Todella tuntui kuin olisin kohdannut Ilmari Iki-Kiannon omassa persoonassaan. Oopperalaulaja Esa Ruuttunen elollistaa hänet hätkähdyttävästi näköisenä, ja lisänä tulee vahva eläytyminen Ikin ristiriitaiseen hengenmaisemaan. Risto Vähäsarja on säveltänyt uusia lauluja osin tuttuihin runoihin. On siellä jokunen Vexi Salmenkin kirjoittama valitusvirsi korpikirjailijan yltiösubjektiiviseen tyyliin.
Näitä olemme muutamaan otteeseen harjoitelleet Helsingissä Töölön seuratuvalla kevään mittaan. Pyysivät minulta laulujen väleihin pieniä monologeja, minkä lisäksi kutsuivat ohjaamaan harjoituksia. Vaan ei niissä paljon ohjaamista ollut, Esa rakensi jokseenkin itse jykevän hahmonsa ja siihen liittyvät laulut ja äänenpainot. Hänen muhkea baritoninsa on edelleen huippuvireessä, Risto säesti riuskasti pianolla ja valmista tuli.
Nyt tätä lauluiltaa otsikolla ”Ilmari Kianto herkästi ja hammasta purren” on esitetty yleisölle kahdesti, viikko sitten Vaalassa ja eilen Sotkamossa. Jälkimmäistä esitystä olin seuraamassa. Se oli kieltämättä väkevä kokemus, yleisöä oli suuri sali ääriään myöten täynnä, tunnelma kuten sanotan käsin kosketeltava. Iki-Kianto on sikäläisille maakunnallinen ikoni, ja Esa Ruuttusen tulkinta otettiin vastaan voi sanoa haltioituneesti pitkin seisovin aplodein.
Kirjoitin monologit kuvitteellisen Kiannon suuhun sopiviksi kaikkine mahtailuineen ja vainoharhoineen, mutta mukana on myös lyyrisen tunteellisia kohtauksia. Vilpittömästi panin Kiannon kertomaan matkoistaan, lapsistaan ja kolmesta vaimostaan sekä piika-Rakelista, joka tekaisin hänelle viimeisen lapsen Raija-Liisan. Tämä oli itse katsomassa esitystä, mikä tietysti tihensi tunnelmaa entisestään. Raija-Liisalla on riittänyt vientiä näissä juhlavuoden kuohuissa ja hyvin näyttää kestäneen ikävuosistaan huolimatta.
Risto Vähäsarjan sävellyket ovat iskeviä, välillä tunnelmoivia, kaikkiaan varsin vaihtelevia. Niissä on vain se vika, ettö ne soivat edelleen päässäni sitkeinä korvamatoina. Nälkämaan laulukin lauletaan uusiksi, ja voi olla, että se Riston sävelittämänä nousee kohta Merikannon jylhän teoksen kannoille, mutta eihän sitä tietenkään mikään korvaa, niin komea ja vakiintunut se on.
Tällaisia terveisiä kaukaa Kainuusta. Junalla kolkuttelin mennen tullen ja Esa oli Kajaanin asemalla vastassa, vei iltapalle huvilaansa ja suoraan mustaan savusaunaan. Vaikuttava elämys. Tuuli oli kova, ja kun menimme reippaasti uimaan, Nuasjärven voimakas aallokko lähti viemään minua loitommalle rannasta. Häkellyin sen verran, etten pystynyt kunnolla kauhomaan aaltoja vastaan. Esakin jo säikähti, mutta hänen avullaan selvisin sentään takaisin laiturille, eikä käynyt sen pahemmin.
Sain hyvän unen hiljaisessa aitassa. Esa lähti valmistautumaan, Aira emännöi ja laittoi aamiaisen ja lohisopan ja näin olimme parhaassa taiteen vastaanottovireessä. Tähän asti on tullut kiitoksia yleisöltä. Esityksiä jatketaan eri puolilla ja saattaa se valua vähitellen myös kohti etelää. Kannattaa pitää silmällä.
Sotkamon sivistysjohtaja Merja Ojalammi tarjosi vielä illallisen, joten ylöspito oli täydellistä. Merja osoittautui latinistiksi ja Ovidiuksen tuntijaksi, mikä erityisesti ilahdutti mieltäni. Korkean kvaliteetin sivistysjohtaja Sotkamossa, Huovis-Veikon tutuilla kantamailla!
Lähdimme kotimatkalle junalla Oulun kautta, sävelniekka Risto tuli samaa matkaa Vaalaan saakka. Muutamalla konjakkitilkalla nostatimme vielä mieltämme hienon päivän päätteeksi. Riittää tässä muistelemista.
Jotenkin haikeaa oli laskeutua kotitanhuville. Elokuun on lopullaan, taas yksi kesä mennyt. Huomenna täytän jälleen yhden lisävuoden, elämä tuntuu kiirehtivän, pakenevan käsistä. Mutta on kai tässä jokunen vuosi edessä päinkin ja vielä toiveita tulevasta, varsinkin kun selvisin hengissä uhkailevasta aallokosta. Varoitus sekin. Huomenna uusi päivä, tuokoon se uusia ideoita ja koitoksia.
26.8.2024