Siltala ja Teos avasivat elokuun auringossa syyskauden. Kustantajat yhtyvät ja etsivät leveämpiä hartioita. Lauttasaaren merimaisemassa näkyi joukko uusia kirjailijoita, mutta myös vanhoja tuttuja. Näiden kanssa oli hauska verestää muistoja ja ihmetellä Hesarin kulttuurin popparivoittoista nykylinjaa, kuten asiaan kuuluu. Kirjoista puhuttiin vähemmän, kaikenkarvaisista kuulumisista sitä enemmän.
Ensin joitain muistumia kesän lukemisista. Vähintään yksi dekkari pitää lukea, nyt se oli minulla loistava japanilainen Keigo Higashinon Uskollinen naapuri, kustantaja Punainen silakka! Rikostutkinnan kehittelyn ymmärrys vaatii fysiikan ja matematiikan perustietoja, jotka ovat kohdallani pahoin sammaloituneet, mutta seurasin silti tutkintaa tukka pystyssä. Rikos ja tekijät näytetään heti alussa lukijalle, joka saa sitten seurata poliisien vaivalloisia selvityksiä. Nerokas romaani pystyy jopa yllättämään lopussa täydellisesti, ainakin minut. Kokeilkaa!
Sitä paitsi japanilainen elämänmuoto kiehtoo erityisesti, kun keväinen matka on vielä hyvässä muistissa. Toinen jännä puolimystinen romaani on suureen suosioon noussut Toshikazu Kawaguchin Ennen kuin kahvi jäähtyy. Vielä enemmän minuun vetosi Sayaka Muratan Lähikaupan nainen, kaikessa pienuudessaan herkkä ja hellyttävä kuvaus. Olen sen jälkeen tarkkailut täälläkin S-Marketin tuttuja myyjiä kokonaan uusin silmin.
Pariisin olympialaisiin virittäydyin osaksi Camus´n, André Giden ja jopa vanhan kaverin komisario Maigret’n seurassa. Tempaisin yhden hänen tutkimuksensa rivin päästä ja huomasin loppumerkinnästä lukeneeni sen viimeksi 2012 – enkä muistanut mitään. Hyviä kestokirjoja. Jalkapalloa tutkin Nick Hornbyn seurassa Englantia kovasti kannatten, aika pitkälle se EM-kisoissa ylsi. Siinä urheilukirjat olivatkin.
Tutkimuksen puolelta innostuin aika paljon Sanna Nyqvistin merellisistä esseistä Rannalla, mitä sopivin kesäkirja. Sen Strindberg-juttu aktivoi siinä määrin, että kaivoin hyllystä Hemsöläiset ja lukaisin uudelleen. Hyvin oli pitänyt kutinsa patinoitunut saaristolaiskuvaus. Siitä tehtiin sovitus Pyynikille 1975, mutta en tainnut sitä nähdä. Muistan kauhistelua siitä, kuinka pappi törmäili kaatokännissä, mutta kyllä se alkuteokseen perustui. Pehtori Carlsson on pohjoismaisen kansankuvauksen klassikkoluomus. Sannalle kunniaa siitä, että lukee vanhaa naisvihaajaa (?) ennakkoluulottomin silmin ja nostaa esiin raikkaita piirteitä Augustin aatoksista.
Ja sitten viimein syksyn alkulaukaus, ensimminen uutuus. Tartuin Reidar Palmgrenin romaaniin Veli jota minulla ei ollut uteliaana. Mitä Reidar on kehittänyt kiinnostavasta aiheesta, nuoresta Urho Kekkosesta hänen fiktiivisen henkiystävänsä ja minä-kertojan avulla? Tarina lähtee vapaussodan jälkiteloituksista ja päätyy Kekkosen valintaan presidentiksi 1956. Melkoisin harppauksin ja vähän ohkaisin juonenlangoin siinä välillä edetään, mutta erinomaisen jännittävästi. Reidar on kirjoittanut poliittis-biografisen trillerin, jonka luin aivan herpautumatta loppuun samana iltana.
Kekkosesta on kirjoitettu määrättömästi, mutta erityisesti hänen toiminnastaan 1920-luvulla Etsivän Keskuspoliisin palveluksessa tekijä keksii lisäyksiä entiseen henkilöhistoriaan. Aikakausi ja tutkintatavat on uskottavasti esitetty, mutta voihan olla, että Kimmo Rentola löytäisi näistä virheitä ja epätarkkuuksia. Romaanikirjailijalla on omat vapautensa tietyissä rajoissa. Nuoren Urhon toimintaa EK:ssa on ennen kuvattu (esim. Ari Uino) hänen organisatorisista uudistuspyrkimyksistään käsin ja yhteyksistään rajantakaisiin kumousmiehiin, mutta hänen varsinainen kenttätyönsä on jäänyt vähälle huomiolle. Siitä Palmgren ottaa nyt mittaa fiktion keinoin. Kovaotteinen kuulustelija Urho epäilemättä oli, vaikka Uino painottaa hänen ymmärtäväistä asennettaan kuuusteltavia kohtaan, mikä johti jopa ystävyyssuhteisiin. Epäilemättä tällaisilla ”suhteilla” oli omat taktiset tarkoituksensa. Niiden luomisessa Urho olikin mestari, niin tutkimusten kuin romaaninkin mukaan.
Kun Kekkosen varhaisesta kehityksestä on yleensä annettu sisäsiisti ja myöhempään toimintaan tähtäävä tulkinta, Palmgren antaa sankaristaan raadollisen, itsekeskeisen, kylmäverisen ja tarpeen tullen petollisenkin kuvan. Pitkäkoipinen, kaljupäinen vitsailija nousee nopean älynsä ja sumeilemattoman toimintatapansa ansiosta yhä korkeammalle yhteiskunnassa toisin kuin varovainen, huolellinen ja kunniantuntoinen juristitoverinsa, joka seurailee hänen vaiheitaan sekä ihaillen että kriittisesti. Kertojahahmon esikuva lienee Kaarlo Hillilä, mutta tuskin hän kirjassa on itsensä kaltainen. Samoin EK:n päällikkö ja Kekkosen vastapeluri Esko Riekki saa Hallamaan hahmossa esikuvastaan poikkeavan tulkinnan. Ehkä todellinen tiedustelu-upseeri Reino Hallamaa onkin lähempänä kuvattua hahmoa. Eräänlaisia henkilösekoitelmiahan nämä ovat.
Samankaltaisuudet tai vastaavuudet eivät olekaan romaanin kannalta olennnaisia, vaikkakin kiinnostavia. Romaanin tendenssi on kuvata Kekkosen kyynistä, laskelmoivaa kiipijähahmoa, johon kuluu myös uskollisuus ystävää kohtaan – tiettyyn rajaan saakka. Hyödyttikö Suomea sittenkin enemmän umpijuonittelun taitava Juudas-hahmo kuin mahdollinen rehti ja suoraryhtinen vaihtoehto, jota edustaa romaanin kertoja, epätoivoon ja raskaasen tappioon saakka. Onko parempi olla hurskas ja hyvä, tappiolle taipuva ihminen kuin pahuutensa tunnustava selviytyjä?
Kieltämättä romaanin loppuhuipentuma, jonka jätän kertomatta tulevia lukijoita säästäen, on varsin ohkaisen ja epäuskottavankin motiivin varassa kokoon kietaistu. Mutta hällä väliä, jännitysmomentti on silti tehokas. Ainahan poliitinen romaani oikaisee, valikoi ja sopivasti vääristelee, jotta lukijan mielenkiinto säilyy. Palmgren ei ole sepittäjänä pahimmasta päästä, kertojana hän on pirun taidokas ja hallitsee suvereenisti valitsemansa puolivalheellisen maailman.
Ainut mistä häntä voisi hiukan oikaista on Sylvi Uinon, myöhemmin rouva Kekkosen kuvaus. Säilyneen kirjeenvaihdon mukaan nuorten rakkaus oli aluksi jopa hellittelevän intohimoista eikä Urhon puolelta niin tunteettoman kylmää kuin romaani antaa ymmärtää. Kekkosen karskin valloittava naissankaruus pitänee varsinkin myöhempinä vuosina paikkansa, ja kuten sanottu, romaani noudattaa omia lakejaan. Jokin yhteys todellisuuteen on kuitenkin säilytettävä silloin, kun oikeat nimet ja tapahtumat mukana kulkevat.
Veli jota minulla ei ollut on hyvä ja terävänäköinen, pelkistävä ja keinonsa häikäilemättä valikoiva romaani, varmaankin Reidar Palmgrenin paras, vaikka en ole kaikkia lukenutkaan. Onnittelut kirjasyksyn komeasta avauksesta!
22.8.2024