Ruotsi-matsissa huomattiin, että Suomessa sittenkin osataan vielä yleisurheilla. Hyviä suorituksia, jopa juoksuja voitettiin. Ihan ihmeellistä, melkein palasivat vanhat ajat 50-luvulta alkaen mieleen. Oli kai myöhemminkin hyviä maaotteluita, mutta viime vuosina ne nahistuivat. Nyt on taas meno päällä. Ehkä Suomen kannattaisikin tyytyä Ruotsin tasoiseen vastukseen ja jättää olympolaiset korkeudet oman onnensa varaan.

Mainio pitkien matkojen nouseva tähti on tämä Mustafe Muuse. Syntyykä rähinää rsismista, kun valkoihoista ruotsalaista ei hänen nurin tönimisestään kympillä diskattu? Vähemmän on enää näitä kähinöitä kuin ennen. Nathalie Blomqvistin ja Topi Raitasen menoa oli ilo katsella, samoin Kippari-Kallen Joonas Rinteen voitollista taistelua puolimaililla.

Onhan Suomen taso joissakin lajeisa edelleen maan raossa. Mahtoi ennatysmäinen maaottelujen konkari Matti Yrjölä murtaa mustoa haventa katsoessaan seuraajiensa kolmoishäviötä kuulantyönnösä. Taisi se surettaa myös  toista (kesä)kyröskoskelaista mörssäriä Jouko Jokista. No tätä kirjoiaessani toinen kilpailupäivä on vielä käymättä.

Enemmän jo ollaan huolissaan kulttuurin leikkauksista kuin urheilun tasosta. Arvokkaat akateemikotkin kierähtivät pankoltaan lausumaan painavan sanansa. Totta on toisaalta sekin, että taiteessa aina keksitään uusia juonia ja vastalääkkeitä uhkaavaan niukkuuteen. Hyvä esimerkki on Kari Hotakaisen uutuudelle kehitetty markkinaidea. Jostakin uusi taide odottamatta murtautuu läpi ja etsii ennen tallaamatomia reittejä – ellei muuten niin K-kaupan hyllyille.

Hotakaisen Helmi (Siltala) ei näy saavan kovin innostunutta kritiikkiä Hesarissa. Se kelpaa kuulemma arjen viihteeksi kesälomien jälkeen. Mikään kovin yllättävä taideteos tuskin kauppaketjun markkintuotteeksi sopisikaan. Hotakainen kirjoittaa varmaa Hotakaista, se riittää. Hän kertoo aamun haastattelussaan, kuinka menetti aihetta ja tyyliä muuttamalla taannoin 80 000 lukijaa. Useimmat eaivät saa tuota määrää lukijoita kokoon millään aiheella.

Olen lukenut kirjaa, joka ei varmasti löytäisi tietään ruokakaupan hyllyle. Vai mistä sitä koskaan tietää. Tarkoitan Terhi Törmälehdon romaania He ovat suolaa ja valoa (Otava). Aivan harvinaista lukea laadukkaasti ja sisäistyneesti kirjoitettua proosaa jopa Israelin sionismista ja todellisesta elämästä Jerusalemissa ja Tel Avivissa tulikuuman politiikan varjossa. Kaukana normaalit mustavalkoiset kiihkoasenteet ja rutiininomainen Israelin parjaaminen. Tekijä yhdistää uskonnollisen kokemuksen sen syntyjuuriin, paikkoihin, tuoksuihin, ruokaan, samaan arkiseen elämään mitä Hotakainenkin kuvaa, mutta todellisuus ja sen mittasuhteet ovat kuitenkin jyrkästi erilaisia.

Kaunokirjallisuuden voima onkin siinä, että lajin suojassa voidaan näin tulehtuneena ja kiristyneenä aikana saada julki ajatuksia, jotka muussa yhteydessä nostaisivat välittömän somemyrskyn. Romaanin henkilöitä ei voi vetää vastuuseen sanoistaan ja mielipiteistään, ei myöskään kirjan tekijää. Siinä vain nuolet näppejäsi, sinä woke-henkinen vimmastuja, et pääse käsiksi vaikka haluaisit.

En ole vielä Törmälehdon hillityn ja viisaan kirjan lopussa, voi siellä vielä uusia koukkuja tulla. Uskonnollisen ja eroottisen elämyksen yhdistäminen, eriuskoisten kohtaaminen, kaikkinainen hapuilu tuntuu hyvin tuoreelta, silmiä avaavalta. Kirja kerrotaan kahden suomalaisnaisen omakohtaisten elämysten kautta. Jotakin hyvin samantapaista on kokenut kertomansa mukaan ensimmäinen vaimoni aikanaan valokuvamallina New Yorkissa kohdatessaan juutalaisen miesystävän, joka parhaansa mukaan ravisti hänen kotolähtöistä teologista traumaansa. Luen kirjaa suurella mielenkiinnolla.

Ensi viikolla näkyy ilmestyvän Joel Elstelän uusi romaani Izak (WSOY), joka edellisen tavoin liikkuu saksalaisella maaperällä ja lähimenneisyydessä, hieman aikaisemmassa ajassa ja ensimmäisen maailmansodan varjossa. Kun vielä muistetaan Reidar Palmgrenin kova lataus Kekkosen vuosisadalta, tästä näyttäisi tulevan heti alkuun kova kirjasyksy. Tietokirjapuolellakin jysähtää, kohta meillä on käsillä kaksi kirjaa Matti Klingestä, joihin varmasti palaan kunhan saan ne käsiini.

Jopi Elstelästä tuli kas kummaa mieleeni hänen isoisänsä, jonka mainion komedian filmatisointi Omena putoaa (1952) uusittiin taas viikolla telkkarissa. Valentin Vaala on siihen koonnut suoranaisen perhegallerian Mika Waltarin parhaita ystäviä: pariskunta Tauno Palo ja Kirsti Ortola ovat rooleissa, samoin Mikan suojatti ja autonkuljettaja Tarmo Manni sekä kirjailijan silloinen rakastajatar Toini Vartiainen peräti pääroolissa. Kaiken lisäksi kirjailija itse tepastelee mäyräkoiraansa taluttaen elokuvan alussa ja lopussa. Näin familiäärin kombinaation kohdatessa ei voinut syntyä muuta kuin lämmin ja hauska huijarikomedia.

31.8.2024