Miltei Guci-hotellini kulman takaa kulkee Constantan pääkatu Boulevard Tomis. Nimi muistuttaa paikan historiasta. Sitä lähdin kulkemaan.

Ohitin ensin taidemuseon, vanhan apteekin, kaupungintalon, pikkupuoteja ja aukion, jonka keskellä kohoaa naarassusi, Romuluksen ja Remuksen patsas. Vanha roomalaisen provinssin kaupunki tunnustaa juurensa.

Bulevardi kapenee ja laskeutuu lukuisien terassien, bistrojen ja kahviloiden lomitse kohti toria, josta erotan jo kaukaa korkean jalustan ja ihmishahmon sen huipulla. Siinä hän nyt sitten seisoo, itse Ovidius, alakuloisena pää painuksissa, mutta arvokkaana, karkotettuna mutta ei lyötynä. Kunniapaikan hän on saanut tässä muinoin viheliäisessä kyläpahasessa, jota hän ei lakannut viimeisissä valitusrunoissaan sättimästä.

Täällä hän virui maanpaossa elämänsä viimeiset kymmenen vuotta ja rukoili joka päivä paluuta kotiin Roomaan, mutta keisari Augustus ei koskaan heltynyt eikä armahtanut häntä. Patsaan jalusta ilmoittaa hänet haudatun tälle paikalle, mutta tosiasiassa hänen hautansa sijaintia ei tiedetä. Hänet haluttiin pyyhkäistä olemattomiin, mutta runoissaan hän vakuutti elävänsä ainakin 200 vuotta. Hän on elänyt kymmenen kertaa pitempään.

Patsaan takana on kansallismuseo, jonka kokoelmia ryhdyn suurin toivein tutkimaan. Mutta suoranaisesti ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta ei löydy mitään, vain ruukkuja, laseja, karahveja, koruja, aseita. Etsin havaintoa asuinpaikasta, jonka kaltaiseen runoilija kenties suljettiin. Ensimmäisei jäännökset ovat peräisin toiselta vuosisadalta, nekin vähän epäperäisiä havainnekuvia.

Eteisaulassa on ovi ja sen päällä teksti: ”Ovidius, tutkimuskeskus”. No sinne! Vaksina on valpas  nainen, joka ei päästä pitemmälle, vaikka kuinka vannon asiallisia tarkoitusperiäni. Olen Suomesta professori, tutkin Ovidiuksen jälkiä! Hän pitää ilmeettömästi oven kiinni. Selitykseni millään kielellä eivät tehoa. No pitäköön tutkimuskeskuksensa hitto vieköön.

Tyydyn kiertelemään muilla osastoilla, varsinkin viimeisen kerroksen kuvaukset kommunismin ajasta ja sitten Ceausescun kaudesta ovat kammottavaa katseltavaa. Alan jo masentua moninkertaisesti.

Mutta ei hätää, olen varannut oppaan lauantaipäiväksi. Hän varmasti selvittää tilanteen. Odotan sytyttävää naisopasta, mutta hotellin aulassa minua odottaa salskea iloisesti hymyilevä kaveri. Hän johdattaa valaisevalle kävelylle vanhaan kaupunkiin ja sen eteläkärkeen. Kova tuuli nostattaa Mustanmeren tyrskyjä, suorastaan myrskyä enteilee. Näitä samoja rantoja Ovidius on aikanaan ikävissään tuijottanut.

Entäs se tutkimuskeskus? Kuulen, että se on vain ristitty Ovidiuksen mukaan, ei siellä kuulemma ole mitään häntä koskevaa. Se on oikeastaan museon arkisto ja varasto. Täällä vain mielellään käytetään Ovidius-leimaa eri tarkoituksiin. Rautatieaseman seinässäkin oli kookas muistotaulu karkotetusta runoilijasta. Selvä juttu. Sitä paitsi Ovidiuksen oleilusta täällä ei tiedetää mitään täsmällistä, opas vakuuttaa. Tilaa jää kuvitelmille.

Vähän tukea saan taidemuseon hienoista kokoelmista. Siellä on paljon maisemia, rannikkoa, kallioita, peltoa, metsänreunoja, kansan elkämää. Vaikka teokset ovat 1700- ja 1800-luvuilta, maisemien pääpiirteet ovat tuskin siihen mennessä muuttuneet. Jylhää, karun komeaa, ei kovin houkuttelevaa. Pieniä taloja jyrkänteiden kupeessa, aallot tyrskyävät valkopäisinä. Varsin julma karkotuspaikka. Ovidius-parka.

Mutta hän ei lakannut kirjoittamasta. Luen hänen runokirjeitään Tristia ja Ex Ponto alkukielellä ja käännöksinä. Sama teema toistuu, oman kohtalon valitus, syyttömyyden vakuuttelu. Runoilija lähettää kuvitelmissaan kirjansa Roomaan, kun ei itse sinne pääse. ”Kerro kirja kaikille, jotka minut vielä muistavat, että olen elossa. Mutta älä sano kenellekään, että voin hyvin.”

Nykypäivän Romania vaikuttaa suorastaan edistyneeltä EU-maalta. En pelkää edes taskuvarkaita. Nautin syyskesän helteestä, käyn laajalla hiekkarannalla ja uskaltaudun jopa uimaan. Tämähän on lomaparatiisi, mutta turisteja ei näy. Oma väki loikoilee aurinkotuoleilla ja polskuttelee rantavesissä. Ylhäällä törmällä on hyviä kalatavernoita. Juon valkoviiniä ja tähyilen horisonttiin. Tämä oli Ovidiuksen osa. Toivottavasti hän sai edes kelvollista falernolaisviiniä.

Koulut ovat vasta alkamassa. Miten eri tavoin sitä juhlitaan kuin meillä. Koululaiset istuvat pehmeässä illassa perheidensä kanssa tai omissa porukoissaan pöydissä, jotka on kannettu keskelle bulevardia. Liikenne on pysäytetty. Kukaan ei  riehu kännissä, koulujen alkamisaamuna kadut täyttyvät valkopaitaista ja kravattikaulaisista mallioppilaista. Somalta näyttää.

Paljon voisin kertoa kodikkaasta hotelli Gucista, sen lempeän mehevästä resparouvasta, huimien näköalojen kattoterassista aamiaisineen, suuresta apartementoksestani, jonka televisio näyttää komella kanavalla pelkkää jalkapalloa, neljännellä tennistä, viidennellä nyrkkeilyä tai pyöräilyä – ja vasta kuudellenna kanavalla uutisia.

Kaupungilla palvelukulttuuri on yrmeähköä. Kukaan ei totisesti yritä heittää sisään ravintolaansa. Päinvastoin tuntuu, että harmistuvat kun joku poikkeaa ja keskeyttää tarjoilijoiden rupattelun. Terasseilla juodaan kahvia tai olutta, harva ruokailee ulkona. Aika kuluu hitaasti, kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään. Viihdyn Tomiissa valitettavasti paljon paremmin kuin Ovidius aikanaan. Tosin myönnettäköön, kylä on kehittynyt, viivyin vähän lyhyemmän ajan ja vapaasta tahdostani.

14.9.2024