Jälkihiki keskusteli jalkapallosta ja Rive Kanervan asemasta víiden tappion jälkeen. Alan olla Bubi Walleniuksen kanssa samalla linjalla: jalkapallo ei vain ole suomalaisten leipälaji. Pelit pelataan nykyisin lisäksi väärinä vuoden- ja kelloaikoina. Stadikalla sentään värjötteli täysi katsomo todistamassa, kuinka vanha jalkapallomaa Englanti vei pisteet suvereenisti kotiin.
Miten monet matsit olen ennen vanhalla Stadikalla jännännyt ja useimmiten kivalla säällä keväällä, kesällä tai alkusyksystä. No silloin ei Euroopan huipulle tähdättykään, leppoisat sarjamatsit ja maaottelut riittivät. En muista että valmentajista paljon siihen aikaan puhuttiinkaan. Kai siellä joku Tammisalo tai Viinioksa kentän laidalla huiteli. Tuliko potkuja, tuskin.
Valmentajan asema pallolajeissa on vielä julmempi kuin teatterinjohtajan. Jouko Turkka totesi aikanaan, että johtaja tulee teatteriin suurena pelastajana, kunnes huomataan, että se onkin suuri paska. Samantapainen kohtalo näyttää tulleen Kanervan osalle. Hienon uran päätteeksi häntä ollaan potkimassa pellolle. Hesari käy suoranaista kampanjaa hänen erottamisekseen. Mielestäni rumaa ja epäreilua. Kuka ulkomaan velho muka loihtisi näistä pelaajista sen kummemman kokonaisuuden?
Jalkapallosta kuten muustakin urheilusta on kadonnut henki sen jälkeen, kun raha on tullut niin hallitsevaksi tekijäksi. Jotenkin pelitkin otetaan nykyisin haudanvakavasti, analysoidaan taktisia kuvioita pikkupiirteittäin, kaikki on säänneltyä ja säännönmukaista. Tiedetään tarkalleen kuin pitää pelata. Parhaiten sen tietävät tv-kommentaattorit. Oikut, onnenosumat ja spontaanit sooloilut ovat käyneet harvinaisiksi. Ikään kuin pelaajilla ei olisi enää omaa tilaa, vaan he ovat koneiston ennalta ohjelmoituja palasia. Eipä ole enää Kai Pahlmanin kaltaisia boheemeja banaanin potkijoita.
Urheilusta puhuu ohimennen myös Jukka-Pekka Palo elämäkerrassaan, jonka on kirjoittanut Liisa Talvitie. Teatterinjohtajia ja ohjaajia hän kohtelee hienovaraisesti, vain Turkka oli vähällä saada turpiinsa. Sadistinen johtamistapa sallitiin taiteen kentillä paremmin kuin millään muulla alalla. Leif Segerstam käyttäytyi kuulemma törkeästi, mutta saa armon loistavana säveltaiteilijana. Häntä ei kai kukaan lähtenyt elinaikana syyttelemään. Myös Turkan ohjaukset saivat aikanaan kriitikot haltioitumaan.
Vanhempiaan Palo junior käsittelee suorasukaisesti, mutta pohjalla on oikeaa kunnioitusta. Miten monen taiteilijan kiintopisteenä oli aikanaan Mika ja Marjatta Waltarin koti. Siellä Tauno Palo ja Kirsti Ortolakin naitettiin, vaikka Ortola oli päätöksensä tehnyt jo koulutyttönä: tuon filmissä esiintyvän miehen minä nappaan. Romanssista ja raskaudesta tuli naisnäyttelijälle potkut Kansallisteatterista ja lähtö Tampereelle. Näin ei kai naista enää kohdeltaisi, vaan mistä tiedän mitä kulisseissa tapahtuu. Tauno Palon karisma näissä muistoissa vähän karisee, mutta ei se koskaan mihinkään katoa. Kuvassa on aina se viinapiru.
Nerokkaan ja ihaillun miehen kääntöpuoli tulee paljaana näkyviin myös Märta Tikkasen runoelmassa Århundradets kärlekssaga (1978). Lilla Teaternin uusi versio ei näytä luottaneen alkuperäisen tarinan voimaan, vaan on laimentanut sitä eräänlaiseksi teatterin leikkiharjoitukseksi. Käy ilmi, että näytelmän fiktiivinen ohjaaja on yhtä kelvoton tyyppi kuin monologin kohdemies, hän on ryypännyt harjoitukset pommiin. Näyttelijäparka, sinänsä hellyttävä Minttu Mustakallio, joutuu selviytymään teams-konaktin avulla esityksen ongelmista. Hauska kaksitasoinen idea jää vain vajaaksi, kun katsoja ei tutustu sen paremmin tähän ohjaajaluuseriin ja näyttelijän ex-flammaan. Sanoma tulee kuitenkin selväksi: kaikki ne miehet on samanlaisia…
Taiteilijoitten moraaliin isketään Venäjällä vähän kovemmin kuin meillä liberaalissa lännessä. Nyt siellä joku järjestö ahdistelee taas rokkareita ja räppäreitä. Sensuuri kiristyy, taidetta pannaan ruotuun kuin vanhoina stalinistisina aikoina. Oli meilläkin ennen yritystä, taiteilijat itse pyrkivät järjestövoimin ojentamaan toisiaan oikeaan uskoon. Entiset taistolaiset muistelevat niitä aikoja lempeän ymmärtäväisesti, niin myös eri-ikäiset Jukka-Pekka Palo ja Aulikki Oksanen. Vieläkö on paljon taistelumuistoja reservissä vai jokohan kaikki ovat tavalla tai toisella puhdistautuneet.
Sensuurista on hentoisia merkkejä näilläkin palstoilla. Täysin asiallinen matkakirjoutukseni Romaniasta ja Tomiista on poistettu Facebookista, ties mistä syystä. Tämä oli toinen kerta lyhyessä ajassa. Nämä ovat tietysti aivan mariginaalisia oireita, mutta hyvä aina tiedostaa, että sinuakin valvotaan…
14.10.2024