Heti matkalta palattuani alkoi tapahtua. Kohtasin Matti Klingen näköisen miehen Kansalliskirjastossa, kun Kai Ekholmin kokoama kirja julkistettiin. Dynaamisesti, osin pateettisesti, osin paradoksaalisesti kirjoitettu alku vetäisi mukaansa. Klinge kasvaa kokoaankin suuremmaksi, ja samalla hänen historiannäkemystään ja tutkimusmetodejaan arvostellaan ankarasti. Kiinnostavaa historianfilosofista, tapakulttuurista ja elämänkatsomuksellista aallokkoa!
Vaikuttavin artikkeli tähän saakka on Björn Wahlroosin totaalinen teilaus Klingen yksisilmäisestä, ranskalaisvoittoisesta historiantulkinnasta. Wahlroosin mukaan Klinge kohautti olkaansa paljon ranskalaista tärkeämmälle anglosaksisen parlamentarismin linjalle. On myös paljon arvostavia, kauniin kunnioittavia arvioita. Mutta aina Klinge tuntuu joltakin kulmalta ihmisiä hiertävän, niin omalla tavallaan ylivoimainen ja epäsuomalainen ilmestys hän kokonaisuudessaan oli. Wahlroos katsoo, ettei hän kuitenkaan yltänyt Kustaa Mauri Armfeltin merkitykseen poliittisesti, mitä asemaa hän ainakin ajoittain näyttää tavoitelleen.’
Näytteenä Klingen kyvystä reagoida nopeasti eri hengenaloja yhdistäviin ilmiöihin muistuu mieleeni pieni tapaus. F. E. Sillanpään juhlavuonna 1988 kerroin jossakin tilaisuudessa meneväni esitelmöimään aiheesta seuraavaksi Kuopioon. ”Mitä, Sillanpää Kuopiossa!”, Klinge hämmästyi. ”Sehän on kuin Ovidius Tomiissa.”
Tästä loikkaankin Hämeenkyröön, missä julkistettiin kovin toisenlainen teos: opetusneuvos Kauno Perkiömäen muistelmateos Kyröläistä kulttuuria härmäläisin maustein. Jos oli Klinge monialainen ja kaikkialle ehtivä vaikuttaja, paljon sai aikaan myös erittäin sinnikäs kansalaisopiston rehtori Perkiömäki omalla toimikentällään. Olimme perustamassa yhdessä Myllykolun Kesäteatteria ja Sillanpään Suven monia tapahtumia, esitelmiä, seminaareja, konsertteja ja taidenäyttelyitä sisältänyttä kulttuuriviikkoa. Paljossa muussakin Perkiömäki heilui Pirkanmaan savimultakulttuurin piirissä. Nyttemmin myytyä Heiskaa hän oli talkoilemassa pystyyn ja sen teatteria, kirkko-oopperoita ja kaikenlaista. Näilläkin oli konkreettinen merkityksensä siinä missä lukemattomilla rahastoilla, säätiöillä ja arvokkailla kuppikunnilla, joissa Klinge oli säätämässä tasavallan arvojärjestyksiä.
Kauno saavutti samalla 85 vuoden virstanpylvään, mitä kyröläisin ja vähän pohjalaisinkin (juhlija on kotoisin Härmästä) voimin juhlistimme. Väsymättömän aktivistin vahvin piirre on ollut kyky innostua aina uusista hankkeista, mikä ei todellakaan ole yleistä Kyrön sarvipäiden keskuudessa. Tuskin olisin minäkään paljon täällä päin harrastellut, ellei mustapartainen rehtori olisi minua kiskaissut Helsingistä teatterihommiin kesällä 1972. Sille tielle jäin hillumaan kohtuuttomankin pitkäksi aikaa.
Kun Kauno yritti perustaa myös Sillanpää-akatemiaa (mikä ei onnistunut), esitin nyt puolivakavissani, että perustetaan sen sijaan Kauno-akatemia ja vakiinnutetaan samalla Kaunon juhlaviikko (aiheina mm. kaunokirjallisuus, kaunopuheisuus, kaunokirjoitus, kaunoluistelu) aina näin syyskuussa. No monitoimija Katariina Pylsy näyttää heti ottaneen heiton tosissaan, saas nähdä.
Menneet vuosikymmenet liukuivat silmissäni myös, kun luin Helena Ruuskan kirjoittaman elämäkerran Aulikki Oksasesta. Eloisaa ja myötäelävää kuvausta helakan lemmenrunoilijan ja kumouslaulajan iloista ja suruista. Oksasta ei oikeastaan pitäisi koristaa millään epiteetillä tai märitelmällä, koska hän näyttää nistä herkästi loukkaantuvan. Olkoon hän siis taiteilija sui generis, nautittava on aina hänen sanallinen innoituksensa.
Hän tekee sen ihmetempun, että sekä tunnustaa edelleen aatteensa että vapautuu taistelevasta nuoruushurmastaan. Hän ikään kuin luiskahtaa runollisesti irti aatetovereitaan rasittavista tilitysvaateista. Pettymyksistä ja kommunismin romahduksista hän selvisi näköjään elämänhaluisen sujuvasti toisin kuin totisempi toveri Seppo Toiviainen. Kuuntelin viikolla Ben Zyskowiczin ajatuksia Agricolan senioriluennolla, jolloin hän suhtautui aika skeptisesti entisten taistolaisten rehellisyyteen näissä tilinteoissa. Ei Oksanen yritäkään pohjaan saakka eikä moni muu, Lauri Hokkanen on tähän asti karskein entisyyden kalistelija.
Minua kiinnosti tietysti Mikko Niskasen henkilökuva entisen rakastettunsa muistamana. Kauniisti ja vahvasti miehen kuva piirtyy vailla joidenkin naisten jälkiräpättävää katkeruutta. Aulikilla ei ole tarvetta kaataa haikeaa pettymystään miehen niskaan. Harva kertoo asioista näin avoimesti ja syyttelemättä. Elämäkerrasta kasvaa myöhemmin miltei perheromaani iloineen ja suruineen.
Helena Ruuska kirjoittaa kuin yksi luotetuista perheenjäsenistä, ymmärtävästi eläytyen, suoraan ja hienovaraisesti, sopivasti tasapainoillen. Oksasen tuotantoakin hän esittelee varsin kattavasti, ei tietenkään erityisen porautuvasti tai arvottavasti, mutta silti niin kiinnostavasti, että moniin lukematta jääneisiin kirjoihin tekee mieli nyt tarttua. Näin elämäkerta täyttää tarkoituksensa.
22.9.2024