Panu Rajala

Perjantaina sattui korvaan kulttuuriykkösen keskustelussa yllättävä väite. Puhuivat tietysti Eduskuntatalon pylväiden värjäyksestä, mikä hetkeksi piristi jylhän talon ulkoasua.(Emmi Korhonen/Lehtikuva)

Virpi Hämeen-Anttila ihmetteli, miksi ollaan niin pöyristyneitä demokratian vastaisesta hyökkäyksestä. Hänen mukaansa talon sisälläkin on paljon voimia, jotka eivät kunnioita demokratiaa tai toimi sen arvojen edellyttämällä tavalla.

Hetkinen. Keitähän nämä tahot nyt ovatkaan? Äkkiä tulee mieleen Vasemmistoliiton edustaja Anna Kontula, joka on tunnustanut, ettei enää usko demokratian keinoihin edistää oikeita asioita. Hän ei enää jatka eduskunnassa. Onko talossa muitakin vastaavia uskonsa menettäneitä?

No totta kai syyllisiä demokratian halvennukseen olisi etsittävä ensimmäiseksi persujen konnastosta. Mutta onko siellä joku vastustanut demokratiaa sinänsä? Jos ei aina äänestä edistyneistön toivomalla tavalla, ei se sinänsä tarkoita demokratian vastustamista saati sen halventamista. Ministeri Taviokin tekee päätöksiään toimivaltuuksiensa puitteissa. Aika tarkkaan talossa ymmärtääksei noudatetaan säädettyjä ja sovittuja pelisääntöjä.

Joskus oli toisin. Kansandustaja Eino Pekkala tempaistiin 1930 suoraan perustuslakivaliokunnan kokouksesta autoon ja kyydittiin Lapualle. Varapuhemies Väinö Hakkila otettiin kiinni kesämökkimatkalla ja istutetiin muurahaispesään. Näissä tapauksissa voi kieltämättä havaita eduskunnan ja demokratian vastaista mielialaa. Myöhempiä tapauksia on vähän, muistuu vain mieleen Veikko Vennamon uloskanto istunnosta jonkun viivytyskeskustelun aikana. Kukaan persuista ei ole toistaiseksi yltänyt samaan.

Aika harva on nyttemmin puheissaankaan vastustanut demokratiaa sisänsä. Historioitsijana Matti Klinge muistutti, että demokratia ei ole mikään itseisarvo. Tosin en muista hänen esitelleen muita vaikutuskeinoja. Vanhan valtaukseen ja ylioppilaiden suoraaan toimintaan hän suhtautui myönteisesti, vaikka kuului vastapuolen eliittiin. Demokratia on hidasta, harmaata ja ikävää, jos pitäisi äkkiä saada aikaan muutoksia. Sen mukaan meillä kuitenkin etupäässä mennään.

Elokapina synnyttää puhetta ja päivittelyä, mutta käytännön uudistukset antavat odottaa itseään. Pentti Linkola yllytti luonnonpuolustajia suoraan väkivaltaan, mutta pysyi itse usuttamistaan aikeista sivussa. Sitten on näitä oikeita suoran toiminnan miehiä kuten Putin, Netanjahu ja Donald Trump, joka järjesti näyttävän demokratian vastaisen performanssin Capitoliumilla neljä vuotta sitten. Jos hän ei voita marraskuun vaaleja, lisää samanlaista on luvassa.

Värjäreitä oli liikkeellä kesällä myös Elias Lönnrotin patsaalla. Töhrijät tahtoivat osoittaa, että Kalevalan kokoaja oli itse asiassa konnamainen kolonialisti, joka keräsi runot Kauko-Karjalan köyhälistön suusta ja keitti niistä sitten muka suomalaisen kansalliseepoksen. Syytökset tuskin muuttavat runoteoksen rakennetta tai sisältöä saati horjuttavat sen mainettakaan. Mutta tietysti töhrijät voivat koota rinnalle toisen ja aidommin karjalaisen eepoksen. Esitöitä on jo tehtykin.

Huomenna menen onnittelemaan 80 vuotta täyttävää tohtori Senni Timosta, vanhojen runojemme armoitettua asiantuntijaa. Senni tuntee tietysti nämä poikkipuoliset Karjala-aktivistit ja on heitä kuunnellut, mutta ei hänkään voi hyväksyä Lönnrotin häpäisyä. Radikaali intomieli ryöppyää usein  överiksi ja kääntyy toimillaan hyviäkin tarkoituksia vastaan.

Näin on siis saatu sutatuksi kaksi pyhää kansallista symbolia, Eduskuntatalo ja Elias Lönnrot. Mitä seuravaksi? Tuomiokirkkoa on jo heijastettu vaikka millä värivaloilla, että lisä ei ketään hätkähdyttäisi. Mutta Mannerheim on hevosensa selässä saanut olla aika hyvässä rauhassa, vaikka monella on häntäkin vastaan yhtä ja toista hampaan kolossa. Aikamme sotaisissa paineissa siinä olisi otollinen kohde, jos vain näkökulma keksittäisiin. Olihan Mannerheim taatusti epädemokraattinen soturi ja marsalkka, tosin lyhytaikainen presidenttikin, mutta ei mikään kansanvallan koriste. Ehkä jotkut jo lataavat värisuihkuttimia  käyttökuntoon. Vai olisiko pieni pommi hevosen alla vielä parempi huomion herättäjä? En silti suosittele.

28.9.2024

Heti matkalta palattuani alkoi tapahtua. Kohtasin Matti Klingen näköisen miehen Kansalliskirjastossa, kun Kai Ekholmin kokoama kirja julkistettiin. Dynaamisesti, osin pateettisesti, osin paradoksaalisesti kirjoitettu alku vetäisi mukaansa. Klinge kasvaa kokoaankin suuremmaksi, ja samalla hänen historiannäkemystään ja tutkimusmetodejaan arvostellaan ankarasti. Kiinnostavaa historianfilosofista, tapakulttuurista ja elämänkatsomuksellista aallokkoa!

Vaikuttavin artikkeli tähän saakka on Björn Wahlroosin totaalinen teilaus Klingen yksisilmäisestä, ranskalaisvoittoisesta historiantulkinnasta. Wahlroosin mukaan Klinge kohautti olkaansa paljon ranskalaista tärkeämmälle anglosaksisen parlamentarismin linjalle. On myös paljon arvostavia, kauniin kunnioittavia arvioita. Mutta aina Klinge tuntuu joltakin kulmalta ihmisiä hiertävän, niin omalla tavallaan ylivoimainen ja epäsuomalainen ilmestys hän kokonaisuudessaan oli. Wahlroos katsoo, ettei hän kuitenkaan yltänyt Kustaa Mauri Armfeltin merkitykseen poliittisesti, mitä asemaa hän ainakin ajoittain näyttää tavoitelleen.’

Näytteenä Klingen kyvystä reagoida nopeasti eri hengenaloja yhdistäviin ilmiöihin muistuu mieleeni pieni tapaus. F. E. Sillanpään juhlavuonna 1988 kerroin jossakin tilaisuudessa meneväni esitelmöimään aiheesta seuraavaksi Kuopioon. ”Mitä, Sillanpää Kuopiossa!”, Klinge hämmästyi. ”Sehän on kuin Ovidius Tomiissa.”

Tästä loikkaankin Hämeenkyröön, missä julkistettiin kovin toisenlainen teos: opetusneuvos Kauno Perkiömäen muistelmateos Kyröläistä kulttuuria härmäläisin maustein. Jos oli Klinge monialainen ja kaikkialle ehtivä vaikuttaja, paljon sai aikaan myös erittäin sinnikäs kansalaisopiston rehtori Perkiömäki omalla toimikentällään. Olimme perustamassa yhdessä Myllykolun Kesäteatteria ja Sillanpään Suven monia tapahtumia, esitelmiä, seminaareja, konsertteja ja taidenäyttelyitä sisältänyttä kulttuuriviikkoa. Paljossa muussakin Perkiömäki heilui Pirkanmaan savimultakulttuurin piirissä. Nyttemmin myytyä Heiskaa hän oli talkoilemassa pystyyn ja sen teatteria, kirkko-oopperoita ja kaikenlaista. Näilläkin oli konkreettinen merkityksensä siinä missä lukemattomilla rahastoilla, säätiöillä ja arvokkailla kuppikunnilla, joissa Klinge oli säätämässä tasavallan arvojärjestyksiä.

Kauno saavutti samalla 85 vuoden virstanpylvään, mitä kyröläisin ja vähän pohjalaisinkin (juhlija on kotoisin Härmästä) voimin juhlistimme. Väsymättömän aktivistin vahvin piirre on ollut kyky innostua aina uusista hankkeista, mikä ei todellakaan ole yleistä Kyrön sarvipäiden keskuudessa. Tuskin olisin minäkään paljon täällä päin harrastellut, ellei mustapartainen rehtori olisi minua kiskaissut Helsingistä teatterihommiin kesällä 1972. Sille tielle jäin hillumaan kohtuuttomankin pitkäksi aikaa.

Kun Kauno yritti perustaa myös Sillanpää-akatemiaa (mikä ei onnistunut), esitin nyt puolivakavissani, että perustetaan sen sijaan Kauno-akatemia ja vakiinnutetaan samalla Kaunon juhlaviikko (aiheina mm. kaunokirjallisuus, kaunopuheisuus, kaunokirjoitus, kaunoluistelu) aina näin syyskuussa. No monitoimija Katariina Pylsy näyttää heti ottaneen heiton tosissaan, saas nähdä.

Menneet vuosikymmenet liukuivat silmissäni myös, kun luin Helena Ruuskan kirjoittaman elämäkerran Aulikki Oksasesta. Eloisaa ja myötäelävää kuvausta helakan lemmenrunoilijan ja kumouslaulajan iloista ja suruista. Oksasta ei oikeastaan pitäisi koristaa millään epiteetillä tai märitelmällä, koska hän näyttää nistä herkästi loukkaantuvan. Olkoon hän siis taiteilija sui generis, nautittava on aina hänen sanallinen innoituksensa.

Hän tekee sen ihmetempun, että sekä tunnustaa edelleen aatteensa että vapautuu taistelevasta nuoruushurmastaan. Hän ikään kuin luiskahtaa runollisesti irti aatetovereitaan rasittavista tilitysvaateista. Pettymyksistä ja kommunismin romahduksista hän selvisi näköjään elämänhaluisen sujuvasti toisin kuin totisempi toveri  Seppo Toiviainen. Kuuntelin viikolla Ben Zyskowiczin ajatuksia Agricolan senioriluennolla, jolloin hän suhtautui aika skeptisesti entisten taistolaisten rehellisyyteen näissä tilinteoissa. Ei Oksanen yritäkään pohjaan saakka eikä moni muu, Lauri Hokkanen on tähän asti karskein entisyyden kalistelija.

Minua kiinnosti tietysti Mikko Niskasen henkilökuva entisen rakastettunsa muistamana. Kauniisti ja vahvasti miehen kuva piirtyy vailla joidenkin naisten jälkiräpättävää katkeruutta. Aulikilla ei ole tarvetta kaataa haikeaa pettymystään miehen niskaan. Harva kertoo asioista näin avoimesti ja syyttelemättä. Elämäkerrasta kasvaa myöhemmin miltei perheromaani iloineen ja suruineen.

Helena Ruuska kirjoittaa kuin yksi luotetuista perheenjäsenistä, ymmärtävästi eläytyen, suoraan ja hienovaraisesti, sopivasti tasapainoillen. Oksasen tuotantoakin hän esittelee varsin kattavasti, ei tietenkään erityisen porautuvasti tai arvottavasti, mutta silti niin kiinnostavasti, että moniin lukematta jääneisiin kirjoihin tekee mieli nyt tarttua. Näin elämäkerta täyttää tarkoituksensa.

22.9.2024

Miltei Guci-hotellini kulman takaa kulkee Constantan pääkatu Boulevard Tomis. Nimi muistuttaa paikan historiasta. Sitä lähdin kulkemaan.

Ohitin ensin taidemuseon, vanhan apteekin, kaupungintalon, pikkupuoteja ja aukion, jonka keskellä kohoaa naarassusi, Romuluksen ja Remuksen patsas. Vanha roomalaisen provinssin kaupunki tunnustaa juurensa.

Bulevardi kapenee ja laskeutuu lukuisien terassien, bistrojen ja kahviloiden lomitse kohti toria, josta erotan jo kaukaa korkean jalustan ja ihmishahmon sen huipulla. Siinä hän nyt sitten seisoo, itse Ovidius, alakuloisena pää painuksissa, mutta arvokkaana, karkotettuna mutta ei lyötynä. Kunniapaikan hän on saanut tässä muinoin viheliäisessä kyläpahasessa, jota hän ei lakannut viimeisissä valitusrunoissaan sättimästä.

Täällä hän virui maanpaossa elämänsä viimeiset kymmenen vuotta ja rukoili joka päivä paluuta kotiin Roomaan, mutta keisari Augustus ei koskaan heltynyt eikä armahtanut häntä. Patsaan jalusta ilmoittaa hänet haudatun tälle paikalle, mutta tosiasiassa hänen hautansa sijaintia ei tiedetä. Hänet haluttiin pyyhkäistä olemattomiin, mutta runoissaan hän vakuutti elävänsä ainakin 200 vuotta. Hän on elänyt kymmenen kertaa pitempään.

Patsaan takana on kansallismuseo, jonka kokoelmia ryhdyn suurin toivein tutkimaan. Mutta suoranaisesti ajanlaskumme ensimmäiseltä vuosisadalta ei löydy mitään, vain ruukkuja, laseja, karahveja, koruja, aseita. Etsin havaintoa asuinpaikasta, jonka kaltaiseen runoilija kenties suljettiin. Ensimmäisei jäännökset ovat peräisin toiselta vuosisadalta, nekin vähän epäperäisiä havainnekuvia.

Eteisaulassa on ovi ja sen päällä teksti: ”Ovidius, tutkimuskeskus”. No sinne! Vaksina on valpas  nainen, joka ei päästä pitemmälle, vaikka kuinka vannon asiallisia tarkoitusperiäni. Olen Suomesta professori, tutkin Ovidiuksen jälkiä! Hän pitää ilmeettömästi oven kiinni. Selitykseni millään kielellä eivät tehoa. No pitäköön tutkimuskeskuksensa hitto vieköön.

Tyydyn kiertelemään muilla osastoilla, varsinkin viimeisen kerroksen kuvaukset kommunismin ajasta ja sitten Ceausescun kaudesta ovat kammottavaa katseltavaa. Alan jo masentua moninkertaisesti.

Mutta ei hätää, olen varannut oppaan lauantaipäiväksi. Hän varmasti selvittää tilanteen. Odotan sytyttävää naisopasta, mutta hotellin aulassa minua odottaa salskea iloisesti hymyilevä kaveri. Hän johdattaa valaisevalle kävelylle vanhaan kaupunkiin ja sen eteläkärkeen. Kova tuuli nostattaa Mustanmeren tyrskyjä, suorastaan myrskyä enteilee. Näitä samoja rantoja Ovidius on aikanaan ikävissään tuijottanut.

Entäs se tutkimuskeskus? Kuulen, että se on vain ristitty Ovidiuksen mukaan, ei siellä kuulemma ole mitään häntä koskevaa. Se on oikeastaan museon arkisto ja varasto. Täällä vain mielellään käytetään Ovidius-leimaa eri tarkoituksiin. Rautatieaseman seinässäkin oli kookas muistotaulu karkotetusta runoilijasta. Selvä juttu. Sitä paitsi Ovidiuksen oleilusta täällä ei tiedetää mitään täsmällistä, opas vakuuttaa. Tilaa jää kuvitelmille.

Vähän tukea saan taidemuseon hienoista kokoelmista. Siellä on paljon maisemia, rannikkoa, kallioita, peltoa, metsänreunoja, kansan elkämää. Vaikka teokset ovat 1700- ja 1800-luvuilta, maisemien pääpiirteet ovat tuskin siihen mennessä muuttuneet. Jylhää, karun komeaa, ei kovin houkuttelevaa. Pieniä taloja jyrkänteiden kupeessa, aallot tyrskyävät valkopäisinä. Varsin julma karkotuspaikka. Ovidius-parka.

Mutta hän ei lakannut kirjoittamasta. Luen hänen runokirjeitään Tristia ja Ex Ponto alkukielellä ja käännöksinä. Sama teema toistuu, oman kohtalon valitus, syyttömyyden vakuuttelu. Runoilija lähettää kuvitelmissaan kirjansa Roomaan, kun ei itse sinne pääse. ”Kerro kirja kaikille, jotka minut vielä muistavat, että olen elossa. Mutta älä sano kenellekään, että voin hyvin.”

Nykypäivän Romania vaikuttaa suorastaan edistyneeltä EU-maalta. En pelkää edes taskuvarkaita. Nautin syyskesän helteestä, käyn laajalla hiekkarannalla ja uskaltaudun jopa uimaan. Tämähän on lomaparatiisi, mutta turisteja ei näy. Oma väki loikoilee aurinkotuoleilla ja polskuttelee rantavesissä. Ylhäällä törmällä on hyviä kalatavernoita. Juon valkoviiniä ja tähyilen horisonttiin. Tämä oli Ovidiuksen osa. Toivottavasti hän sai edes kelvollista falernolaisviiniä.

Koulut ovat vasta alkamassa. Miten eri tavoin sitä juhlitaan kuin meillä. Koululaiset istuvat pehmeässä illassa perheidensä kanssa tai omissa porukoissaan pöydissä, jotka on kannettu keskelle bulevardia. Liikenne on pysäytetty. Kukaan ei  riehu kännissä, koulujen alkamisaamuna kadut täyttyvät valkopaitaista ja kravattikaulaisista mallioppilaista. Somalta näyttää.

Paljon voisin kertoa kodikkaasta hotelli Gucista, sen lempeän mehevästä resparouvasta, huimien näköalojen kattoterassista aamiaisineen, suuresta apartementoksestani, jonka televisio näyttää komella kanavalla pelkkää jalkapalloa, neljännellä tennistä, viidennellä nyrkkeilyä tai pyöräilyä – ja vasta kuudellenna kanavalla uutisia.

Kaupungilla palvelukulttuuri on yrmeähköä. Kukaan ei totisesti yritä heittää sisään ravintolaansa. Päinvastoin tuntuu, että harmistuvat kun joku poikkeaa ja keskeyttää tarjoilijoiden rupattelun. Terasseilla juodaan kahvia tai olutta, harva ruokailee ulkona. Aika kuluu hitaasti, kenelläkään ei tunnu olevan kiire mihinkään. Viihdyn Tomiissa valitettavasti paljon paremmin kuin Ovidius aikanaan. Tosin myönnettäköön, kylä on kehittynyt, viivyin vähän lyhyemmän ajan ja vapaasta tahdostani.

14.9.2024

Lähden Tomiin, nykyiseen Constantaan Mustan meren rannalle. Tutkin runoilija Ovidiuksen karkotuspaikkaa, hänelle omistettua osastoa museossa ja muistomerkkiä hänen mukaansa nimetyllä aukiolla. Keisari Augustus ei koskaan Rooman suurinta runoilijaa armahtanut, vaan syytti häntä siveettömistä runoista ja nuorison villitsemisestä. Me too -liike riehui Roomassa jo 2000 vuotta sitten. Karkotuksen takana oli myös vakavampaa politiikkaa ja keisarin valtaa uhkaavia skandaaleja, jotka aion selvittää. Ehkä löytyy muutakin kiintoisaa, kukaties voin viettää hiukan lomaa helteisellä merenrannalla. Katselen aaltojen vyöryntää, joita maanpakoon tuomittu runoilija kaihoisasti kymmenen vuotta silmäili. Kaikesta tästä aikanaan, kun toivon mukaan palailen kotimaille.