut haaremiin”, vaikka kulisseista oli vielä huutava pula. Draamallinen romantiikka tuntui hiljalleen ohentuvan, sillä seuraava näytelmä oli ”Kaino rakastaja” ja sitä seurasi ”Kaikenlaisia vieraita”. Salmelainen ei näytä itse juurikaan täällä ohjanneen, hänen aikansa ja voimansa vei mm. TT:n suuryritys ”Peer Gynt”, jota hän komensi Sillanpäänkin puffaamaan Aamulehdessä ja takasi vastapalveluksena kirjailijan vekseleitä. Näin rakentui eräänlainen kulttuurisen yhteistyön ja avunannon sopimus akselilla Ikaalinen-Hämeenkyrö-Tampere – melko suotuisin tuloksin.
Joten Oma Tupa on ollut paitsi oppilaitos, kokoushuone, majatalo ja juhlatalo, ties mitä muuta – aina myös kulttuuritalo. Valistavien esitelmien, elokuvien ja näytelmien lisäksi kuvataide on myöhempinä aikoina tullut vahvasti mukaan tarjontaa ja siihen täällä on kohtalaisen tilavat huoneet. Ei enää tuntunut olevan huolen häivää. Mutta 1960-luvulla toiminta alkoi hiljalleen hiipua. Iltamat harvenivat, televisio kahlitsi ihmiset koteihin ja virastot vaativat uusia ajanmukaisempia tiloja. Kohtalo kouraisi raskaasti 1980-luvulla, jolloin vähitellen tyhjentynyt Oma Tupa päätettiin useaankin kertaan purkaa ja rakentaa tilalle nykyaikaisia liiketaloja. Näiltä osin talon historiaa lukee tukka pystyssä. Onkin suoranainen ihme, että Oma Tupa jaksoi 15-vuotisen tyhjän rappiovaiheensa jälkeen nousta siihen loistokuntoon, jossa se nykyisin meitä ja muita palvelee.
Eiköhän pieni tai isokin ähäkutti käväise nyt itse kunkin mielessä, kun ajattelette niitä tahoja, jotka olivat valmiit Oman Tuvan hävittämään. Naapurissa Hämeenkyrössä on yksityistetty viime vuosien aikana neljäkin yhteisöllistä kiinteistöä. Pitäkää te kiinni Omasta Tuvastanne – ja kyllähän te pidättekin.
Tässä salissa nimittäin useimmat tietävät kourainsa känsien ja kantapäittensä kautta, millaista työtä ja taistelua talon pelastaminen on vaatinut. Sanoin jo aluksi, että aina tarvitaan ratkaisijoita, ainakin yksi vahva johtohenkilö, joka murskaa tahdollaan ja taidollaan kaikki esteet ja tempaisee muut mukaansa – lähinnä sen pienen ja tulisieluisen ydinryhmän, joka on jaksanut vuodesta toiseen istua ja neuvotella, suunnitella ja talkoilla ja tarpeen tullen tapellakin tavoitteen puolesta. Kun alussa oli arkkitehti Strömmer, tänään tuolla istuvat keskuudessamme ikinuori arkkitehti Matti Huusari ja hänen taiteilijamuusansa ja taisteluparinsa Minni Huusari. Strömmeriin verraten heidän yhteinen vapaaehtoinen työmääränsä tämän talon hyväksi on ollut tuhatkertainen. Vaikka mukana on ollut kymmeniä ja kenties satojakin urheita ja uskollisia, ilman Mattia ja Minniä ei olisi nykymuotoista Omaa Tupaa.
Kun talo on kohentunut ja löytänyt uomansa, on sen opetus- ja kulttuuritarjonta samalla huomattavasti rikastunut. IKATA ja Kulttuurikampus ovat vuorollaan käyneet jättämässä taloon jälkensä. Musiikkiopisto on täyttänyt murto-osan vapautuneista tiloista. Talon liepeillä on näytelty vahvoja klassikoita, Tsehovia ja Gogolia ja kotimaisia uutuuksia, kuten Matti Huusarin näytelmä Nils Osarasta. On nähty korkeatasoisia arkkitehtuurinäyttelyitä kahden virtuoosin, Chiewitzin ja Huusarin tuotannosta sekä tietysti tämän talon suunnitteluun ja rakentamiseen liittyvistä vaiheista. Taidenäyttelyiden huippua ovat edustaneet Felix Frangin 150-vuotisjuhlanäyttely, Ikaalisten tämänvuotinen juhlanäyttely sekä monet paikallisten ja jopa myllykoskelaisten taiteilijoiden näyttelyt.
Kun äkkiarvaamatta sain tämän kunniatehtävän puhua suuren saavutuksenne äärellä, huomasin omaksi yllätyksekseni, että minullakin – vaikka en ole koskaan Ikaalisissa asunut, korkeintaan nukkunut muutaman yön Tuomarintalon saunakamarissa – että minullakin ja perheelläni on ollut omat kosketuksemme Omaan Tupaan: isäni on Hämeenkyrön vt. nimismiehenä istunut täällä käräjiä jo 30-luvulla, puolisoni numero kaksi Katri Helena on konsertoinut täällä talon hyväksi – ja oma Eino Salmelaisesta kertova näytelmäni ”Mestarin iltapäivä” on sekin esitetty täällä – muista pienemmistä pippaloista nyt puhumatta, joihin olen saanut osallistua. Vaikka olen talkoillut, häpeä myöntää, täällä tasan yhden kerran, aina Oma Tupa on tämän myöhemmän kultakautensa ajan kuulunut taipaleeni jatkuviin poikkeamispisteisiin.
Kiitän siis omasta puolestani, että saan tänäkin iltana olla mukana tässä suomalaisen rakennustaidon ja suunnittelun, sitkeyden ja periksiantamattomuuden, syvällisen perinnetietoisuuden ja parhaiden kulttuuriarvojen voitollisessa satavuotisjuhlassa. Eläköön Oma Tupa yhtä ylväänä seuraavankin vuosisatansa!
