Pitkästä aikaa väitöstilaisuudessa. Paikkana sama pieni juhlasali, missä itse väittelin 36 vuotta sitten. Nyt Ville Eerola väitteli siellä Eson eli Eteläsuomalaisen Osakunnan helsinkiläisestä identiteetistä. Vahvasti se oli stadilaisten hallitsema osakunta alkaen vuodesta 1919 aina vuoteen 1969 ja varmaan sen jälkeenkin. Oliko se vain puoliksi suomalainen, väittelijä kysyy otsikossaan ja taisi kallistua kieltävään vastaukseen.
Kuuluin minäkin Esoon, mutta en ollut koskaan aktiivinen osakuntalainen. Kävin kirjallisuuskerhon kokouksissa ja muistan mainiosti, kuinka Mika Waltari vieraili siellä vuoden 1968 tienoilla. Ilkka-Christian Björklund julisti puheenvuorossaan tulisesti, kuinka nuoren polven on luotava parempi maailma ja siten myös Sinuhen pessimistinen elämännäkemys alkoi hänen mielestään olla voitettu kanta. Waltari hymyili ymmärtäväisesti kuin Kaptah eikä halunnut väittää vastaan.
Toisen kerran Pentti Saarikoski rymisteli sisään tuoreen puolisonsa Tuula-Liinan kanssa, molemmat huomattavassa nousukiidossa niin maineen kuin nautittujen virvokkeiden puolesta. Keskusteluista en muista mitään. Ei ollut Saarikoskikaan mikään osakunta-akiivi, vaikka sen helsinkiläiseen heimokuntaan kuuluikin.
Ville Eerola tuntee osakunnan sisältä päin sen lehden entisenä toimittajana. Eso ei nyt vietä mitään korkeasuhdannetta, ja kauhistuin kun luin, että perinteikäs Ylioppilaslehtikin on joutunut vaikeuksiin. Aaltoliike käy joskus aallon pohjassa.
Eso oli vahva toimija jo ennen sotia, jolloin Ylioppilaslehden toimittajina olivat mm. Urho Kekkonen ja Lauri Aho, aktiivisia avustajia Martti Haavio, Matti Kuusi ja Vilho Helanen. AKS:n merkitys tulee Eerolan kirjassa tietysti esiin, ja vähemmän tunettuja nimiä vilahti näkyviin kuten Yrjö Vuorjoki. Waltarin nimi esiintyy usein, vaikka hän ei ollut mikään osakunta-aktvisti koskaan. Hänen symbolinen merkityksensä oli sitä vastoin suuri, viimeistään se näkyi hänen muistomerkkihankkeessaan, jota Eso ajoi.
Silloin osakunnan kärkihahmona heilui Matti Klinge, joka suorastaan viittoi Eson aatteellista ja toiminnallista linjaa. Kun kolkuttelin kakkoseksi muuttuvalla kolmosella yliopistolle, tuntui haikealta, että Klinge ei enää noussut Eteläsataman kohdalla ratikkaan. Hänellä olisi ollut paljon sanottavaa tähänkin väitöskeskusteluun, etupäässä myönteistä uskoisin.
Ymärrän senkin Eerolan esittämän seikan, että uusmaalaiset tunsivat osakunnan itselleen vieraaksi, niin voimallisesti stadilaiset ja varsinkin norssit siellä vaikuttivat. Miksi juuri norssit? Eeroila viittaili yleiseen verkostoitumiseen, kaverit toivat kavereita. Maalaiset yrittivät perustaa sinne oman sektionsa, joka ei kuitenkaan menestynyt. Sisäpiirien hommaahan osakunnat usein olivat, käytöstapoja ja keskustelutaitoa koulivat. Mitähän niissä nykyisin tapahtuu, uusi ylioppilastalokin on remontissa.
Ville Eerola on kirjoittanut pari romaania, yhden nuoresta Waltarista ja toisen Tove Janssonista. Hän on tieteellis-taiteellinen kyky, josta vielä kuullaan. Sitä paitsi hän on Waltari-seuran johtokunnan jäsen. Seura juhlii ensi vuonna 25-vuotista taivaltaan, omalla tavallaan se jatkaa Eson perinnettä kirjallisena keskustelu- ja kohtauspaikkana.
Väitöstilaisuudessa kiinnitti huomiota uusi käytäntö verrattuna omiin aikoihini. Kustos Laura Kolbe esitteli ansiokkaasti paitsi itsensä myös vastaväittäjän dosentti Heikki Roiko-Jokelan. Ennen näitä ei mainittu edes nimeltä, vaan he toimivat vain tehtävänimikkeinä. Väittelykin on muuttunut leppoisaksi keskusteluksi, jossa opponentti osoitti vain pieniä puutteita Eerolan työssä, mm. kansainvälisen tutkimuskirjallisuuden vähyyden ja henkilöhakemiston puuttumisen, johon väittelijä vastasi yksikantaan: ”Kaikkea ei voi saada.”
Hyväksytyksi tuli Villen työ ilman muita mutinoita, ja nyt on Waltari-seurassa yksi tohtori lisää. Juhlasalissa oli kannatusjoukkona penkkirivillinen seuran aktivisteja, ylimääräisiä puheenvuorojakin kuultiin useampia. Lähdetään siis viettämään juhlavuotta purjeet pullistuen.
17.11.2024