Olipa täyteläinen perjantai-ilta. Ensin Šostakovitšin neljäs sinfonia Lontoon Promsilta ja heti perään tšekkielokuva Zátopek Teemalta. Molemmissa pohjalla sama teema, säveltäjän ja urheilijan huippusuoritukset synkän poliittisen varjon valvonnassa. Kaiken uhalla he selvisivät, maailma muistaa heidät, mutta myös heidän vainoojansa, jonka kaltaiset tekevät ikävä kyllä taas paluuta eri valtioissa.
Šostakovitšin musiikki on kuin jyrkkää, oikullista puhetta suoraan kuulijalle vailla sanoja. Sinfonia alkoi lataavalla hiljaisuudella ja päättyi samaan, nyt lauenneeseen hiljaisuuteen. Välissä oli älyllisen särmikkäitä sävyn vaihteluita, kuin suoraa sielunrippiä säveltäjän ahdingosta, jonka tunnemme vaikkapa hänen suorasukaisista muistelmistaan. Solomon Volkovin toimitustyötä epäiltiin aikanaan väärennökseksi, mutta musiikki vahvistaa joka sanan todeksi: se kuin nuottiviivoille piirrettyä tunnustusta.
En ihmttele, että teos on sen Lontoossa johtaneen John Storgårdsin lempisinfonia. Minunkin tekisi mieli kuunnella se heti uudelleen. Ja lukea samalla muistelmien ydinkohtia 1930-luvun lopun stalinistisen puhdistuksen ajoilta. Stalin ei lopultakaan koskenut säveltäjään, vaan antoi tämän elää alituisessa pelossa. Ihme että tämä säilytti järkensä ja luomisvoimansa, josta sinfonia on väkevä näyte. Joskus pirtin radio on paras konserttisali, se sallii täyden keskittymisen. Promsissa on usein ollut hilpeä tunnelma ja yhteisriemu valloillaan, nyt oli hyytävän vakavaa.
Emil Zátopek oli tsekkien ja myös suomalaisten juhlima kansallissankari, joka Helsingin olympialaisissa teki sen, mihin Lasse Virenkään ei pystynyt: otti kotiin kaikki kolme pitkien matkojen kultamitalia. Paavo Nurmi oli Zátopekin esikuva eikä ihme, harjoitusolosuhteetkin olivat yhtä karut ja menetelmät omaperäisiä. Näitä kultamitaleita ei voitettu minkään olympiakomitean valmennusohjelmilla tai rahoituksilla. Nurmi juoksi itse kokoon rahansa amatöörisääntöjä kiertäen ja Zátopek oli armeijan leivissä, koska siellä oli aikaa ja tilaa harjoitella.
Molemmat olivat individualisteja, yksinäisiä susia, joita kaikkinainen määräily ärsytti. Nurmi juoksi isänmaata maailman tietoisuuteen ja keräsi Yhdysvalloissa sympatiaa ja dollareita, mutta ei ottanut vastaan poliittisia ohjeita eikä noudattanut mitään aatteellista ohjelmaa. Zátopekiä yritettiin värvätä vakoojaksi ja sosialistisen maan propagandistiksi, mutta hän irtautui osin lojaalisesti, kunnes hänen kävi kalpaten. Hän puolusti rohkeasti sorrettua juoksijatoveriaan Stanislav Jungwirthia. Poliittinen vahti oli aina hänen kannoillaan. Oma voitto oli kaikki kaikessa kummallekin suurjuoksijalle.
Keihään kultamitalisti Dana Zátopková läksytti näköjään miestään itsekkyydestä ja myös lapsihaaveittensa torjumisesta. Nurmi suostui lapsen tekoon, mutta ei ollut varmasti helppo aviomies hänkään. Paavon liitosta emme paljon tiedä, mutta Danan ja Emilin suhde valottui elokuvassa sekä suuren lämmön että ymmärrettävien ristiriitojen kautta. Kova tähtipari he olivat, maansa tarkkaan valvottuja esikuvia. Nainen tässäkin jäi vähän miehensä varjoon.
Aika ihmeellinen taru tuo liitto, alkaen samasta syntymäpäivästä. He elivätkin miltei tasapitkän 78-vuotisen elämän. Kumpikin voitti olympiakultaa Helsingissä samana päivänä. Heidän suudelmansa voittojen jälkeen stadionilla muistetaan. Ja kaiken lisäksi pikku Panu (6 v) oli paikalla stadikalla, mutta ei nähnyt suudelmaa, koska kiikari oli isällä ja tämä lainasi sitä vain äidille. Eikä pojan sopinut kaikkea aikuisten toimia nähdäkään. Sen sijaan Zátopekin punaisen paidan selkämyksen, kun hän maratonportista juoksi pohjoiskaarteeseen, muistan lopun ikäni. Maraton olikin elokuvassa ihmeen elävästi ja toden tuntuisesti kuvattu niin reitin maisemia kuin katsojien reaktioita myöten.
Oli hyvä, että elokuva keskittyi nimenomaan juoksuihin ja vähän keihäänheittoon, ja vain viitekehyksenä kulki urheilijoiden asema politrukkien silmätikkuina. Urheilujohtajista ei totisesti tullut kovin sympaattista kuvaa. Meillä ei kai koskaan ollut sentään tuommoisia pönttöpäitä johtajina. Jan Vapaavuorta roimitaan nyt olan takaa huonosta menestyksestä Pariisissa, mutta on hän nyt toista maata kuin nämä sosialisen vallan mahtailijat. Vaikka on kai niitä itetärkeitä johtajia ollut meilläkin, eipä slti.
Olin iloinen, että elokuva päättyi voiton tunnelmiin eikä jatkunut enää Zátopekin myöhemmin kohtaamiin vastoinkäymisiin ja nöyryytyksiin Tšekkoslovakian miehtiyksen jälkeen. Se olisi ollut liian surullista. Vähän esimakua annettiin, ei ollut helppoa olla poikkeusyksilö tasapäistävän systeemin puristuksessa, ei säveltäjänä eikä juoksijana. Aina muistamme Satupekan sankarina ja suurena Suomen ystävänä, ja elokuva lisäsi häneen kivasti leikkisiä, tuittupäisiä ja tiukan oikeudentuntoisia luonteenpiirteitä. Kehyskertous seurasi hänen ystävyyttää toisen suurjuoksijan Ron Clarken kanssa. Millähän mielellä Zátopek seurasi sitten Lasse Virenin juoksuja 1970-luvulla, kai niitäkin on jotain kerrottu. Vai saiko hän lausua niistä mitään?
Syvällinen sinfonia, loistava urheiluelokuva, parasta sammuttelua Pariisin kisojen jälkeen. Kiitos ja kumarrus, Suomen Yle.
16.8. 2024