Panu Rajala

Kauan sitten 1940-luvulla kansainvälinen tutkijaryhmä kävi läpi lukijoita hämmästyttäneen suomalaisen romaanin, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen, eikä löytänyt siitä yhtäkään historiallista faktavirhettä.  Vuosia myöhemmin sveitsiläinen hyönteistutkija havatsi, että hiekkakirppu esiintyy romaanissa liian varhain. Sellaisten kuvataan tunkeutuneen aavikolla Horemhebin soturien sandaaleihin ja kiusanneen heitä kovasti. Tutkija totesi, että kirppu levisi etelämpää Afrikasta Egyptiin vasta parisataa vuotta romaanin tapahtumia myöhemmin.

Waltari lähetti tutkijalle pahoittelevan kirjeen, missä vakuutti ettei ”millään muotoa halunut romuttaa tämän asiaan erikoistuneen tiedemiehen arvokasta tutkimustyötä”, mutta katsoi myös, että etelämpää värvättyjen sotilaiden mukana kirppu on saattanut tulla maahan jo ennen varsinaista laajempaa levinneisyyttä¨.

Nyt on ilmestynyt jatkoa Sinuhen todenperäisyyttä tarkastelevien tutkimusten sarjaan. Lähi-idän ja Välimeren arkeologiaan perehtynyt dosentti Minna Silver on julkaissut vankan teoksen Sinuhe egyptiläisen maailma arkeologin silmin (SKS), jossa romaani asettuu uusimman tieteellisen apparaatin ristivalotukseen. Eikä vieläkään löydy merkittäviä virheitä, korkeintaan joitain kirjailijan löytämiä innovaatioita, kuten babylonialaisten vuorikristallista hiomat linssit, joilla parannettiin näköä.  Silmälasit 1300 vuotta ennen ajanlaskumme alkua!

Paljon muitakin yllättäviä ja tarkkoja yksityiskohtia löytyy tästä kirjasta, joka jäsentyy Waltarin romaanin kronologian mukaisesti, mikä tekee siitä helposti seurattavan ja suorastaan jännittävän – varsinkin, jos lukija tuntee alkuteoksen. Lisäansiona on runsas ja korkeatasoinen kuvitus. Paras mahdollinen johdatus romaanin 80-vuotisen syntyhistorian kynnyksellä, jota ensi vuonna juhlistetaan.

Tämä vähän varasti huomiotani kirjamessujen muilta löydöiltä, joita sentään loputtoman tuntuisesta kirjamerestä nousi. Tämän päivän Hesarissa Jussiu Ahlroth  valittaa filosofian puutetta messujen tarjonnassa, mutta minä kuuntelin mm. Tommi Melenderin ja Markku Envalin keskustelua esseekokoelmiensa pohjalta, ja kyllähän siinä filosofoitiin esseen lajista ja sen eri puolista. Valitettiin sitä, että vanha kunniakas genre on nyttemmin banalisoitu tarkoittamaan mitä hyvänsä lehtiartikkelia. Kansien välistä löytyvät oikeat esseet.

Poliittiset kirjat vetävät messuilla eniten huomiota, ja kummallisesti muuan Putin on edelleen kova nimi myös kirjamarkkinoilla. Arvelimme Markun kanssa, että tuskin vielä vähään aikaan ilmestyy romaania Putinista – ja kuinka väärässä olimmekaan. Nina Honkanen esitteli jo samana päivänä romaaniaan Rakkaani Vladimir (Into) niin  elävästi, että hankin kirjan kauniilla omistuksella. Aika uhkarohkeasti siinä edetään eri tasoilla, jotka toistaiseksi harottavat kaukana toisistaan, mutta uskon romaanin kiinteytyvän loppuaan kohden.

Kun Pirko Saisio kirjoittaa Josif Stalinista ja Lauri Nurmi Sanna Marinista, niin kyllä hyvinkin monitahoisesti näitä valtionjohtajia käsitellään. Jessikka Aro on kirjoittanut toisen kirjan Venäjän trolleista ja samalla tietysti Putinista. Kirjan esittelytilaisuus alkoi repäisevästi, kun yksi pontevasti vastaan potkinut tyyppi poistettiin kolmen järjestysmiehen toimesta yleisöstä. Hän oli valokuvannut esiintyjää! Johan on Aron asema hilkulla, jos julkisen tilaisuuden kuvaainen sitä horjuttaa niin, että kuvaaminen on jopa väkivalloin estettävä.

Väkeä oli messuilla aivan hitosti, melkein kuin turisteja Venetsiassa, mistä Donna Leon kertoi puistattavasti: 50 000 asukkaan kaupungissa 300 miljoonaa turistia vuodessa! Ymmärtää hyvin, että hän on lähtenyt kaupungista ja asuu rauhallisessa Sveitsissä, mutta jatkaa edelleen Guido Brunettin tutkimuksia. a. Charmikas vanha leidi keräsi tungosta ja jonoa kuin rock-tähti.

Ylipäänsä huhut kirjan kuolemasta tuntuivat liioitellulta, kun messujen ruuhkassa lauantaina yritin puikkelehtia eteenpäin. Tosin kirjan muoto on kovaa vauhtia muuttumassa sähköiseen suuntaan, ei voi mitään. Me kirjailijat vaadimme joukolla äänikirjoista edes kohtuullisen korvauksen, mutta saa nähdä kuinka käy, kun toiselta puolen alv iskee niskaan. Kapea on kirjailijoiden leipä, varsinkin tiedon puolella. Vaikka moni tekee työtä harrastuksesta ja rakkaudesta lajiin, hyvä edes niin.

Kirjamessut oli nyt kaikkien aikojen menestys yleisömäärien puolesta, ja myös esittelyt oli entistä jäntevämmin ryhmitelty aihepiireittäin. Tiloja on mahdollisuuksien mukaan väljennetty, mutta tuoleja on parhailla areenoilla aina liian vähän. Samoin naulakkoja on näköjään tuskastuttavan niukasti. Mutta nämä ovat pieniä kiusoja, palkinnot messuilta kertyvät kirjapinoina yöpöydälle. Siitä vain lukemaan.

27.10.2024

Ensin joutui Nordea palvelunestohyökkäyksen kohteeksi ja sitten minä. Tilini kaapattiin parempaan käyttöön eli huijausyrityksiin. Olen pahoillani ja pyydän anteeksi kaikilta hämmennyksiin joutuneilta ja mahdollisia menetyksiä kärsineiltä. Hyvät Ystävät, en se minä ollut vaan joku muu pirulainen.

Toisaalta ikävälläkin asialla on valoisat välähdyksensä. Monet kaukaiset kaverit, joihin ei ole ollut yhteyksiä vuosikausiin, saivat nyt aiheen kummastella häiriötä ja tarkistaa asiaa. Sain vastaanottaa kaikenlaisia kuulumisia. Syyllisyyteni oli joka tapauksessa tahatonta ja korkeintaan välillistä.

Pitäisi olla paremmin varautunut kaikkeen. Kyber-hyökkäyksistä on varoitettu vaikka kuinka monesti. En hallitsi digimaailmaa, vaan se hallitsee minua yhä tiukemmin. Tuntuu kuin olisin joidenkin nimettömien algoritmien sätkyläinen.

Jämerä päällikkö Jouko Jokinen jätti aamulla jäähyväisviestinsä Ylen asiaohjelmista. Virkansa puolesta hän joutui hurskastelemaan, että puoluekanta ei vaikuta toimittajien työhön. Totta kai se vaikuttaa, ei kai toimittaja voi irtautua mailmankuvastaan samalla hetkellä, kun studion lamppu syttyy. Myös Ylen väitetystä vihervasemmistolaisesta rasitteesta pyrittiin Ykkösaamun keskustelussa tarmokkaasti vapautumaan. Sanoisin ettei savua ilman tulta. Jokisen mukaan Ylen täytyykin olla ”hyvän puolella”, mitä se milloinkin onkaan.

Puolustihan Jouko  sentään vielä pientä anarkismia ja hervottomuutta jopa asiaohjelmissa. Tästä rohkeudesta häntä vastaan on hyökkäilty jopa Ylen hallintoneuvostossa. Tapasin aamulla täkäläisessä S-Marketissa Matti Pitkon, joka on viimeisiä kyseisten hyveiden harrastajia lehdistössämme. Vielä hän jaksaa villitä ystäviään Fbookissa. Viikolla puhelin Matti Kuuselan kanssa, joka oli toinen runollisen fabuloinnin mestari Aamulehdessä. Näin ovatkin nyt parhaat kirjoittaat lehdestä kaikonneet, enää piirtäjä Sihto ilahduttaa joskus palstallaan.

Kiekkoilija Janne Puhakan murhasta on kovasti uutisoitu, mistä sitä on paheksuttu. Ihmisten ei pitäisi kiinnostua vääristä asioita, varsinkaan sellaisesta, jolla ei ole ”merkitystä”. Tekopyhää höpinää suuurelta osin. Ihmiset haluavat tietoja juuri sellaisesta, mikä sattuu heitä kiinnostamaan, oli sillä merkitystä tai ei.

Ylen Kulttuuriykkönen osoitti eilen, kuinaka valistuneita ja harkitun välinpitämättömiä fiksut keskustelijat ovat. Keskustelijoita  ei voinut vähemmän kiinnostaa tämä Puhakan tapaus, tuskin olivat seuranneetkaan sitä. Joku ei ollut kuullutkaan Puhakasta. Ehkä kultturikeskustelun kuuluukin yliolkaisesti etääntyä sensaatioita himoavan rahvaan aivoituksista. Minä ainakin myönnän lukeneeni kaikki silmiin osuneet tiedonmurut ja haluan muodostaa käskityksen tästä traagisesta tapauksesta.

Ehkä hygienisessä torjunnassa on kysymys myös haluttomuudesta eläytyä toisten ihmisten maailmaan. Parempi pysytellä viileän etäisyyden päässä  tosielämästä. Siellä voi törmätä ikäviin ja kiusallisiin tapauksiin, joita toiset häikäilemättä tonkivat. Sitä tekee myös taide. Puhakan ja Nordmon konflikti on kuin tarjottimella ojennettu draama kirjailijoille ja elokuvaohjaajille. Joku siihen vielä tarttuu, ja sitten riittää taas paheksuttavaa.

Kun pysyttelee omassa kuplassaan, ei kohtaa hyökkäyksiä. Ihmiselon ihanuus ja kurjuus loittonevat siedettävän kauas. On kyllä tragedioita, joista en kestä enää lisätietoja. Vanhoissakin on kyliksi kestämistä kuten Ukrainan ja Gazan tapahtumissa, mutta myös koulukiusaamiset ja perheväkivalta raastavat mieltä. Pentti Linkola sanoi joskus, että hän vihaa ihmiskuntaa ja toivoo sen enemmistölle tuhoa, mutta suree vilpittömästi läheisten ihmisten kohtaloita

Mikä tietoa lisää, se murhetta lisää. Voimme siis aina syyttä tiedonvälittäjiä, varsinkin silloin, kun he tuovat mielestämme kohtuuttoman paljon tietoa sellaisesta, josta emme välittäisi tietää yhtään mitään.

19.10.2024

Jälkihiki keskusteli jalkapallosta ja Rive Kanervan asemasta víiden tappion jälkeen. Alan olla Bubi Walleniuksen kanssa samalla linjalla: jalkapallo ei vain ole suomalaisten leipälaji. Pelit pelataan nykyisin lisäksi väärinä vuoden- ja kelloaikoina. Stadikalla sentään värjötteli täysi katsomo todistamassa, kuinka vanha jalkapallomaa Englanti vei pisteet suvereenisti kotiin.

Miten monet matsit olen ennen vanhalla Stadikalla jännännyt ja useimmiten kivalla säällä keväällä, kesällä tai alkusyksystä. No silloin ei Euroopan huipulle tähdättykään, leppoisat sarjamatsit ja maaottelut riittivät. En muista että valmentajista paljon siihen aikaan puhuttiinkaan. Kai siellä joku Tammisalo tai Viinioksa kentän laidalla huiteli. Tuliko potkuja, tuskin.

Valmentajan asema pallolajeissa on vielä julmempi kuin teatterinjohtajan. Jouko Turkka totesi aikanaan, että johtaja tulee teatteriin suurena pelastajana, kunnes huomataan, että se onkin suuri paska. Samantapainen kohtalo näyttää tulleen Kanervan osalle. Hienon uran päätteeksi häntä ollaan potkimassa pellolle. Hesari käy suoranaista kampanjaa hänen erottamisekseen. Mielestäni rumaa ja epäreilua. Kuka ulkomaan velho muka loihtisi näistä pelaajista sen kummemman kokonaisuuden?

Jalkapallosta kuten muustakin urheilusta on kadonnut henki sen jälkeen, kun raha on tullut niin hallitsevaksi tekijäksi. Jotenkin pelitkin otetaan nykyisin haudanvakavasti, analysoidaan taktisia kuvioita pikkupiirteittäin, kaikki on säänneltyä ja säännönmukaista. Tiedetään tarkalleen kuin pitää pelata. Parhaiten sen tietävät tv-kommentaattorit. Oikut, onnenosumat ja spontaanit sooloilut ovat käyneet harvinaisiksi. Ikään kuin pelaajilla ei olisi enää omaa tilaa, vaan he ovat koneiston ennalta ohjelmoituja palasia. Eipä ole enää Kai Pahlmanin kaltaisia boheemeja banaanin potkijoita.

Urheilusta puhuu ohimennen myös Jukka-Pekka Palo elämäkerrassaan, jonka on kirjoittanut Liisa Talvitie. Teatterinjohtajia ja ohjaajia hän kohtelee hienovaraisesti, vain Turkka oli vähällä saada turpiinsa. Sadistinen johtamistapa sallitiin taiteen kentillä paremmin kuin millään muulla alalla. Leif Segerstam käyttäytyi kuulemma törkeästi, mutta saa armon loistavana säveltaiteilijana. Häntä ei kai kukaan lähtenyt elinaikana syyttelemään. Myös Turkan ohjaukset saivat aikanaan kriitikot haltioitumaan.

Vanhempiaan Palo junior käsittelee suorasukaisesti, mutta pohjalla on oikeaa kunnioitusta. Miten monen taiteilijan kiintopisteenä oli aikanaan Mika ja Marjatta Waltarin koti. Siellä Tauno Palo ja Kirsti Ortolakin naitettiin, vaikka Ortola oli päätöksensä tehnyt jo koulutyttönä: tuon filmissä esiintyvän miehen minä nappaan. Romanssista ja raskaudesta tuli naisnäyttelijälle potkut Kansallisteatterista ja lähtö Tampereelle. Näin ei kai naista enää kohdeltaisi, vaan mistä tiedän mitä kulisseissa tapahtuu. Tauno Palon karisma näissä muistoissa vähän karisee, mutta ei se koskaan mihinkään katoa. Kuvassa on aina se viinapiru.

Nerokkaan ja ihaillun miehen kääntöpuoli tulee paljaana näkyviin myös Märta Tikkasen runoelmassa Århundradets kärlekssaga (1978). Lilla Teaternin uusi versio ei näytä luottaneen alkuperäisen tarinan voimaan, vaan on laimentanut sitä eräänlaiseksi teatterin leikkiharjoitukseksi. Käy ilmi, että näytelmän fiktiivinen ohjaaja on yhtä  kelvoton tyyppi kuin monologin kohdemies, hän on ryypännyt harjoitukset pommiin. Näyttelijäparka, sinänsä hellyttävä Minttu Mustakallio, joutuu selviytymään teams-konaktin avulla esityksen ongelmista. Hauska kaksitasoinen idea jää vain vajaaksi, kun katsoja ei tutustu sen paremmin tähän ohjaajaluuseriin ja näyttelijän ex-flammaan. Sanoma tulee kuitenkin selväksi: kaikki ne miehet on samanlaisia…

Taiteilijoitten moraaliin isketään Venäjällä vähän kovemmin kuin meillä liberaalissa lännessä. Nyt siellä joku järjestö ahdistelee taas rokkareita ja räppäreitä. Sensuuri kiristyy, taidetta pannaan ruotuun kuin vanhoina stalinistisina aikoina. Oli meilläkin ennen yritystä, taiteilijat itse pyrkivät järjestövoimin ojentamaan toisiaan oikeaan uskoon. Entiset taistolaiset muistelevat niitä aikoja lempeän ymmärtäväisesti, niin myös eri-ikäiset Jukka-Pekka Palo ja Aulikki Oksanen. Vieläkö on paljon taistelumuistoja reservissä vai jokohan kaikki ovat tavalla tai toisella puhdistautuneet.

Sensuurista on hentoisia merkkejä näilläkin palstoilla. Täysin asiallinen matkakirjoutukseni Romaniasta ja Tomiista on poistettu Facebookista, ties mistä syystä. Tämä oli toinen kerta lyhyessä ajassa. Nämä ovat tietysti aivan mariginaalisia oireita, mutta hyvä aina tiedostaa, että sinuakin valvotaan…

14.10.2024

Veikko Lavin mukaan jokainen ihminen on laulun arvoinen. Epäillä tuota hiukan sopii. Samalla voi miettiä, oliko varas, huijari ja kiristäjä Minna Craucher (Maria Lindell 1891-1932)  todella peräti laulunäytelmän arvoinen.

Ilmeisesti oli, koska näytelmä hänestä on tehty. Mitään kovin mainittavaa hän ei elämänsä aikana saavuttanut. Antisankari on monesti kiinnostanut yleisöä, mutta silloin hänessä pitäisi olla jotakin erityistä ja sovittavaa. Persoonallista säkenöintiä, huumoria, selviytymisen taitoa? Mitään näistä on vaikea tavoittaa Minna Craucherin totisesta henkilöstä. Lahjakkain hän oli valehtelijana,  teeskentelijänä ja pyrkyrinä. Köyhä hämeenkyröläistyttö kiipesi näillä avuilla korkealle, kunnes putosi. Mika Waltari ei ollut hänen uhreistaan ainoa, joka tunsi helpotusta Craucherin kuoltua.

Aino Pennasen, Eeva Konnun ja Riikka Oksasen antama kuvaus ei ainakaan pyri kiillottamaan Craucherin mainetta. Kielteistä naisenergiaa hänestä löytyi yllin kyllin. Hänestä ei saa millään unohdettua, esiin kohotettavaa naiskohtaloa, sillä hänestä on surullisia jälkiä useissa muistelmissa ja elämäkerroissa. Hänen metkunsa eivät ole edes kovin kiehtovia, koska ne järjestään epäonnistuivat. Hänen tempauksensa olivat banaaleja, mauttomia ja läpinäkyviä. Osa tehosi hetken  hänen aikalaisiinsa.

Tuoko Espoon Teatterin musikaali Minna Craucher jotakin uutta tähän makaaberiin henkilökuvaan? Ainakin se roiskii kosolti väriä sinänsä vähäpätöisiin tapahtumiin. Historian yksityisiä käänteitä liioitellaan suruttomsti. Minna oli Tulenkantajien mesenaatti jonkin aikaa, mutta hänen romanssiyritelmänsä päättyivät surkuhupaisasti. Olavi Paavolaista ilmeisesti kiehtoi raavas paheellisuus enemmän kuin eroottinen vetovoima. Lehtensä ilmoitustenhankkijana Craucher hankki enimmäkseen velkoja.

Esitys toistaa kliseitä synnillisistä runoilijoista heitä erityisesti yksilöimättä. Kliseet vaihtuvat väärennöksiksi, kun siirrytään Lapuan liikkeen aikoihin. Historia saa korneja korostuksia. Lapualaiset ovat mustatakkinen, aseita heulutteleva fascistisakki. Todellisuudessa kysymyksessä oli vahva talonpoikaisliike, joka varoi aseiden käyttöä. Talonpoikaismarssilla aseet kiellettiin jäseniltä seurausten pelossa. Liikkeen johtajasta Vihtori Kosolasta esitys tekee tietysti raivoavan mielipuolen. Oikeamman kuvan tarjoaa Jukka-Pekka Pietiäisen vuoden takainen kirja Vihtori Kosola, jossa miehestä syntynyttä myyttiä kriittisesti tarkistetaan. Sitä ei löydy esityksen sinänsä runsaasta taustamateriaalista. Teatteri vahvistaa Kosolan myyttiä sitä vastoin yli äyräiden.

Minnaa pidettiin jopa Kosolan rakastajattarena, mutta tämänkin arvelun Pietiäinen tyrmää.  Olkoon teatterilla oikeus mielikuvitukseen, kun se journalismin puolella on kielletty. Silti kun esitys päättyy päähenkilön unenomaiseen toivefantasiaan valtapyyteittensä toteutumisesta ja ”niskalaukauksista saunan takana”, saavutetaan jo eräänlainen kostonhaaveiden kliimaks, jonka vain luova taide voi meille tarjota. Lapuan liikkeen loppu oli huomattavasti vaimeampi tussahdus.   Sitä esityksessä ei kuvata.

Tietysti teatterilla on omat keinonsa ja tavoitteensa eikä niihin kuulu historiallinen totuus tai edes todenmukaisuus. On synnytettävä tunteita. Musiikki on reipasta, meno hulvatonta ja tapahtumien ääriviivat vähän sinne päin. Yksi asia tosissaan ihmetyttää. Miksi näissä esityksissä historian henkilöt halutaan nykyisin vieroittaa mahdollisimman kauas esikuvistaan? Olisiko mahdotonta pukea Olavi Paavolainen hänen tyylinsä mukaisesti eikä joksikin kirjavaksi markkinapelleksi? Voisiko Vihtori Kosola olla ulkoisesti maanläheinen talonpoika eikä riehuva rosvopäällikkö? Voisivatko runoilijat Elina Vaara, Katri Vala tai Uuno Kailas olla muutakin kuin ohuita nimeltä mainittuja marionetteja?

Esittävän taiteen valtavirtaus kammoaa meillä ”näköishahmoja”, mieluiten henkilöiden on oltava ainakin sukupuoleltaan vaihdokkaita. Kun tulin katsoneeksi telkkarista millintarkasti uunituoreeseen lähihistoriaan tähtäävää kuvausta Yorkin herttuan Andrew’n kujanjuoksusta Englannissa, syvä huokaus pääsi. Miksi fiktiivinen laatu ja historian heijastavuus käsitetään niin eri tavoin kahdessa eri kulttuurissa? Pelkästä resurssien erikokoisuudesta ei voi olla kysymys.

5.10.2024